I.

Elokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaa

Sevastopolin maantietä, Duvankan[33] ja Bahtshisarain välillä,

käymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit

(sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, ja

jotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiä

kuormarattaita korineen).

Rattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakki

päällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksia

nykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjen

päällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikäli

saattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattoman

tukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän oli

tukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneet

ja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä -- hoikennusta keskivälissä

vartaloa -- ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan;

päinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotka

olivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleet

kauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksut

rypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneet

kasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänen

silmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat;

viiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaa

ja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivän

vanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pommin

pirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä,

ja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hän

matkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majaili

jossain siellä mistä kuului laukauksia, -- mutta Sevastopolissa,

Severnajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanut

keltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kun

vuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään,

taajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuin

värisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivat

nopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys,

jonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taas

kaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kun

myrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata.

Kaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässä

hirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavan

päästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukko

venäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavaroja

Sevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnä

sairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiin

päällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia ja

parrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormaston

nostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellen

ja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa,

upseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivat

hänen ohitsensa.

-- Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies -- sanoi

tensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotka

täpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.

Rattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakki

päässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa.

Hänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eri

asennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidan

päällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laiha

ja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin,

vaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vain

raappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaiden

pohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinni

rattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukot

heiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa ja

jonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalat

laidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näytti

nukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.

-- Dolzhnikov! -- huusi hän.

-- Minä-ä! -- vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakin

päästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuin

parisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.

-- Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaiset

tihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.

-- Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! -- virkkoi hän

samalla katkonaisella bassoäänellä.

-- Missä rykmentti nyt majailee?

-- Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidän

jalosukuisuutenne.

-- Mihin?

-- En tiedä... varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne!

Nyt, teidän jalosukuisuutenne, -- lisäsi hän ääntään venyttäen ja

pannen lakin päähänsä: -- jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan,

yhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen on

temmellys -- että auta armias, niin jotta...

Kauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänen

kasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisen

ilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.

Matkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikään

tusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotain

siksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti ja

toisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hän

oli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvin

sujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita,

mihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; mutta

huomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka,

vaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, oli

sellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensa

oli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmiten

kehittyy mies- ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänyt

muuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, ja

että itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä:

hän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertaili

itseään.

-- Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitä _moskova_[34]

lavertelee! -- mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielen

raskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneiden

kuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystä

pommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. --

_Naurettava tuo moskova_... Aja, Nikolajev! annahan mennä... Oletko

nukkunut! -- lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjaten

sinellinsä liepeitä.

Ohjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaat

vierivät ravia eteenpäin.

-- Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt... eteenpäin, --

virkkoi upseeri.