-- Onko tämä M:n rykmentin toinen pataljoona? -- kysyi Praskuhin,
saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotka
kantoivat maata säkeissä.
-- On kyllä.
-- Missä on päällikkö?
Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömi
kuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsi
lakinlipulla.
-- Kenraali käski teitä... suvaitkaa lähteä... mitä pikimmin... mutta
ennen kaikkea hyvin hiljaa... takaisin... ei takaisin, vaan varaväen
luo, -- sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.
Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyään
perille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyi
elämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiin
liikkeelle.
Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jota
ihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeen
sellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov,
joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kyllä
pitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen,
että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan.
Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansa
juoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssa
lähti tykkikaivannoista.
-- Näkemiin, -- sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaan
toista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoa
istuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, -- ja onnellista matkaa.
-- Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttää
hiljenevän.
Vaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaan
varmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin.
Meikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoi
uudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla.
Yö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommien
räjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehet
marssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinen
toisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpi
ammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsa
ja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: "Herra Jumala, Herra
Jumala, mitähän tuo on." Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus ja
huuto: "Paarit tänne!" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoi
yksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällä
taivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: "ty-ykki!"
ja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeli
ylt'ympäri kiviä.
"Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat", ajatteli Praskuhin,
katsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla.
"Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyn
toimitin... Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri.
Tuli mitä tuli: rivissä kuljen."
"Vaan miksikähän se minua seuraa", -- ajatteli puolestaan Mihailov,
-- "niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaan
onnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne."
Kuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, joka
reippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalin
käskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kun
hän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen
tarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota ei
oltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksain
upseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten oli
kertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidän
kanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaan
saartokaivantoon.
-- No mitä uutta? -- kysyi upseeri, joka söi illallista yksin
huoneessa.
-- Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.
-- Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin.
Tuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on... kuuletteko? Taas alkavat
kivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? -- lisäsi upseeri,
huomattuaan Kaluginin liikkeen.
"Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla" -- tuumi
itsekseen Kalugin, -- "mutta olenhan minä tänään jo monta kertaa
pannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen."
-- Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, -- virkkoi hän.
Parinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensa
seurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan ei
Praskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneet
tykkikaivannot.
Saatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthin
kanssa salalinnotuksesta.