On kulunut vuosia Aminen kärsimyksistä ja julmasta kuolemasta ja
vieläkin kerran tuomme Filip Vanderdeckenin näyttämölle. Missä hän
on ollut tämän pitkän ajan? Hullujenhuoneessa, joskus kahleissa
hurjasti raivotessaan, jolloin häntä oli koetettu lyönneilläkin
tyynnyttää, ja joskus taasen tyynenä ja rauhallisena. Järki näytti
joskus olevan palaamaisillaan kuin aurinko pilvisenä päivänä, mutta
sitten se oli jälleen pimennyt. Häntä hoiti monta vuotta eräs
mies, joka eli toivosta, että hän jonakin päivänä saa olla hänen
täydellisen paranemisensa todistajana. Hän kuoli kuitenkin surun ja
omantunnontuskien murtamana näkemättä sitä. Hoitaja oli isä Mathias.
Terneusessa oleva pieni talo oli jo aikoja sitten luhistunut. Se
odotti monta vuotta omistajansa takaisintuloa, mutta lopulta vaativat
lailliset perijät sitä omakseen ja vihdoin heille luovutettiinkin
Filip Vanderdeckenin omaisuus. Useimmat olivat unhottaneet Aminenkin
kohtalon, vaikka hänen kuvansa siihen liittyvine selityksineen
vielä riippuukin Inkvisitionin kirkon seinällä vetäen kauneudellaan
välinpitämättömimmänkin ohikulkijan huomion puoleensa.
Mutta kuten jo sanoimme on monta vuotta kulunut. Filipin tukka on
harmaantunut ja hänen kerran niin voimakas vartalonsa on taipunut
muuttaen hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa
on. Hän on nyt saanut järkensä takaisin, mutta hänen voimansa ovat
murtuneet. Ollen väsynyt elämään ei hänellä enää ole muuta toivoa
kuin täyttää tehtävänsä ja sitten kuolla.
Pyhäinjäännöstä ei häneltä oltu milloinkaan riistetty. Päästessään
hullujenhuoneesta oli hänelle annettu varoja kotimatkaa varten. Ah,
hänellä ei ole enää kotia eikä isänmaata, ei mitään maailmassa, jonka
vuoksi hänen kannattaa elää. Hän ei toivo muuta kuin tehtävänsä
täyttämistä ja kuolemaa.
Muudan laiva oli valmis purjehtimaan Eurooppaan ja Filip meni siihen
välittämättä ollenkaan sen päämäärästä. Hän ei halunnut palata
Terneuseen, sillä hän ei sietänyt ajatustakaan, että hänen pitäisi
katsella entisen suuren onnensa ja monen onnettomuutensa paikkaa.
Aminen kuva oli syöpynyt lähtemättömästi hänen sydämeensä ja hän
odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi lähteä henkien
maailmaan yhtyäkseen häneen.
Hän oli herännyt tuosta mielenvikaisuudestaan kuin unesta. Hän
ei ollut enää niin harras katolilainen kuin ennen, sillä hän ei
voinut milloinkaan ajatella uskontoa muistamatta Aminen julmaa
kohtaloa. Mutta huolimatta siitä piti hän kuitenkin vielä kalleuttaan
hallussaan, sillä mihinkään muuhun hän ei voinut luottaa. Se oli
hänen jumalansa, hänen uskonsa, hänen kaikkensa -- väline, jonka
avulla hän ja hänen isänsä pääsivät toiseen maailmaan, ja keino,
joka veisi hänet jälleen Aminen luo. Hän voi tuntikausia istua
samassa paikassa pitäen sitä kädessään, tuijottaa siihen ja palauttaa
muistiinsa jokaisen elämänsä tärkeimmän tapauksen aina hänen
äiti-raukkansa kuolemasta ja hetkestä, jolloin hän ensimmäisen kerran
tapasi Aminen, viimeiseen hirmuiseen kohtaukseen kirkossa. Kalleus
oli jonkunlainen päiväkirja hänen elämästään ja siihen hän liitti
kaikki toivonsa tulevaan elämäänkin nähden.
"Ah, milloinkahan se tapahtuukaan?" oli kysymys, jossa hänen
ajatuksensa alituisesti askartelivat. "Kolmasti siunattu olkoon se
päivä, jolloin saan poistua tästä vihan maailmasta toiseen, jossa
väsyneet saavat levähtää."
