-- Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, -- sanoi Pesth
saattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.
-- Se ei voi olla mahdollista!
-- Miksikä ei: itse näin.
-- Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.
"Olen hyvin tyytyväinen", -- ajatteli Kalugin kotia palatessaan, --
"ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia:
olen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekan
varmasti. Ja onhan se ansiosta."
Selostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän meni
huoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntä
odotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.
Ihmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotona
turvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruen
Galjtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikat
hyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäs
ja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, -- jota oli tarpeeton
huomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kellään
ollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamatta
kenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänyt
suurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilen
salaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllä
mainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvelle
menoa kuin kuolemaa.
Tuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa,
eronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan jo
hieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaan
ja kuuli vahtisotamiehen huudon: "mörssäri!" ja takanaan-kulkevan
sotamiehen sanat: "suoraan vallinsarvelle lentää!"
Mihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneen
korkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oli
aivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmä
saapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli sen
turmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonan
keskustaa.
-- Heittäytykää maahan, -- kuului joku kiljasevan. Mihailov ja
Praskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuuli
vain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kului
sekunti, pitkä kuin tunti -- pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi:
turhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas ja
hänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hän
avasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamatta
makaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivat
hänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaan
sytytysputkeen.
Kauhu -- jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, --
kauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.
Kului vielä sekunti, -- sekunti, jonka kuluessa kokonainen
maailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänen
mielikuvituksessaan.
"Kenen tappaa -- minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut,
niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan jos
jalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaan
kloroformilla, -- ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakin
vain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänet
tappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä... minut!"
Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailoville
velkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sitten
olisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut,
johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jota
rakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannut
viisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistui
hänen mieleensä -- vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiin
muihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne -- kuoleman odotus --
ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", --
tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä.
Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iski
hänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokin
häntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin,
kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatui
kyljelleen.
"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänen
ensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa;
mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristi
kuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoi
tajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuo
tuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajatteli
hän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, että
millähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Ja
kas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemän
sotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan että
murskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut,
mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinen
jano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla:
se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin.
"Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hän
ja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtä
mittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosi
kaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sen
sijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan.
Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, -- ja hän
oli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tulet
vilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin,
painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivet
päältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikä
tuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänet
tappanut siihen paikkaan.