Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota ei
kukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan joka
yhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivät
nyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.
-- No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, -- virkkoi
Kalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseen
pehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollannin
palttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: -- kuinkas hän sitten joutui
naimisiin?
-- Sepä oli hassua veliseni! _je vous dis, il y avait un temps, on
ne parlait que de ca à Petersbourg_[1] -- sanoi nauraen ruhtinas
Galjtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaa
lähelle Kaluginia-- kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkoja
myöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaan
jotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitä
huvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinas
Galjtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivat
asettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalat
ilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äsken
bulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys,
jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissään
he olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin,
herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisia
virkatovereita ja tuttavia.
-- Mitä Maslovskista?
-- Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?
-- Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vasta
koulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi -- ratsumestariko?
-- Oo, jo aikoja sitten.
-- Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?
-- Ei, hyljännyt on... j.n.e. samaan tapaan.
Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiosti
erään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättä
laulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiin
jatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.
Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisella
tarjottimella.
-- Tarjoa ruhtinaalle, -- sanoi Kalugin.
-- Onpa kummallista ajatella, -- virkkoi Galjtsin, ottaen teelasin
ja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa on
pianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että totta
vie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.
Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, -- virkkoi kaikkeen tyytymätön
vanha everstiluutnantti: -- niin kerrassaan sietämätöntä olisikin
tämä alituinen odotus että jotain tapahtuu... nähdä joka päivä
tapettavan ja tapettavan -- loppumattomiin -- jos sitten vielä
täytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. --
-- Entäs meidän jalkaväen upseerimme, -- sanoi Kalugin, -- jotka
elävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövät
sotamiehen ruokaa, -- entäs he sitten.
Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan he
ovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.
Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.
-- Minä... minulla on käsky... voisinkohan puhutella ken... hänen
ylhäisyyttään kenraali N:n lähettinä? -- kysyi hän ujosti, kumartaen.
Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyi
loukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan,
eikö _hänen_ sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan ja
luomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen ja
rupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka oli
jäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, miten
pienuudessaan olla, mitä tehdä.
-- Asia olisi erittäin tärkeä -- sanoi upseeri hetkisen vaitiolon
jälkeen.
-- Ahaa! no sitten tehkää hyvin, -- sanoi Kalugin, pani sinellin
päälleen ja saattoi häntä ovelle.
-- _Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit_,[2]
-- sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.
-- No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.
-- En vielä tiedä -- saatte itse nähdä, vastasi Kalugin
salaperäisesti hymyillen.
-- Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästä
lähteä, -- sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.
Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai olla
menemättä.
Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen:
"Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänä
yönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdov
kumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevosten
kavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.
-- _Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chose
cette nuit_,[3] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla ja
katsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.
-- Sinulle voin sen kertoa, näetkös... olethan ollut vallinsarvilla?
(Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerran
neljännellä vallinsarvella.) -- Vastapäätä meidän lunettiamme oli
saartokaivanto, -- ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihin
hyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesi
hieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaan
meikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelun
suunnitelmasta.
-- Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojen
seutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai _sen?_ nyt räjähti, --
huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joita
ilmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotka
tuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja,
sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.
-- _Quel charmant coup d'oeil!_[4] eikö totta? -- virkkoi Kalugin,
kohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään.
-- Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.
-- Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi...
kas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti -- mikä sen nimi onkaan? sekin
on ihan kuin pommi.
-- Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaan
näen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommeja
taivaalla; niin siihen tottuu.
-- Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? --
virkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.
-- Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vielä
päästäkään, -- vastasi Kalugin. -- Kylläpähän kerkiät, veliseni!
-- Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä,
niinkö...
Samassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykin
jyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansia
pikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.
Kas vain, nyt se vasta tosi tulee...! sanoi Kalugin.
-- Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: se
ihan tunkee sieluun. Nyt _hurraavat!_ -- lisäsi hän, kuunnellen
kaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: "a--a--aa", joka vyöryi
hänen kuuluviinsa vallinsarvelta.
-- Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?
-- En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta on
tauonnut.
Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle ja
hyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.
-- Mistä?
-- Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.
-- Tulkaa. No mitä?
-- Ryntäsivät tykkikaivantoihin... valtasivat... Ranskalaiset toivat
suunnattomia varajoukkoja... hyökkäsivät meidän kimppuumme... meitä
oli vain kaksi pataljoonaa, -- puhui hengästyneenä sama upseeri, joka
oli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astui
kuitenkin aivan tyynesti ovelle.
-- Mitä, peräydyittekö? -- kysyi Galjtsin.
-- Emme, -- vastasi upseeri vihaisesti: -- Parahiksi saapui
pataljoona lisää -- hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö ja
monta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä...
Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emme
häntä kumminkaan seuraa.
Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässä
taaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kuten
olen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisen
miellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemään
perille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisesta
tuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassa
mielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttää
sivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärää
astumaan edestakaisin.