Laivan, johon Filip meni matkustajaksi, nimi oli: "Nostra Señora
da Monte." Se oli kolmensadan tonnin vetoinen priki ja matkalla
Lissaboniin. Kapteeni oli vanha taikauskoinen portugalilainen,
hyvin viinaanmenevä ukko. Heidän lähtiessään Goasta seisoi Filip
peräkannella katsellen tuomiokirkkoa, jossa hän viimeisen kerran oli
eronnut vaimostaan. Silloin kosketti joku hänen käsivarteensa ja hän
kääntyi katsomaan.
"Olemme siis jälleen matkatovereita", kuuli hän tutun äänen sanovan
ja tunsi Schriftenin.
Miehen ulkomuodossa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta ja hänen
ainoa silmänsä katseli yhtä tuimasti kuin ennenkin.
Filip säpsähti nähdessään hänet, sillä tämä odottamaton kohtaaminen
palautti hänen mieleensä kaikki entiset tapahtumat. Hän tyyntyi
kumminkin jo muutamien sekuntien kuluttua.
"Oletteko täällä jälleen, Schriften?" huomautti hän. "Toivoakseni
ilmestymisenne ennustaa tehtäväni pikaista täyttymistä."
"Ehkä, sillä olemme väsyneitä molemmat", vastasi luotsi.
Filip ei puhunut mitään, hän ei kysynyt edes sitäkään, miten
Schriften oli pelastunut portugalilaisten vankilasta, sillä hän
käsitti miehen elämän olevan vihityn johonkin tarkoitukseen.
"Pitkän vankeutenne aikana, Filip Vanderdecken, on monta laivaa
joutunut haaksirikkoon ja monta sielua on kutsuttu tilille niiden
kohdattua isänne kummituslaivan."
"Kunpa seuraava tapaamisemme olisi onnellisempi ja viimeinen!"
vastasi Filip.
"Ei, ei, kärsiköön hän mieluummin rangaistuksensa ja purjehtikoon
tuomiopäivään asti!" huudahti luotsi painokkaasti.
"Roisto, joku aavistus sanoo minulle, ettei katala toivomuksenne
tule toteutumaan. Poistukaa luotani tahi saatte nähdä, että tässä
käsivarressa on vielä voimaa, vaikka pääni onkin harmaantunut
surusta."
Schriften rypisti otsaansa mennessään; hän näytti pelkäävän Filipiä,
vaikka hän ei vihannutkaan häntä enää. Hän koetti nyt entiseen
tapaansa yllyttää miehistön Filipiä vastaan sanomalla, että Filip
aiheuttaa laivan perikadon, koska hän on yhteistoiminnassa Lentävän
Hollantilaisen kanssa. Filip huomasi pian, että miehet karttoivat
häntä ja hän kertoi senvuoksi miehille, että Schriften on paholainen.
Miehistö jakaantui kahteen puolueeseen ja kapteeni ja muutamat muut
katselivat heitä molempia yhtä kauhistuneina ikävöiden hetkeä,
jolloin heidät voitaisiin lähettää pois laivasta.
Kuten jo ennen olemme maininneet, oli kapteeni hyvin taikauskoinen
ja juoppo. Aamuisin oli hän tavallisesti selvä ja rukoili, mutta
iltapäivisin oli hän juovuksissa ja kiroili noita samoja pyhimyksiä,
joita hän aamulla oli huutanut avukseen.
"Suojelkoon pyhä Antonius meitä ja varjelkoon meitä kiusauksista!"
sanoi hän eräänä aamuna keskusteltuaan matkustajain kanssa
kummituslaivasta. "Suojelkoot pyhimykset meitä kaikesta pahasta!"
jatkoi hän ottaen kunnioittavasti hatun päästään ja tehden
ristinmerkin. "Jos vain voin ennen jonkun onnettomuuden tapahtumista
vapautua noista molemmista miehistä, uhraan sata vahakynttilää pyhän
neitsyen alttarille heti kun olemme ankkuroineet Belemin tornin
juurelle."
