Hän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia,
joille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivät
ja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaan
kuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja ja
lapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui ja
käveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeat
hansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskenteli
kaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa,
useimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), mutta
yksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivat
nuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujilla
käyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.
Kukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeni
Mihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia ja
Suslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivat
hänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikä
hansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset,
toinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, että
hävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiin
puettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeni
Mihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinut
tervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavan
luona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojen
Obzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättä
kuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullut _musiikkia kuuntelemaan_.
Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt,
puhelemaan noiden herrojen kanssa -- ei sen vuoksi, että muka
kapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muut
saisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisesti
siksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset
-- ehkä kertoisivatkin jotain.
Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennä
heidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiä
minua -- miettii hän, -- tai tervehtivät, mutta puhelevat vain
keskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevät
matkoihinsa ja minä jään sinne yksin _aristokraattien_ joukkoon.
Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevan
valiopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kenties
ei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittu
ja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vain
turhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuo
surkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurien
upseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkialle
missä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa
on ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o.
_aristokraatteja_, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekä
_aristokraatin_ että _ei aristokraatin_ kintereillä.
Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov _aristokraatti_,
alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin _aristokraatti_,
koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. Ajutantti
Kaluginin mielestä taas on kreivi Nordov _aristokraatti_, koska hän
on sivusajutantti.
Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuutta
kaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiit
kuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se on
meidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus.
Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kuten
rokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajia
ihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästi
olemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelematta
alistuvat siihen; -- niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, mutta
voittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottoman
orjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros ja
Shakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaan
meidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuuden
romaani?
Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon oman
_ylimyspiirinsä_, vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen ja
astui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutantti
Kalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, joka
vieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, eversti
Neferdov, eräs niin kutsutuista _sadastakahdestakymmenestäkahdesta_
hienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleen
ruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestari
Praskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta.
Mihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraali
oli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti ja
ruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänen
luokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeni
Mihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvin
usein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituista
kertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänelle
kaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä sen
paremmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansa
tavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehti
ohimennen.
-- No kapteeni, -- sanoi Kalugin, -- koskas taas vallinsarvelle?
Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla -- eikö ollut kuuma?
vai?
-- Kuuma oli, -- sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönä
hiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin,
joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellen
miekkaansa.
-- Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä on
eräs upseeri sairaana, -- jatkoi Mihailov -- niin että...
Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanian
päällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki,
niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskin
sijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntä
kuunnellut.
-- Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin -- sanoi hän
ruhtinas Galjtsinille.
-- Mitä niin, ei kai tänään mitään? -- kysyi arasti Mihailov, katsoen
vuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.
Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummalla
tavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähän
aikaa ääneti, virkkoi: -- Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivi
päässä. Ettekö tunne, kapteeni?
-- Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär -- vastasi
alikapteeni.
-- Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.
Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin,
toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämä
voinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikä
todella olikin aivan oikein.
Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näin
ennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaa
hän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin ja
Kalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomasti
hämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannut
kuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse.
Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsinia
tehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kun
käytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänen
kävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsa
kuuluisan, urhoollisen meriupseeri _Servjaginin_, joka oli lähestynyt
takaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkin
yhtyä _aristokraattien_ piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisesti
jäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin,
jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin _mitättömäksi_
mieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoa
tuttavuudestaan _tämän_ merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, että
se oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollut
neljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenen
askeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakin
yhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaan
ihan turhasta -- hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota!
Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa,
että hän unohti T:stä saapuneen _suloisen_ kirjeen ja synkät
mietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvelle
lähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivat
puhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näin
huomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättivät
hänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessään
junkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensi
kertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyt
tämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkari
huomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.