Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kun
kokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näki
pienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperilla
paikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatun
maton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia,
likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsa
junkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansa
kynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaiset
saappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, josta
törrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula ja
muisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansa
kanssa tykkikaivantoihin.
"Varmasti kaadun tällä kertaa", -- ajatteli alikapteeni, -- "tunnen
sen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaan
itse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeään
kaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa?
Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaan
mies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmasti
saan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellytti
kun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij on
sairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin risti
ainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih,
13:han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaan
jonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäs
jos tapahtuisi jotakin, -- onhan kysymyksessä koko rykmentin,
armeijan kunnia. Minun _velvollisuuteni_ on mennä,... niin pyhä
velvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti ettei
sellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistus
tullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle,
eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana tai
heikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettä
velvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäin
kehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaan
jäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissa
kirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukien
ajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainen
ja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha,
jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessään
ei ollut paikattu).
-- Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat,
senkin vetelys! -- sanoi vihaisesti Mihailov.
-- Makaat? -- murahti Nikita: -- saat päivät päästään juosta kuin
koira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!
-- Olet taas juovuksissa, näen minä.
-- En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.
-- Vaiti, tolvana! -- karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä.
Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oli
loukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopa
hemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.
-- Tolvana, tolvana? -- matki palvelija: -- miksi tolvanaksi
haukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti on
haukkua.
Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.
-- Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! -- sanoi
hän lempeällä äänellä. -- Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna olla
pöydällä eläkä siihen koske, -- lisäsi hän punehtuen.
-- Kuulen, herra -- sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinan
vaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi _omilla rahoillaan_, ja
räpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.
Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niin
Nikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähti
suutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen.
Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut olla
hänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesi
likaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan että
kyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavat
päälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi jo
sadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensä
oli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsä
oli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen)
j.n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännän
tytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vielä
riitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.
"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" -- mietiskeli itsekseen
alikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansa
kanssa vallinsarvea. -- "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vai
tuohon?" -- puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansa
ja rintaansa, -- "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisi
kierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"
Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisesti
tykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosen
pimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksen
suojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloin
meikäläisten milloin _sen_ puolella leimaus ja loistava pomminputki
piirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommit
putoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä,
missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa,
haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman
nukkumaan.