Iltapäivällä puhui hän taas seuraavaan tapaan:
"Palakoon tuo kirottu pyhä Antonius helvetin tulessa, ellei hän auta
meitä! Vieköön piru hänet ja hänen porsaansa! Jos hän uskaltaa tehdä
velvollisuutensa, on kaikki hyvin, mutta hän on pelkuri raukka, joka
ei välitä mistään eikä auta niitä, jotka rukoilevat häntä avukseen.
Peijakas, tuosta saat!" huudahti kapteeni katsellessaan pyhimyksen
pientä temppeliä ja näpsäyttäen sormiaan hänen nenänsä alla. "Paavin
pitää tehdä meille uusia pyhimyksiä, sillä nämä vanhat ovat jo aivan
mitättömiä. Ennen ne kyllä voivat suorittaa jotakin, mutta nyt en
antaisi puupenniäkään koko roskasta, ja mitä sinuun tulee sinä vanha
laiska roikale, niin..." jatkoi kapteeni mumisten lopun partaansa ja
puiden nyrkkiään pyhä Antonius raukalle.
Laiva oli nyt saapunut Afrikan etelärannikolle ollen noin sadan
penikulman päässä Lagullasta. Aamu oli kaunis, meri lainehti hiljaa
ja vieno tuuli kuljetti alusta noin neljän penikulman vauhdilla
tunnissa.
"Jumala siunatkoon pyhimyksiä!" sanoi kapteeni tultuaan kannelle.
"Vielä pieni tuulen muutos eduksemme ja me voimme muuttaa suuntaamme.
Siunatkoon Jumala erittäinkin arvokasta suojeluspyhimystämme pyhää
Antoniusta, joka on ottanut laivamme erityiseen suojelukseensa. Ilma
näyttää muodostuvan kauniiksi. Tulkaa, herrat, menkäämme syömään
aamiaista ja nauttikaamme sitten sikareistamme täällä kannella."
Mutta tilanne muuttui äkkiä, taivas meni pilveen, aurinko pimeni ja
luonnoton hämärä levisi kaikkialle. Tuuli tyyntyi ja meri lakkasi
lainehtimasta. Ei ollut aivan pimeäkään, mutta taivas peittyi
punertavaan paksuun sumuun ja oli aivan sen näköinen kuin maailma
olisi syttynyt tuleen.
Kajuutassa olevista huomasi Filip ensimmäiseksi lisäytyvän pimeyden
ja meni kannelle. Kapteeni ja matkustajat seurasivat häntä
hämmästyneinä ja peloissaan. "Pyhä neitsyt, suojele meitä! Mitä tämä
onkaan?" huudahti kapteeni säikähtyneenä. "Pyhä Antonius, auta meitä!
Tämähän on aivan hirveätä!"
"Kas tuolla!" huusivat matruusit viitaten merelle. Kaikki käänsivät
katseensa sinnepäin. Filip, Schriften ja kapteeni seisoivat
vierekkäin. Heidän tuijottaessaan sinnepäin alkoi noin puolen
penikulman päässä heistä merestä kohota jonkun toisen laivan mastot
ja raa'at hitaasti. Se kohosi kohoamistaan, kunnes koko laiva
kellui meren pinnalla lyhyen matkan päässä heistä. Laiva kääntyi
vastatuuleen vääntäen peräsimen tiukasti ylihankaan.
"Pyhä neitsyt!" huudahti kapteeni uskaltaen tuskin hengittääkään.
"Olen kyllä tiennyt, että laivat voivat upota, mutta en milloinkaan,
että ne voivat jälleen kohota pinnalle. Nyt lupaan tuhannen
vahakynttilää pyhälle neitsyelle, jos hän pelastaa meidät tästä
vaarasta."
"Siinä näette nyt kummituslaivan tahi Lentävän Hollantilaisen!" huusi
Schriften. "Sanoinhan sen teille jo, Filip Vanderdecken, että isänne
on vielä hengissä, hi, hi."
Filip oli koko ajan katsellut laivaa ja näki nyt veneen laskettavan
siitä vesille. "Voiko se olla mahdollista", ajatteli hän, "että minun
suodaan nyt toimittaa tehtäväni?" Hän pisti kätensä poveensa tarttuen
kalleuteensa.
