Kun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojen
sortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi- ja
tykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja oli
kasaantunut tielle.
Kaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillä
tien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.
-- Kauasko on matka, maamies? -- virkkoi heistä muuan leipää purren
sotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.
-- Komppaniaan menemme, -- vastasi sotamies vilkaisten syrjään
arbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. -- Me olimme näetsen,
kolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; en
tiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, että
meikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekös
ole kuulleet, hyvät herrat?
-- Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, -- virkkoi toinen,
vanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa,
valkoista arbuusia. -- Me tulimme sieltä vasta puolenpäivän
tienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!
-- Mitä niin, hyvät herrat?
-- Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enää
missään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!
Ja puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.
Jalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahutti
kielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään mutta
panematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavan
sotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.
-- Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! -- sanoi
hän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.
-- Elähän, odottelisit ennemmin! -- virkkoi vakuuttavasti arbuusin
kaivelija.
-- Yhtä kaikki! -- jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessä
rykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.