Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuin
Praskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömän
paljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassa
räjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen:
"tapahtukoon Sinun tahtosi! -- Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, --
ajatteli hän samalla, -- ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäkseni
sotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T:n kaupunkiin,
viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hän
rupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jos
pommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaan
parittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän,
kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla)
ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksi
rikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatui
tunnottomana selälleen maahan.
Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminen
nenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoa
heikommaksi. "Henki erkanee", -- ajatteli hän -- "mitenkähän
_siellä_ on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minua
kummastuttaa", -- mietiskeli hän, -- "että kuollessani niin selvästi
kuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."
-- Tuokaa paarit... hei... kapteeni on kaatunut! -- kuului hänen
päänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevin
äänen.
Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsä
ja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia,
jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan;
näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin,
saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaan
toisessa maailmassa.
Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksi
tunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisesti
valmistautunut muuttamaan _sinne_, että palaaminen todellisuuteen
pommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestä
vastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilo
siitä, että oli elossa, ja kolmas -- halu mitä pikimmin päästä pois
vallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntä
kainalosta ja talutti sitomispaikalle.
"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" -- ajatteli
alikapteeni hieman toivuttuaan. -- "Velvollisuuteni on jäädä
komppaniaani eikä lähteä ennen muita, -- varsinkin kun komppaniakin
pian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.
-- Ei tarvitse, veliseni, -- sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalin
käsivarresta: -- en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.
Ja hän kääntyi takaisin.
-- Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidän
jalosukuisuutenne, -- sanoi Ignatjev, -- noin ensituimaan vain
tuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässä
myllerryksessä... totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.
Mihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovan
noudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut,
kuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla.
"Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni", ajatteli alikapteeni,
ja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisin
komppaniaansa.
-- Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? -- kysyi hän,
kun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.
-- En tiedä... taitaa olla kaatunut, -- vastasi vänrikki
vastahakoisesti.
-- Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtä
matkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?
-- Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!
-- No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, -- sanoi Mihailov
suuttuneena: -- kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä;
ja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänyt
ottaa.
-- Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! -- sanoi
vänrikki. -- Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansa
voisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuulia
singahuttelemaan, -- lisäsi hän.
Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oli
ruvennut kauheasti pakottamaan.
-- Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä on
hengissä, -- sanoi Mihailov. -- Se on meidän _velvollisuutemme_,
Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanitsh ei vastannut.
"Sellaista se on kun ei ottanut silloin -- nyt täytyy lähettää
sotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessa
voivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.
-- Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka on
haavottuneena tuolla kaivannossa, -- sanoi hän hillityllä äänellä ja
käskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminen
oli sotamiehille, -- ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketään
erittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.
"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, _eikä_ siis _maksa vaivaa_
panna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkin
yksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse ja
otan selvän, onko hän elossa. Se on minun _velvollisuuteni_", sanoi
Mihailov itsekseen.
-- Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan,
-- sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä,
toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johon
hän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisi
saartokaivantoa pitkin.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydä
laahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettä
ja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisin
komppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuoren
juurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon _melkein_, sillä
tännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.
"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kun
paikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.