Pimeys oli nyt lisääntynyt niin, ettei vieraan laivan runkoa voitu
erottaakaan. Matruusit ja matkustajat vaipuivat polvilleen rukoillen
pyhimyksiä avukseen.
Hetkisen kuluttua kuultiin laivan sivulta airojen kolinaa ja muudan
ääni huusi: "Hoi, hyvät miehet, heittäkää meille nuora keulasta!"
Ei kukaan vastannut eikä totellut kehoitusta. Luotsi meni kapteenin
luo sanoen hänelle, että jos miehet haluavat antaa hänelle kirjeitä
kotiin vietäviksi, ei niitä pidä ottaa vastaan, ellei hän halua
laivansa tuhoutumista ja kaikkien ihmisten joutumista perikatoon.
Samassa hyppäsi muudan mies laidan yli kannelle. "Olisitte todellakin
voineet heittää minulle köydenpätkän, hyvät ystävät", sanoi hän
tullessaan. "Missä kapteeni on?"
"Täällä", vastasi kapteeni vapisten kuin haavan lehti. Vieras oli
päivettynyt merimies, jolla oli päässään karvalakki ja yllään
purjekangasvaatteet. Hänellä oli kirjeitä kädessään.
"Mitä haluatte?" kysyi kapteeni vihdoinkin.
"Niin, sanokaa se meille, hi, hi", jatkoi Schriften.
"Mitä, oletteko te täällä, luotsi", sanoi mies. "Olen ollut siinä
luulossa, että olette kuollut jo aikoja sitten."
"Hi, hi", nauroi Schriften kääntyen pois.
"Katsokaahan, kapteeni, asia on niin, että olemme harhailleet täällä
kauan myrskyssä ja haluaisimme lähettää nyt kotiin muutamia kirjeitä.
Luulen melkein, ettemme milloinkaan pääse tämän niemen läheisyydestä."
"En voi ottaa niitä vastaan!" huusi kapteeni.
"Ettekö? Tuntuu kummalliselta, että kaikki laivat kieltäytyvät
ottamasta vastaan kirjeitämme. Kylläpä te olette töykeitä.
Merimiesten pitäisi aina auttaa tovereitaan, erittäinkin sellaisia,
jotka ovat joutuneet johonkin onnettomuuteen. Jumala tietää, että
haluaisimme mielellämme palata kotiin, ja olisihan se jonkunlainen
lohdutus omaisillemme, että he edes saisivat kuulla meistä jotakin."
"En voi ottaa vastaan kirjeitänne missään tapauksessa. Suojelkoot
pyhimykset meitä!" vastasi kapteeni.
"Olemme olleet kauan matkalla", sanoi merimies pudistaen päätään.
"Kuinka kauan?" kysyi kapteeni tietämättä oikein, mitä sanoisi.
"Emme voi sanoa sitä niin tarkalleen. Almanakkamme putosi mereen ja
astemittarimme on hävinnyt. Emme voi milloinkaan enää sanoa, missä
oikeastaan olemme, koska emme voi määrätä auringon korkeutta."
"Näyttäkää minulle noita kirjeitänne", sanoi Filip ojentaen kätensä.
"Niihin ei saa kukaan koskea!" huudahti Schriften.
"Siirtykää syrjään, roisto!" vastasi Filip. "Kuka uskaltaa vastustaa
minua?"
"Kirottua, kirottua, kirottua!" huusi Schriften juosten edestakaisin
kannella ja purskahtaen hurjaan nauruun.
"Älkää koskeko kirjeihin", sanoi kapteenikin vapisten.
Filip ei vastannut, vaan ojensi kätensä ottaakseen ne.
"Täällä on kirje toiselta perämieheltämme hänen Amsterdamissa
asuvalle vaimolleen", sanoi mies. "Rouva asuu Woserlaiturin luona."
"Woserlaituri on jo aikoja sitten hävinnyt, hyvä mies. Sen paikalla
on nyt suuri telakka", vastasi Filip.
"Mahdotonta", sanoi mies. "Mutta tässä on toinen poosulta hänen
vanhalle isälleen, joka asuu vanhan torin varrella."
"Vanhaa toria ei ole enää olemassa ja sillä paikalla on nyt kirkko."
