Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajan
läheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekä
naisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkas
kevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustusten
yläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin ja
Nikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikille
laski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohti
hopeankirkkaana.
Pitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, mutta
ei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta,
jommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, ja
miettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeä
bulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunut
suurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta,
kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa oli
huonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot.
Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähän
omituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkisti
näkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat,
välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitää
ulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseet
puhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentin
majotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset)
tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänne
ratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestä
siirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä,
jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksesta
eronneelta tilanomistajalta T:n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan,
vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hän
muisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:
"Kun meille tuodaan _Invalid-lehti_, niin _Pupka_ (näin kutsui
eronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaa
sanomalehden, juoksee sohvalle _lehtimajaan_, (jossa, muistathan,
niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmentti
majaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla _teidän_
sankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hän
sinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on _kultainen mies_. Minä
olen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän _taistelee
vallinsarvilla_ ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestä
kirjotetaan sanomalehtiin... j.n.e., j.n.e... niin että alan jo olla
hirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti:
"meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisia
muutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilen
esimerkiksi kertoivat sinullekin tutut _soitannon ihailijattaret_,
että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin ja
että hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minä
sitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän on
ministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen,
ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena _rattona_ meille,
ettet voi arvatakaan...) niin, hän puhuu varmana asiana, että
meikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, _niin ettei ranskalaisilla
enää ole yhteyttä Balaklavan kanssa_, ja että meiltä siinä kaatui
200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niin
haltioissaan tästä uutisesta, että _mellasti_ koko yön ja sanoo, että
sinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa ja
kunnostit itseäsi."
Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olen
alleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailov
sanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinka
he istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat _tunteesta_, muisteli
kunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kun
he kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroi
hänelle, -- muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpä
hänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensä
puolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänen
mielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, ja
hymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuo
hänelle niin _armas_ kirje oli.
Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiin
ja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään",
ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, -- "kun hän
yht'äkkiä saa _Invalidista_ lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenä
kapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmasti
entisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielä
tänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä on
kaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tulee
taas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti...
everstiluutnantti... Annannauha kaulaan... eversti..." -- ja hän oli
jo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsa
leskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikin
säveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa,
kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansa
bulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.