Parin minuutin kuluttua eivät he enää sakeassa sumussa voineet
erottaa entistä laivaansa. Kummituslaiva oli vielä näkyvissä, mutta
paljon kauempana kuin ennen. Filip souti reippaasti sitä kohti,
mutta matka näytti vain pitenevän. Hän keskeytti silloin hetkiseksi
levähtääkseen hieman, jolloin Schriften sanoi:
"Vaikka soutaisitte elämänne loppuun asti, ette saavuttaisi tuota
laivaa, Filip Vanderdecken, koska se on mahdotonta. Miksi ette heitä
minua mereen jälleen? Vene kevenisi silloin ja teidän olisi helpompi
soutaa, hi, hi."
"Heitin teidät mereen raivostuttuani siitä, että koetitte varastaa
minulta kalleuteni", vastasi Filip.
"Koetinhan tänäänkin taivuttaa muita ryöstämään sen teiltä."
"Niin todellakin teitte. Mutta nyt olen varma siitä, että olette
yhtä onneton kuin minäkin. Seuraatte kaikissa teoissanne saamianne
määräyksiä, kuten minäkin. Miten ja miksi, en voi sanoa, mutta me
olemme molemmat jollakin tavoin yhteydessä tähän kalleuteen; jos
vaivojeni tulos riippuu kalleuden säilyttämisestä, riippuu teille
uskotun tehtävän tulos sen anastamisesta, koska siten voisitte tehdä
tyhjiksi aikeeni. Tässä asiassa toimimme toisiamme vastaan ja te
olette kaikessa, mikä on jollakin tavoin ollut yhteydessä tehtävääni,
ollut katkerin viholliseni. Mutta, Schriften, en ole unhottanut
enkä milloinkaan tule unhottamaan, että annoitte Amine-raukalleni
ystävällisen neuvon ja ennustitte hänelle kohtalon, jonka uhriksi hän
joutuisi, ellei hän noudattaisi neuvoanne. Muistan, ettette ollut
hänen vihollisensa, vaikka olittekin ja vieläkin olette minun. Hänen
vuokseen annan teille anteeksi ja lupaan, etten koetakaan tehdä
teille pahaa."
"Annatte siis anteeksi vihollisellenne, Filip Vanderdecken?" kysyi
Schriften surullisesti. "Tunnustan, ettei teillä ole pahempaa
vihamiestä."
"Annan kaikesta sielustani ja mielestäni!" vastasi Filip.
"Silloin olette voittanut minut, Filip Vanderdecken. Olette nyt
tehnyt minut ystäväksenne ja toivomuksenne ovat toteutumaisillaan.
Halusitte kerran tietää, kuka olen ja nyt kerron sen teille.
Sittenkuin isänne uhmaten kaikkivaltiaan tahtoa oli tappanut minut,
suotiin hänelle mahdollisuus, että hänet poikansa ansioitten
perusteella armahdetaan. Minäkin vetosin, mutta minä halusin kostaa,
ja minun sallittiin jäädä maailmaan vastustamaan teidän aikeitanne.
Niin kauan kuin olisimme vihollisia, ette onnistuisi tehtävässänne,
mutta sittenkuin olisitte käytännössä toteuttanut kristityn pyhimmän
velvollisuuden, nimittäin antanut anteeksi vihollisellenne, silloin
voisitte täyttää tehtävänne. Olette antanut anteeksi minulle ja
molempien meidän tehtävämme on nyt lopussa."
Schriftenin puhuessa katsoi Filip koko ajan häneen. Luotsi ojensi
hänelle lopuksi kätensä, jota hän puristi. Samassa haihtui luotsi
kuin ilmaan ja Filip oli yksinään veneessä.
"Laupias Jumala, kiitän sinua!" sanoi hän. "Tehtäväni on nyt lopussa
ja minä voin jälleen tavata Aminen."
Hän alkoi nyt jälleen soutaa kummituslaivaa kohti huomaten
lähestyvänsä sitä melko nopeasti. Vihdoin hän veti airot veneeseen ja
kiipesi sen kannelle.
Laivan miehistö kokoutui hänen ympärilleen.
"Missä on kapteeninne? Haluan puhutella häntä."
"Kenen saan ilmoittaa, herra?" kysyi muudan, nähtävästi ensimmäinen
perämies.
"Kenenkö?" toisti Filip. "Sanokaa hänelle, että hänen poikansa, Filip
Vanderdecken, haluaa puhutella häntä."
