-- Kuka on tilannut juurikassoppaa? -- toitotti jotakuinkin likainen
emäntä, pyylevä, nelisenkymmenvuotias nainen, astuen huoneeseen
liemimaljaa kantaen.
Puhelu taukosi samassa ja kaikkien huoneessa ohjain silmät kääntyivät
ravintolanemäntään. Muuan upseeri iski vielä silmääkin toiselle.
-- Ah, sitä on Kozeljtsov pyytänyt, -- virkkoi nuo upseeri: -- täytyy
hänet herättää. Nousehan päivälliselle, sanoi hän mennen sohvalla
nukkujan luo ja tyrkkäsi tätä olkapäähän.
Seitsentoistavuotias, iloinen mustasilmäinen ja punaposkinen
nuorukainen hypähti reippaasti sohvalta ja silmiään hieroen pysähtyi
keskelle lattiaa.
-- Ai, suokaa anteeksi, olkaa niin hyvä, -- sanoi hän tohtorille,
jota ylösnoustessaan oli tyrkännyt.
Luutnantti Kozeljtsov tunsi samassa veljensä ja astui hänen luokseen.
-- Etkö tunne? -- sanoi hän hymyillen.
-- A a-a! -- huudahti nuorempi veli: -- sepä ihmeellistä! -- ja
rupesi suutelemaan veljeään.
He suutelivat kolme kertaa, vaan kolmannella kerralla katsoivat
hämmentyneinä toisiinsa, aivankuin kummallekin olisi pälkähtänyt
päähän ajatus: miksi välttämättä juuri kolme kertaa?
-- Kas niin, sepä oli hauska, -- virkkoi vanhempi, tarkastellen
veljeä. -- Mennään portaille juttelemaan.
-- Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä... syö sinä,
Federson! -- virkkoi hän toverilleen.
-- Vaan tahdoithan sinä syödä.
-- En tahdo mitään.
Kun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: "No, mitä,
kerro", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonut
mitään.
Kun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänyt
syntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempi
ollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.
-- Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, ylenee
vielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaan
täällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantista
kenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!
-- Oletpas sinä veitikka! -- virkkoi veli hymyillen.
-- Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, -- sanoi nuorempi hymyillen
ja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvin
hävettävää: -- kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysin
päästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa,
kun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti olla
sinunkin kanssasi, -- lisäsi hän vielä ujommin.
-- Sinäpäs olet lystikäs, -- sanoi vanhempi veli, ottaen esiin
paperossikotelon ja häneen katsomatta. -- Vahinko vaan, ettemme saa
olla yhdessä.
-- Vaan sanoppas ihan toden perästä, onko vallinsarvilla kamalata? --
kysäsi äkkiä nuorempi.
-- Alussa on, vaan sitten kyllä tottuu, niin ettei tunnu miltään.
Itse tulet kokemaan.
-- Mutta kuule, sanoppas vielä: kuinka luulet, vallotetaankohan
Sevastopoli? Minä luulen, ettei sitä valloteta millään hinnalla.
-- Jumala ties.
-- Se vaan on kiusallista... Ajatteleppas mikä paha onni: meiltä
varastettiin tiellä kokonainen mytty tavaroita ja siinä oli minun
huopalakkini, niin että minä olen nyt vaikeassa asemassa, kun en
tiedä kuinka voin esiintyä.
Kozeljtsov toinen, Vladimir, oli hyvin veljensä Mihailin näköinen,
muistuttaen tätä kuin puhkeava ruusupensas loppuunkukkinutta
orjantappuraa. Tukka oli hänelläkin vaalea, vaan tuuhea ja
suortuvissa ohimoilla. Valkeassa, pehmeässä niskassa oli hänellä
vaalea hiustupsu -- onnen merkki, kuten lapsenhoitajat sanovat.
Hienossa valkeassa hipiässä väri vaihteli, ja poskilla väreili
sielunliikkeet ilmaisten verevä, nuorekas puna. Samat silmät kuin
veljellä, mutta avonaisemmat ja kirkkaammat, mikä näkyi varsinkin
siitä, että niitä usein verhosi kevyt kosteus. Vaaleita haivenia
rupesi nousemaan poskille ja yläpuolelle punaisten huulten, jotka
usein asettuivat ujoon hymyyn paljastaen valkeat, välkkyvät hampaat.
Seisoen veljensä edessä solakkana, hartiakkaana, sinelli levällään,
jonka alta näkyi vinokauluksinen punainen paita, paperossi kädessä,
nojaten portaan kaiteeseen, lapsellinen ilo kasvoissaan ja ryhdissään
oli hän niin miellyttävä ja herttainen nuorukainen, ettei saattanut
häntä kyllikseen katsella. Hän iloitsi suuresti veljestään, katseli
häntä kunnioituksella ja ylpeydellä, kuvitellen hänet sankariksi;
mutta muutamissa suhteissa, nimittäin mitä hienoon sivistykseen,
ranskankielentaitoon, seurusteluun huomattavien henkilöiden kanssa,
tanssimiseen y.m. tulee, hän hieman häpesi hänen puolestaan, tunsi
paremmuutensa, jopa toivoi voivansa, jos vain kävisi laatuun,
sivistääkin veljeänsä. Kaikki hänen vaikutelmansa olivat näihin asti
vain Pietarista, erään rouvan talosta, joka piti sievistä pojista ja
oli kutsunut hänet juhlapäiviksi luokseen, sekä senaattorin talosta
Moskovassa, missä hän kerran oli tanssinut suurissa tanssiaisissa.