"Kummallista! Mutta tässä on kirje minulta itseltäni morsiamelleni,
Vrov Kretserille. Siinä on rahaa sisällä, että hän voi ostaa
itselleen koristeen."
Filip pudisti päätään. "Muistan, että muudan sen niminen vanha rouva
haudattiin noin kolmekymmentä vuotta sitten."
"Älkää nyt puhuko mahdottomuuksia, sillä poistuessani hänen luotaan
oli hän nuori ja terve. Tässä on kirje Shetz & Kumppanille, jotka
omistavat laivan."
"Sellaista kauppahuonetta ei ole enää olemassakaan", vastasi Filip.
"Myönnän kuulleeni puhuttavan siitä."
"Mahdotonta! Teette pilkkaa minusta. Tässä on kirje kapteenilta hänen
pojalleen --"
"Antakaa minulle se!" huudahti Filip nykäisten kirjeen miehen
kädestä. Hän aikoi avata sen, mutta Schriften sieppasi sen hänen
kädestään heittäen sen mereen.
"Käytöksenne on todellakin kaunista ollaksenne vanha laivatoverini",
huomautti merimies. Schriften ei vastannut, vaan heitti muutkin
Filipin syrjään panemat kirjeet samaa tietä.
Vieras merimies purskahti itkuun kavuten jälleen laivan laidalle.
"Käytöksenne on kovaa ja vihamielistä", huomautti hän. "Voi koittaa
sellainenkin aika, jolloin tekin haluaisitte lähettää tietoja
omaisillenne." Sanottuaan sen katosi hän näkyvistä ja muutamien
minuuttien kuluttua kuultiin, miten vene poistui laivan läheisyydestä.
"Pyhä Antonius", huudahti kapteeni, "olen niin peloissani ja
kummissani, etten todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä. Kokki,
tuokaa taskumattini tänne."
Kokki toi pullon ja sittenkuin kapteeni oli tyhjentänyt sen kokonaan,
sanoi hän: "Mihin meidän nyt pitää ryhtyä?"
"Minä sanon sen teille", huudahti Schriften mennen hänen luokseen.
"Tuolla miehellä on hallussaan eräs amuletti. Ottakaa se häneltä ja
heittäkää se mereen, niin laivanne pelastuu; muussa tapauksessa se
painuu pohjaan miehineen päivineen."
"Niin, hän on oikeassa!" huusivat merimiehet.
"Hullut, uskotteko todellakin tuon roiston puheita?" vastasi Filip.
"Ettekö huomanneet, että äskeinen merimies tunsi hänet sanoen häntä
laivatoverikseen? Hänen oleskelemisensa laivassa se juuri tuottaakin
onnettomuutta kaikille."
"Aivan niin!" huusivat merimiehet. "Matruusi sanoi häntä
laivatoverikseen."
"Erehdytte nyt suuresti!" huusi Schriften. "Hän on syyllinen
kaikkeen. Riistäkää häneltä hänen taikakalunsa."
"Niin, tehkäämme se!" huusivat matruusit hyökäten Filipiä kohti, joka
perääntyi kapteenin luo.
"Mielettömät, tiedättekö, mitä teillä on mielessä? Hallussani
olevassa kotelossa on palanen pyhästä rististä. Heittäkää se mereen,
jos uskallatte ja sielunne joutuvat iankaikkiseen kadotukseen." Filip
otti kalleutensa esille näyttäen sitä kapteenille.
"Ei, ei, miehet", sanoi kapteeni hieman tyynnyttyään, "sellainen ei
käy mitenkään päinsä. Suojelkoot pyhimykset meitä!"
Merimiehet eivät kumminkaan rauhoittuneet. Toiset halusivat heittää
Schriftenin ja toiset taasen Filipin mereen. Vihdoin julisti
kapteeni päätöksen. Hän määräsi, että pieni vene oli laskettava
vesille Schriftenille ja Filipille, joiden hän käski laskeutua
siihen. Matruusit hyväksyivät tämän tuomion, joka tyydytti molempia
puolueita. Filip ei vastustanut ollenkaan, mutta Schriften huusi ja
potki, kunnes hän vihdoin väkisin laskettiin veneeseen, jossa hän
vapisten istuutui perätuhdolle Filipin ruvetessa soutamaan venettä
kummituslaivaan päin.