-- On se kuitenkin aika kiusallista, -- puhui muuan nuorista
upseereista, -- olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukaties
nyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.
Äänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, joka
karkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmeni
tuo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osu
oikein paikalleen.
Kädetön upseeri katseli häntä hymyillen.
-- Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, -- virkkoi hän.
Nuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja,
joita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleen
teen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänen
ryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmeni
paljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, että
mitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan:
"kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voin
kyllä tehdä, jos vaan tahdon."
-- Kuinkas nyt päätetään, -- virkkoi taas nuori upseeri
kaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: -- jäädäänkö tänne
yöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?
Toveri kieltäytyi lähtemästä.
-- Ajatelkaahan, kapteeni, -- jatkoi teetä jakeleva, kääntyen
kädettömän puoleen ja nostaen ylös veitsen, jonka tämä oli
pudottanut, -- meille sanottiin, että hevoset ovat hirveän kalliita
Sevastopolissa, ja me ostimme yhteisesti hevosen Simferopolista.
-- Kalliinko, arvaan että teitä on nyletty?
-- Enpä tosiaankaan tiedä, kapteeni; maksoimme hevosesta ja kärryistä
yhteensä yhdeksänkymmentä ruplaa. Oliko kovin paljon? -- lisäsi hän
kääntyen kaikkien sekä Kozeljtsovin puoleen, joka katseli häntä.
-- Ei, jos hevonen on nuori, -- sanoi Kozeljtsov.
-- Niin, eikö totta? ja meille on vakuutettu, että se on kallis...
tosin se ontuu hiukan, vaan se kyllä menee ohi. Meille sanottiin sen
olevan aika elukan.
-- Mistä upseerikoulusta tulette? -- kysyi Kozeljtsov, joka halusi
tietoja veljestään.
-- Me tulemme nyt aatelisrykmentistä, meitä on kuusi miestä ja
me matkustamme kaikki Sevastopoliin omasta halustamme, -- kertoi
puhelias upseeri: -- me emme vain tiedä missä meidän patterimme ovat:
toiset sanovat Sevastopolissa, vaan nyt sanotaan, että ne ovatkin
Odessassa.
-- Eiköhän Simferopolissa olisi voinut tiedustella? -- kysyi
Kozeljtsov.
-- Eivät tiedä... Ajatelkaahan, toverimme kävi siellä kansliassa
ja sai suut silmät täyteen hävyttömyyksiä... ajatelkaahan kuinka
epämiellyttävää... Suvaitsetteko valmiin paperossin, -- sanoi
hän samalla kädettömälle upseerille, joka aikoi ottaa esiin
sikarikotelonsa.
Hän palveli tätä aivan matelevalla ihastuksella.
-- Tulettehan tekin Sevastopolista? -- jatkoi hän.
-- Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissa
ajattelimme teitä, kaikkia sankareja! -- sanoi hän, kääntyen
Kozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.
-- Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? -- kysyi luutnantti.
-- Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosen
ja hankimme kaikki mitä tarvitaan -- spriillä kiehuvan kahvipannun
sekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, -- niin meiltä
on rahat ihan lopussa, -- sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahti
toveriinsa: -- niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emme
tiedä mitä on tehtävä.
-- Ettekös saanet muuttorahoja? -- kysyi Kozeljtsov.
-- Emme, -- vastasi hän kuiskaten: -- meille kyllä luvattiin täällä
antaa.
-- Mutta onhan teillä todistus?
-- Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoi
Moskovassa eräs senaattori -- hän on minun setäni -- kun olin hänen
luonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulle
antanut. Annetaan kai siis siellä?
-- Kyllä varmaan annetaan.
-- Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, -- virkkoi hän tavalla,
joka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaa
asiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonut
niin ketään.