Matkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, mutta
kun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näky
vaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemään
heiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkään
huomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, joka
täyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.
-- Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.
-- No, mitä?
-- Mistä tulette?
-- Tykkikaivannoilta.
-- No, kuinkas siellä on? kuumako?
-- Uh, hirmuista!
Ja ordonanssi nelisti edelleen.
Todellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhä
enenevällä kiihkolla ja raivolla.
"Uh, ilkeätä!" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, ja
hänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessa
tilaisuudessa, -- kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinen
ja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän ei
antautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaan
itseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, joka
toimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleonin
luo.
"_Vous êtes blessé_?"[6] sanoi hänelle Napoleon. -- "_Je vous demande
pardon, sire, je suis mort_",[7] ja ajutantti putosi hevosen selästä
kuolleena.
Tuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hieman
kuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskalla
hevostaan, otti entistä reippaamman _kasakanryhdin_, katsahti
taaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään,
ja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosen
selästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuen
polttelivat piippua.
-- Mitä te täällä teette? -- huusi hän heille.
-- Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimme
vähän huokaamaan, -- vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsä
taakse ja ottaen lakin päästään.
-- Vai vielä huokaamaan! -- mars paikoillenne. Ja hän lähti heidän
kanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleella
haavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle ja
kuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihan
yksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskien
saartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näytti
lentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksi
minkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaan
kun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousi
ylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan,
vaan ketään ei näkynyt.
Kun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisille
tunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edes
kumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkin
saartokaivantoa: "Uh! ei tämä ole hauskaa!" ajatteli hän samassa
kompastuen -- "auttamatta kaadun", -- ja tuntien kuinka hengitys
kävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaa
itseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.
Äkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensä
nopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellen
miekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enää
tuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat,
erään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle:
"Heittäytykää maahan!" osottaen loistavaa pistettä, joka yhä
loistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähellä
saartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudon
vaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.
-- Kas, tuopas vasta rohkea! -- sanoi matruusi, joka aivan
levollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmällä
samassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoon
asti: -- kun ei tahdo heittäytyä maahan.
Vain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeaman
yli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänen
mielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoi
tykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdä
ponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.
-- Kuinka olette niin hengästynyt? -- sanoi kenraali, kun Kalugin oli
ilmottanut käskyt.
-- Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!
-- Haluatteko lasin viiniä?
Kalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taistelu
oli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin.
Salalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. ja
vielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin,
puhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa,
vaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva,
sänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessä
paloi lamppu, -- silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynärän
paksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaan
ammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kalugin
ei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanut
tuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hän
suuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleen
koetellakseen itseään.
-- Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoi
hän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille,
jolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaan
salalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseen
patterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. -- Kenraali käski minun
tiedustella, -- jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannut
puhumasta kenraalin kanssa: -- voitteko tykeillänne ampua raehauleja
saartokaivantoon?
-- Vain yhdellä tykillä, -- vastasi kapteeni jurosti.
-- Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan ja
mörähti vihaisesti.
-- Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan,
-- sanoi hän: -- ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni,
luutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.
Kapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisinta
patteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksia
vielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisa
merimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisesti
ällistytti ja ihmetytti Kaluginia. "Sellainen se on maine!" ajatteli
hän.
-- No, sitten lähden yksin, jos sallitte, -- sanoi hän hieman
ivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansa
huomaavankaan.
Mutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oli
useampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntia
vallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.
Kaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon ja
maineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa:
ensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut,
jopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikki
nämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseli
asioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa,
ja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, ei
enää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraan
ilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, joka
viikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitä
Kaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaa
ampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kaluginin
mielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.
Tarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle,
Kalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, joka
ordonansseineen oli menossa tähystystorniin.
-- Ratsumestari Praskuhin! -- sanoi kenraali: -- tehkää hyvin ja
menkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M:n rykmentin
toiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsä
ja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka on
varaväkenä vuoren juurella... Ymmärrättekö? itse johdattakaa ne
rykmenttiinsä.
-- Ymmärrän, herra kenraali.
Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.
Ammunta alkoi harveta.