On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinen
tykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maata
vihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja,
tykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarvilta
saartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, ja
kuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.
Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyt
tulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa.
Kuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Mutta
yhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomalla
pelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristään
Sevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkaina
iltoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekä
laskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisesti
ammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornista
kiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan,
telttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, ja
saartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä -- ja yhä tulvii samalla
kuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vielä
kirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys,
jota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisematta
ruudilla ja verellä.