-- Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? -- kysyi nuorempi veli, kun he
olivat päässeet mäen päälle.
Ja heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukana
siintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit,
vesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat,
sinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta,
kaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, joka
kirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.
Volodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oli
niin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoa
ja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jo
puolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa oli
keskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun aina
siihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentin
kuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterin
asemapaikoista.
Kuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttua
uutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajat
muodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreista
tammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.
Veljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassa
isolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisen
pöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missä
oli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuin
puhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljesten
kanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen ja
tutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimaja
oli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pienine
pöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista on
tapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jotta
lehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuille
ja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkin
muodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman,
amatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jota
peitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyyny
ja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen,
kovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunut
rasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine,
punaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johon
oli kaiverrettu Pietari I:n kuva, kaksi kultaista kynänvartta,
kotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhat
kortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerin
johdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänen
kanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena oli
tarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassa
teltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näin
ennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisa
ulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä oli
vain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänen
pienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria)
ja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriin
paljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiin
kärpännahkatohveleihin.
-- Onpas siinä rahaa! -- sanoi Kozeljtsov I:nen tullessaan
lehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivät
setelitukkuun: -- etteköhän lainaisi minulle noista puolia, Vasilij
Mihailitsh!
Kuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehti
nousematta istualtaan.
-- Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra... Vaan kuka
teillä on mukananne? -- kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka oli
hänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.
-- Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltä
tiedustelemaan missä rykmentti on.
-- Istukaa, hyvät herrat, -- sanoi hän nousten, ja kääntämättä
huomiota vieraisiin lähti telttaan. -- Haluatteko jotain juotavaa,
portteria ehkä? -- sanoi hän.
-- Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!
Volodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänen
huolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota veli
hänelle osotti.
"Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat:
varmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen", ajatteli
hän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.
-- Niin, missähän meidän rykmenttimme on? -- kysyi vanhempi veli,
korottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.
-- Mitä?
Hän toisti kysymyksensä.
-- Tänään oli Seifert täällä: hän kertoi, että on siirrytty
viidennelle vallinsarvelle.
-- Todellako?
-- Kun kerran sanon, niin on se totta; piru hänen muuten ties. Ei hän
paljon piittaa, vaikka laskisi valeitakin. Juotteko portteria? --
sanoi kuormastoupseeri yhä teltasta.
-- Olkoon menneeksi, juon kyllä, -- sanoi Kozeljtsov.
-- Entäs te, Osip Ignatjevitsh? -- jatkoi teltasta kuuluva ääni,
nähtävästi tarkottaen nukkuvaa asioitsijaa.
-- Heretkää jo nukkumasta; kello käy viidettä.
-- Mitä te minua kiusaatte! en minä nuku, -- vastasi laiska, kimeä
ääni.
-- No, nouskaa ylös: minun on ikävä ilman teitä! Ja kuormastoupseeri
tuli takaisin vieraiden luo.
-- Anna simferopolilaista portteria! -- huusi hän. Palvelija, jonka
kasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan ja
sysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.
Pullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunut
jotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat ja
sieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettu
yönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hän
punoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskin
huomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.
-- Antakaapas minullekin lasillinen! -- sanoi hän istuen pöydän
ääreen. -- Pietaristako tulette, nuori mies? -- sanoi hän
ystävällisesti puhutellen Volodjaa.
-- Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.
-- Omastako pyynnöstänne?
-- Niin.
-- Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! --
jatkoi asioitsija. -- Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemään
Pietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästä
kirotusta elämästä.
-- Miksikä se teistä niin huonoa on? -- kysyi vanhempi Kozeljtsov
häneltä; -- mikäs teidän täällä on eläessä!
Asioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.
-- Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu -- jatkoi hän,
kääntyen Volodjan puoleen. -- Kaikkea sitä päähän pälkähtää, en
tosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä,
niin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiä
raajarikoksi koko elämäkseen?
-- Toinen palvelee rahojen, toinen kunnian vuoksi! -- puuttui
vanhempi Kozeljtsov taas puheeseen harmistuneella äänellä.
-- Mitä kunniasta, kun ei ole mitään syötävää! -- sanoi
ylenkatseellisesti nauraen asioitsija kuormastoupseerille, joka
tällöin myöskin rupesi nauramaan. -- Virittäkääpäs tuo soittamaan
"Luciaa": me kuuntelemme, -- sanoi hän osottaen soittolaatikkoa: --
siitä minä pidän.
-- Onko hän kelpo mies, tuo Vasilij Mihailovitsh? -- kysyi Volodja
veljeltään, kun he hämärissä tulivat lehtimajasta ja lähtivät
jatkamaan matkaa Sevastopoliin.
-- Ei muuta vikaa kuin että on hirmuisen saita! Mutta asioitsijaa en
voi kärsiä, joskus hänet vielä pehmitän.