Kuultuaan tämän vastauksen purskahtivat miehet nauruun ja perämies
huomautti hymyillen:
"Erehdyitte varmaankin. Tarkoititte kai: hänen isänsä?"
"Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa hänen poikansa", vastasi Filip.
"Älkää kiinnittäkö huomiotanne harmaaseen tukkaani."
"Hyvä herra, tuolta hän näkyy tulevankin", sanoi perämies mennen
sivulle ja viitaten kapteenille.
"Oletteko Vanderdecken, tämän laivan kapteeni?"
"Olen", vastasi toinen.
"Ette luultavasti tunne minua. Mutta miten voisittekaan? Näitte minut
viimeksi kolmivuotiaana, mutta ehkä muistatte vaimollenne antamanne
kirjeen?"
"Kyllä!" huudahti kapteeni. "Mutta kuka olettekaan?"
"Vuodet eivät ole merkinneet teitä, mutta me maailmassa eläjät ja
erittäinkin sellaiset, joilla on suruja ja huolia, vanhenemme vuosien
kuluessa. Olen poikanne, Filip Vanderdecken, ja olen nyt täyttänyt
toivomuksenne. Ojennan nyt teille vaaroja ja onnettomuuksia täynnä
olleen elämäni jälkeen pyhäinjäännöksen, jota halusitte suudella."
Filip otti kalleutensa esille ojentaen sen isälleen. Kapteeni
säpsähti, vaipui polvilleen kannelle ja purskahti itkuun.
"Poikani, poikani!" huudahti hän sitten nousten ja heittäytyen
Filipin syliin. "Silmäni ovat auenneet ja Jumala ainoastaan tietää,
kuinka kauan ne ovat olleet suljettuina." Käsikkäin he menivät
peräkannelle laidan viereen kokoutuneen miehistön luota.
"Poikani, jalomielinen poikani, anna minun polvistua katuvaisena ja
kiitollisena, ennenkuin hajoamme tuhaksi. Poikani, jalo poikani, ota
vastaan isän kiitokset!" huudahti Vanderdecken.
Itkien ilon ja katumuksen kyyneliä kääntyi hän sitten nöyrästi sen
olennon puoleen, jota hän kerran oli niin kauheasti uhmannut.
Vanhempi Vanderdecken polvistui ja Filip seurasi hänen esimerkkiään.
Syleillen toisiaan toisella käsivarrellaan kohottivat he toisen
taivasta kohti ja rukoilivat.
Filip otti nyt kalleutensa viimeisen kerran esille ojentaen sen
isälleen, joka kohotti katseensa taivasta kohti ja suuteli pyhää
tunnuskuvaa. Ja hänen tehdessään niin hajosivat kummituslaivan
raa'at ja purjeet tuhaksi, joka liehuen ilmassa putosi veteen.
Mastot, kokkapuu ja kaikki muutkin kannella olevat esineet murenivat
atoomeiksi ja hävisivät.
Vanderdecken suuteli kalleutta toisen kerran ja häviäminen jatkui.
Raskaat rautatykit upposivat kannen läpi mereen, laivan miehet, jotka
olivat katselleet kohtausta, kuivuivat luurangoiksi, jotka samoin
kuin vaatteetkin hajosivat ja murenivat tomuksi eikä laivan kannella
nähty nyt enää muita eläviä olentoja kuin isä ja poika.
Kun Vanderdecken suuteli pyhää tunnuskuvaa kolmannen kerran,
erosivat lankut toisistaan, kansi vaipui hitaasti mereen ja vain
rungon jäännökset kelluivat enää vedenpinnalla. Isä ja poika, toinen
nuori ja voimakas, toinen vanha ja raihnainen, vajosivat hitaasti
tummansiniseen syvyyteen polvistuneessa asennossaan, syleillen
toisiaan ja kohottaen toisen kätensä taivasta kohti, jolle hetkiseksi
ilmestyi leimuava risti.
Taivaalle kokoontuneet pilvet siirtyivät nyt syrjään ajatuksen
nopeudella, aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältään ja
kimaltelevat aallot näyttivät tanssivan ilosta. Kirkuvat kalalokit
liitelivät jälleen taivaalla ja arat albatrossit nukkuivat pää
siiven alle kätkettynä. Pyöriäiset kiitivät eteenpäin hurjasti
hyppien ja lentokalat ja delfiinit ponnahtelivat ilmaan laineiden
harjoilta. Koko luonto hymyili kuin se olisi iloinnut siitä, että
lumous oli haihtunut ikuisiksi ajoiksi ja riemuinnut, ettei Lentävää
Hollantilaista enää ollut olemassa.