Vahvistettuaan itseään Duvankassa parilla ryypyllä, jotka oli ostanut
sillalla myyskentelevältä sotamieheltä, Nikolajev nykäisi ohjaksista,
rattaat hypähtelivät kivisellä, paikkapaikoin varjoisalla tiellä,
joka vei Beljbekin vartta pitkin Sevastopoliin, mutta veljekset,
vaikkakin joka hetki ajattelivat toisiaan, istuivat itsepäisesti
äänettöminä, jalkojen sattuessa toisiinsa.
"Miksikä hän loukkasi minua -- ajatteli nuorempi, -- eikö hän olisi
voinut olla puhumatta siitä? Ikäänkuin olisi ajatellut, että minä
olen varas, ja nytkin vielä näyttää olevan vihoissaan, niin että
kyllä maar' ikipäiviksi jäämme eripuraisiksi. Ja kuinka meidän kahden
olisi ollut mainio Sevastopolissa! Kaksi veljestä, sovussa keskenään,
molemmat taistelevat vihollista vastaan: toinen jo vanhempi, ei
kovin sivistynyt, mutta urhoollinen sotilas, ja toinen nuori...
myöskin reipas poika... Viikon perästä olisin kaikille voinut
todistaa, etten enää ole kovin nuori! Lakkaan punastumasta, kasvot
käyvät miehekkäiksi, viikset ovat kyllä pienet, mutta ehtivät jo
siihen mennessä melkolailla kasvaa, -- ja hän nipisti ylähuulestaan
esiinpistävää haiventa. -- Ehkä jo tänään pääsemme perille ja heti
joudumme taisteluun, veljeni ja minä. Ja hän on varmaan itsepäinen ja
hyvin urhoollinen, sellainen, ettei puhu paljon, mutta tekee paremmin
kuin muut. Haluaisinpa tietää -- jatkoi hän, -- tunkeeko hän minut
tahallaan aivan rattaiden reunaa vasten. Arvatenkin hän tuntee että
minun on epämukava, mutta ei vaan ole huomaavinaan. Tänään tulemme
perille, -- mietiskeli hän edelleen, likistyneenä rattaiden laitaa
vasten ja varoen liikahtamasta, jottei veli huomaisi hänen epämukavaa
asentoaan, -- ja suoraa päätä vallinsarvelle, minä tykkien luo, veli
komppanioineen, yhdessä mennään. Vaan äkkiä karkaavat ranskalaiset
kimppuumme. Minä ammun, ammun: tapan aika monta; mutta kuitenkin
ne juoksevat suoraan päälleni. En voi enää ampua, eikä minulla ole
pelastuksen mahdollisuutta; mutta äkkiä syöksyy veli eteenpäin miekka
kädessä, minäkin tartun kivääriin ja yhdessä me sotamiesten kanssa
rupeamme juoksemaan. Ranskalaiset juoksevat veljen kimppuun. Juoksen
väliin, tapan yhden ranskalaisen, toisenkin ja pelastan veljeni.
Saan haavan toiseen käteeni, otan kiväärin toiseen ja yhä juoksen.
Luoti tappaa veljeni aivan vieressäni; pysähdyn hetkeksi, katselen
häntä surumielin, nousen ja huudan: 'Seuratkaa minua! kostakaamme!
Rakastin veljeäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, -- sanon, --
ja nyt olen kadottanut hänet. Kostakaamme, tuhotkaamme vihollinen
tai kuolkaamme kaikki yhdessä!' Kaikki alkavat huutaa, syöksyvät
jälkeeni. Siellä on koko ranskalainen sotajoukko meitä vastassa, itse
Pelissier'kin. Me surmaamme joka miehen, mutta lopulta tulen toisen
kerran haavotetuksi, kolmannen kerran, ja kaadun kuolevana maahan.
Silloin kaikki juoksevat luokseni. Gortshakov saapuu ja kysyy mitä
tahdon. Sanon, etten tahdo mitään, -- kunhan minut vain viedään
veljeni luo -- että tahdon kuolla hänen kanssaan. Minut kannetaan ja
asetetaan veljeni verisen ruumiin viereen. Kohottaudun ja sanon vain:
'te ette osanneet antaa arvoa miehille, jotka todellisesti rakastivat
isänmaataan; nyt he molemmat ovat kaatuneet... Jumala teille anteeksi
antakoon!' ja kuolen."
Kuka tietää missä määrin nämä unelmat toteutuvat.
-- Kuule, oletko koskaan ollut käsikähmässä? -- kysyi hän äkkiä
veljeltään, kokonaan unohtaen, ettei tahtonut puhua hänen kanssaan.
-- En ole, en kertaakaan, -- vastasi vanhempi, -- meidän
rykmentistämme kaatui kaksituhatta miestä, kaikki työssä ollessaan,
minäkin tulin haavotetuksi myöskin työssä ollessani. Sota ei ole
ollenkaan sellaista kuin sinä kuvittelet, Volodja!
Sana "Volodja" liikutti nuorempaa veljeä: hän halusi selvittää välit
veljensä kanssa, joka ei ollenkaan luullut loukanneensa Volodjaa.
-- Ethän ole vihainen minulle, Misha? -- sanoi hän hetken vaitiolon
jälkeen.
-- Mistä?
-- Ei mistään, niin... siitä mitä oli... ei mitään.
-- En ollenkaan, -- vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyöden
häntä polveen.
-- Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.
Ja nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivat
nousseet hänen silmiinsä.