Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinen
toistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinas
Galjtsinin ohitse.
-- Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, -- puhui bassoäänellä
eräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: -- kun
loikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah",[5] niin ihan toinen
toistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaan
kiipeää -- minkäs teet. Oli kuin muurahaisia... Vaan kun hän oli
kerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:
-- Tuletko vallinsarvelta?
-- Tulen, teidän jalosukuisuutenne!
-- No kuinkas kävi? Kerro.
-- Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, _voimalla_,
kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivat
meidät, teidän jalosukuisuutenne.
-- Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?
-- Mitenkäs siinä torjui, kun _se_ koko _voimallaan_ tuli: tappoivat
kaikki meikäläiset, eikä apua anneta.
Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinen
seikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunut
sotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.
Kuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? -- sanoi
Galjtsin ärtyisesti -- ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olit
lähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?
-- Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! -- vastasi sotamies: --
tuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.
-- No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehän
on hirmuista! -- sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisesta
välinpitämättömyydestä.
-- Minkäs teit, kun se voimalla! -- murahti sotamies.
-- Niin teidän jalosukuisuutenne, -- puuttui tällöin puheeseen
eräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen:
-- täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipa
meillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistään
hinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassa
kun iskee minua... o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemmin
kävelkää... o-o-oo -- voihki haavottunut.
-- Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä --
virkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, joka
kantoi kahta kivääriä. -- Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!
Sotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.
-- Mihin menet ja mitä varten? -- huusi Galjtsin ankarasti. -- Lur...
Vaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, ettei
kättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oli
veressä kyynäspäätä myöten.
-- Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!
-- Miten haavottunut?
-- Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, -- virkkoi sotamies,
näyttäen kättään: -- vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki
-- ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansa
niskassa.
-- Ja kenen on tuo toinen kivääri?
-- Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkä
olisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynyt
lähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, -- lisäsi
hän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuen
kivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.
Ruhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheasti
hävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättä
sen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkään
lähti sitomispaikalle.
Töin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien,
haavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivat
haavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseen
huoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyi
takaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.