WSOY, Porvoo, 1912.
Sevastopoli joulukuulla 1854.
Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella.
Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän ja
odottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisen
värileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei ole
missään -- kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihin
ja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamaton
kohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluva
laukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikki
vaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.
Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivän
häärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen,
tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamies
maaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa ja
kääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillen
Jumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaat
kamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaalle
vainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteen
kuormatut... Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen,
lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa:
halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. -- on kasottain
maallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluvia
sotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta ja
kiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen,
raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillan
kohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa -- sotilaita,
merimiehiä, kauppiaita, naisia -- laskee rantaan ja vesille.
-- Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, -- tarjoo
teille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia nousten
veneistään.
Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneen
hevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytte
peräsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossa
välkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessa
päällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmat
vaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisia
laivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella
-- pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvat
taivaansinisellä merenpinnalla -- kauniita, kirkasvärisiä kaupungin
rakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavat
tuolla puolen -- aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujen
laivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisesti
törröttävät vedestä -- kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttää
meren kuulakassa etäisyydessä -- vaahtopäisiä laineita, joissa
airojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, -- kuuntelette tasaista
äänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolin
mahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.
Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, olla
herättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnetta
ja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!
-- Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidän
jalosukuisuutenne -- sanoo teille vanha matruusi ja kääntyy
tarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.
-- Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, -- huomauttaa vaaleatukkainen
nuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.
-- Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli -- virkkaa ukko,
hänkin laivaa silmäillen.
-- Katsohan, missä räjähti! -- sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen,
katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynyt
korkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraa
räjähtäneen pommin räikeä pamaus.
-- Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, -- lisää ukko ja sylkäisee
välinpitämättömästi kouriinsa. -- No, ala kiskoa, Mishka! parkaasin
ohi painamme. -- Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillä
mainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota monine
päälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehet
epätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjen
veneiden joukkoon Grafskajan laiturille.
Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja,
mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvät
vehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaen
varimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtii
kaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja ja
valurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskin
haiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaavia
sotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä ja
kuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja,
upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita -- kuljetetaan vankkureilla
heiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka ja
upseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katu
suljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia,
joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla on
kaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiä
ja veriset paarit, -- kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiä
jälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perin
vastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus,
kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista,
vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikki
olisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Mutta
katsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvat
ympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vain
tuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoa
ja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee,
ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jota
ei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa se
millainen hyvänsä -- juottaa hevosen tai raahaa tykkiä -- yhtä
rauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisi
jossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerin
kasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuu
ohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekä
työsotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneen
portailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisen
hameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.
Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliin
ensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen,
hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyyden
merkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiä
rauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kenties
syytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemään
Sevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovat
herättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne ja
näkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään,
menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itse
puolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaan
taloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoo
sotamiehiä paareineen, -- siellä näette Sevastopolin puolustajat,
näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia,
mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.
Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven,
kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- tai
viisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimmin
haavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttää
teitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä
-- se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, että
tulitte ikäänkuin _katselemaan_ kärsiviä, elkää hävetkö mennä
vuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevät
mielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielellään
kärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanoton
sanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria ja
kärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.
-- Mihin sinä olet haavottunut? -- kysytte epäröiden ja arasti
vanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuen
seuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen.
Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävät
kärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurta
kunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.
-- Jalkaan, -- vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peiton
poimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. -- Jumalan kiitos nyt, --
lisää hän: -- pois rupean jo pyrkimään.
-- Kauanko olet ollut haavottuneena?
-- Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!
-- Onkos nyt kovia kipuja?
-- Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuin
pohkeessa repisi, muuten ei yhtään.
-- Kuinka oikein tulit haavotetuksi?
-- Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinen
pommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin,
toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuin
kuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.
-- Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?
-- Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkätty
jalkaan.
-- No, entäs sitten?
-- Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle,
rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne,
_ettei ajattele mitään_: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään.
Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.
Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseen
hameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunne
ja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään,
epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitä
kuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseen
meikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivat
puhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa ja
kuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelle
opettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoen
kaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin,
milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuin
kuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistään
loistaa aivan kuin hurmaus.
-- Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! -- huomauttaa teille
matruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähän
akkaväen -- tyhmiä lavertelevat."
Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostain
syystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänelle
kovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; mutta
te ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvat
mieleenne, -- ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan,
itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsa
kainostelun edessä.
-- No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, -- sanotte hänelle ja
pysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttää
sietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.
Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hän
makaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, joka
ilmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoin
koriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneet
nurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean käden
tynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttää
teitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivän
kaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.
-- Onkos hän tajuttomana? -- kysytte naiselta, joka käy perässänne ja
katselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.
-- Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, -- virkkaa hän kuiskaten.
-- Annoin sille äsken vähän teetä -- vaikk'on vieras, täytyy toki
sääliä, -- niin tuskin maistoi.
-- Miltäs nyt tuntuu? -- kysytte te häneltä. Haavottunut kääntää
silmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikä
ymmärrä teitä.
Sydäntä kouristaa.
Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa.
Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuin
luurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattu
pois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta,
himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuista
näette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.
Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennot
naiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.
-- Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommi
jalkaan, -- kertoo teille oppaanne: -- vei päivällistä miehelleen
vallinsarvelle.
-- No, poisko leikattiin?
-- Yläpuolelta polven leikattiin.
Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle:
siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näette
siellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine,
synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoimin
silmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisia
ja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksen
alaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistä
leikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaan
terveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti,
vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinka
välskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareilla
samassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsa
leikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisesta
kivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, -- näette kauhistavia,
mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan -- ei säännöllisessä,
kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujen
päristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessä
ratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, --
veressä, kärsimyksissä, kuolemassa...
Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomasti
elpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa,
nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näiden
kärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti,
epäröimättä menette vallin sarville...
"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolema
tuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Mutta
pilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimen
kirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa pian
taas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeen
viehtymisen tilaan.
Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaatto
ruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvine
kirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntä
vallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne,
hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä,
laukausten äänet -- kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistä
tuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseenne
kohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teitte
sitomispaikassa.
Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupungin
vilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin on
puotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäiset
naiset, keikailevat upseerit -- kaikki puhuu asukkaiden
mielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.
Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiesten
ja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä,
Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnalla
ja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri sai
surmansa.
-- Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! -- sanoo
bassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yli
riippuu kudottu vihreä vyöhikkö.
-- Missä meillä? -- kysyy toinen.
-- Neljännellä vallinsarvella -- vastaa nuori upseeri, ja te
katsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudella
jopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan:
"neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa,
huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistä
on tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinä
siitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoret
miehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinka
huonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulien
vuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa.
"Mahdotonta mennä patterille", -- virkkaa hän, osottaen saappaitaan,
jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. -- "Ja minulta taas
parhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat",
virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän... no, tuodaankos
sieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolan
palvelijalle... Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessa
hyökkäyksessä mukana.
Pöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullon
takana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä,
istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainen
kaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on musta
kaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hieman
hutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan,
epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, ja
ennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessa
tuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hän
poikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihän
teitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaan
Venäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville,
nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niin
monella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellä
vallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä ja
ylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niin
hänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurta
kylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan:
sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataan
paarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltä
vallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuosta
kauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole siellä
olleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi on
varma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden,
jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kun
puhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämmin
vai kylmä maaluolassa j.n.e.
Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sää
kerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi,
ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaa
vihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat...
Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portista
oikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksen
takana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejä
ei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä on
seinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävät
iäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta,
jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessanne
kompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin,
joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatte
ja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; silloin
tällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinen
nainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa.
Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäen
rinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita,
kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällä
mäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiin
uurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi... Täällä tapaa
ihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehet
rientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaatte
täällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävät
kasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut?
niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaan
tai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurosti
vaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut tai
vaikeasti haavottunut.
Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluva
tykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiä
käsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden äänten
merkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinen
muisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaa
enemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemmin
huomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisen
tunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnosta
äänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te,
varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen ja
luisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraen
ohitsenne, -- te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomasti
oikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylös
niljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähän
matkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhista
tussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkä
saartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa;
mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää,
keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli,
semminkin kun näette, että _kaikki kulkevat sitä tietä_. Kun olette
astunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretulle
likaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat,
multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuret
valurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissä
viruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilman
mitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterilla
joukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuuna
puoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineen
menee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässä
liassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näette
pirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä,
kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänne
olette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvan
erilaisia kuulan ääniä -- surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuvia
tai vinkuvia kuin soittimen kieli, -- kuulette hirmuisen jymähdyksen,
joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.
"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, se
kamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntien
pientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Mutta
herätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi.
Se on Jasonin redutti -- verrattain hyvinkin vaaraton paikka
eikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvelle
suunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin,
jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkä
kohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näette
miinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimään
vain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonain
jalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavat
piippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa,
leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissa
muodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaan
patterille -- tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jota
mullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunat
ja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusia
pelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin,
joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teille
talouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuen
upseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niin
tyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivan
luonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta,
joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututte
kylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerin
kertomuksia. Upseeri kertoo teille -- mutta ainoastaan jos kyselette
-- viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaan
vain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vain
kahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavana
kuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teille
kuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasi
yksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisen
pattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40
sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukosta
vihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta jos
näette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niin
lähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juuri
tuo valkoinen valli onkin vihollinen -- _se_, niin kuin sotamiehet ja
matruusit sanovat.
Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahi
yksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikananne
hieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoista
matruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppua
suuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaiset
saappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahan
noiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden,
kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa,
noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotka
ovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä --
tyynessä, varmassa, maltillisessa -- ovat nähtävinä ne pääpiirteet,
jotka muodostavat Venäläisen voiman, -- yksinkertaisuus ja
itsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla,
että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat ja
kärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekä
mielen että tunteen ylevyyden.
Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustanne
tärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän.
Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakea
ruudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvain
matruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuulla
matruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa ja
tunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties -- se
on vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa.
"Ihan _ampuma-aukkoon_ osui; taisi tappaa kaksi... pois kantavat",
kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossa
paikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta sen
jälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisova
vahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaa
ohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleen
vesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta,
käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaa
puolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita,
saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taas
huutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samat
vesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pommin
vihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikea
yhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän,
kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pommin
kajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten joka
suunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällenne
lika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnon
ja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitä
kohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; mutta
itserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä,
joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohi
teihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinen
elpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin että
löydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän ja
kuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommeja
putoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamies
kuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys,
isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttää
ihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassa
on kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa.
Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinä
silmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vain
peljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme,
joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kun
hänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään,
huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattoman
ajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pää
kohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaan
ylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevalla
äänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoo
sanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa,
mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöin
matruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän,
jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästi
käsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päivä
seitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastaten
kauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertää
keltaisesta paperista paperossin...
* * * * *
Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itse
puolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomatta
mitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietä
aina hävitetylle teatterille asti, -- astelette tyynin, ylennetyin
mielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne
-- se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaan
murru, -- ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissa
poikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissa
saartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestä
enempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sen
silmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolin
puolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niin
yksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä sata
kertaa enemmän... voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne,
joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden,
turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokin
toinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotka
yhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessa
sen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, -- eläen
näissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä.
Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautua
noihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Ja
se vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä,
mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä -- rakkaus synnyinmaahan.
Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistä
ajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja,
ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaan
epäillyt, että se antautuisi viholliselle, -- noista ajoista, jolloin
tuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsasti
pitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutamme
Sevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä,
vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" -- vasta nyt ovat kertomukset
noista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisena
traditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selvään
ymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte,
niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet,
vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan -- ei
kaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahan
painanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonka
sankarina oli Venäjän kansa...
Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviin
harmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiä
valaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet ja
vihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset,
leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset ja
kaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssin
säveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekä
vallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisesti
säestävät.
Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.
Sevastopoli toukokuulla 1855.