Seuraavana iltana soitti taas jääkärisoittokunta bulevardilla, ja
upseereja, junkkareja, sotamiehiä ja nuoria naisia käyskenteli taas
huolettomassa joutilaisuudessa paviljongin ympärillä ja pitkin
kukkivaa, tuoksuvaa valkoakaasia-kujaa.
Kalugin, ruhtinas Galjtsin ja eräs eversti kävelivät käsikynkässä
paviljongin ympärillä puhellen eilisestä taistelusta. Kuten
tällaisissa tapauksissa ainakin ei puheenaineena nytkään ollut itse
taistelu, vaan mikä osa kertojalla oli siinä ollut. Heidän äänensä
oli vakava, kasvonsa miltei murheelliset, ikäänkuin eilispäivän
tappiot olisivat kovasti surettaneet ja koskeneet jokaiseen, vaan
koska totta puhuen kukaan heistä ei ollut kadottanut ketään aivan
läheistä ystävää, niin oli tuo suru pelkkä virallinen ilme, jonka he
katsoivat velvollisuudekseen. Päinvastoin olisi Kaluginin ja everstin
mielestä, vaikka he olivatkin miesten paraita, sellaisia taisteluja
saanut olla vaikka joka päivä, kunhan he vain olisivat saaneet joka
kerta kultaisen miekan ja ylenneet kenraalimajuriksi. Aivan oikein
on kutsua hirviöksi vallottajaa, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan
uhraa miljoonia. Vaan menkääpäs ja kysykää vänrikki Petrushovilta
tai aliluutnantti Antonovilta t.m., niin huomaatte että jokainen
meistä on pikku Napoleon, pikku hirviö ja paikalla valmis alkamaan
taistelun, tappamaan satasen ihmistä kunhan vain saa lisätähtisen tai
kolmanneksen korotuksen palkkaansa.
-- Ei, suokaa anteeksi, -- sanoi eversti: -- ensin alkoi vasemmalla
siivellä. _Minä olin siellä itse_.
-- Saattaa niin olla, -- vastasi Kalugin: -- _minä olin enimmäkseen
oikealla; kävin siellä kaksi kertaa_, _ensimmäisellä kerralla
etsimässä kenraalia ja toisella tarkastamassa tykkikaivantoja. Siellä
vasta kuuma oli_.
-- Niin, Kaluginhan sen tietää -- virkkoi ruhtinas Galjtsin
everstille. -- Kuulehan, V. kertoi minulle tänään -- että sinä olit
ollut aika urho...
-- Mutta ne tappiot, kauheat tappiot, -- sanoi eversti -- _minun
rykmentistäni_ kaatui _neljäsataa miestä_. Ihme on, _että minä pääsin
sieltä hengissä_.
Samassa näkivät herrat Mihailovin, joka pää siteessä tuli toisessa
päässä bulevardia heitä vastaan.
-- Mitä, oletteko haavottunut, kapteeni? kysyi Kalugin.
-- Olen hiukan, kivi sattui päähäni, -- vastasi Mihailov.
-- _Est-ce que le pavillon est baissé deja?_[8] kysyi ruhtinas
Galjtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.
-- _Non, pas encore_[9] -- vastasi Mihailov, jota halutti näyttää
että hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.
-- Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? -- sanoi Galjtsin
puhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen -- kuten
alikapteenista tuntui -- että teidän on varmaankin vaikea puhua
ranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti...
minkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taas
niinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useita
herroja -- toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta
-- istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaa
paperossia.
Parooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensa
mukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerien
kanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut: _s'il n'avait
pas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraient
été reprises_,[10] ja kuinka hän oli vastannut: _monsieur! je ne dis
pas non, pour ne pas vous donner un dementi_,[11] ja kuinka mainiosti
se oli sanottu j.n.e.
Asia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä,
ei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänellä
kyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niin
kovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellyt
edestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä olevilta
ranskalaisilta: _de quel régiment êtes vous?_ Hän sai vastauksen
-- eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toiselle
puolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvata
että tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessa
persoonassa: "_Il vient regarder nos travaux ce sacré_..." sanoi hän,
jolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähti
kotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nyt
lateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisi
kovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellä
tykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellä
naisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt,
iänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vielä
joku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidän
ruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.