Vaikka huomisen päivän piti lopettaakin kaikki Aminen toiveet ja
epäilykset, hänen lyhytaikaisen onnensa, hänen tietämättömyytensä ja
onnettoman tilansa, nukkui hän kuitenkin, kunnes avaimen kiertyminen
lukossa herätti hänet viimeisestä unestaan täällä maailmassa.
Salvat siirrettiin syrjään, ovi aukeni ja vartija tuli sisään
kynttilä kädessään. Hän ojensi Aminelle uuden mustan valkoraitaisen
puvun käskien Aminen pukea sen ylleen. Inkvisitionin julistamissa
tuomioissa on ehkä kauheinta se, että vangit huolimatta siitä,
tunnustavatko vai eivät, viedään syytekirjelmän luettua takaisin
koppeihinsa heidän saamatta ollenkaan tietää tuomiotaan. Sitä ei
heille ilmaista vielä mestauspäivän aamunakaan.
Parin tunnin kuluttua vietiin hänet muutamaan suureen huoneeseen,
jonne muutkin onnettomuustoverit oli koottu.
Tässä kookkaassa huoneessa oli noin parisataa naista, jotka
nojautuivat seiniin kuin tukeakseen itseään. Kaikilla oli yllään
samanlaiset valkoraitaiset vaatteet ja kaikki näyttivät olevan
suunniltaan pelosta. Hetkisen kuluttua pistettiin jokaisen vangin
käteen pitkä vahakynttilä ja sitten käskettiin muutamien vetää
raitaisen pukunsa ylle sanbenito ja toisten samario. Kaikki, jotka
saivat tällaiset tulikielekkeillä koristellut puvut, luulivat
olevansa auttamattomasti hukassa, ja oli hirmuista katsella vankien
kauhua, kun noita pukuja yksitellen jaettiin. He vapisivat pelosta ja
olivat aivan märkiä hiestä.
Mutta tähän huoneeseen kootut vangit eivät kuuluneet
kuolemaantuomittuihin. Niiden, joille annettiin sanbenitot, piti vain
olla mukana juhlakulkueessa ja saada lievä rangaistus. Samarioihin
puetut olivat kyllä tuomittuja, mutta heidän tunnustuksensa oli
pelastanut heidät kuluttavasta tulesta. Heidän puvussaan olevat
liekit olivat ylösalaisin merkiksi, ettei heitä polteta, mutta nuo
onnettomat eivät tienneet siitä mitään, vaan odottivat vapisten
hirmuista kuolemaansa.
Toiseen vieressäolevaan samanlaiseen huoneeseen oli naisvangit
koottu. Oli kumminkin olemassa vielä kolmaskin pienempi huone,
joka oli varattu roviolla poltettaville. Aminekin vietiin sinne ja
hän näki siellä seitsemän muuta samanlaisiin vaatteihin puettua
vankia. Niiden joukossa oli vain pari eurooppalaista ja muut olivat
neekeriorjia. Kullakin oli pappi mukanaan ja he kuuntelivat hartaina
heidän kehoituksiaan. Eräs munkki lähestyi Amineakin, mutta Amine
viittasi kädellään, että hän menisi tiehensä. Vartijain päällikkö toi
nyt heillekin puvut. Ne olivat samarioja, jotka siten erosivat muista
sellaisista, että liekit niissä oli maalattu oikeinpäin. Heille
annettiin vielä sokerikeon muotoiset liekeillä koristellut päähineet
ja pitkät vahakynttilät käteen.
Sittenkuin Amine ja muut tuomitut olivat saaneet nämä kauheat puvut,
saivat he odottaa monta tuntia, ennenkuin kulkue lähti liikkeelle,
sillä vartijat olivat herättäneet heidät noin kello kahden aikaan
aamulla.
Aurinko paistoi kirkkaasti pyhän inkvisitionin jäsenten suureksi
iloksi, sillä he olivat odottaneetkin kaunista ilmaa täksi
päiväksi, jolloin he aikoivat ylläpitää kirkon kunniaa ja näyttää,
kuinka perusteellisesti he noudattivat vapahtajan lempeätä
oppia rakkaudesta, armeliaisuudesta ja anteeksiannosta. Laupias
Jumala, pyhän inkvisitionin jäsenet eivät olleet ainoat, jotka
iloitsivat siitä, vaan tuhannet muutkin, jotka olivat tulleet
maan kaikilta kulmilta katsomaan tätä kauheata toimitusta. Toiset
olivat todellakin saapuneet uskonvimmoissaan, mutta toiset vain
ajattelemattomuudesta ja komeilemisen halusta. Ne kadut ja torit,
joiden kautta juhlakulkueen piti edetä, täyttyivät jo varhain
aamulla kirjavapukuisista ihmisistä. Kaikki parvekkeet ja ikkunat
olivat täynnä juhlapukuisia herroja ja naisia, jotka odottivat
kärsimättömästi vankiraukkojen tuloa.
Auringon noustessa alettiin soittaa tuomiokirkon suurta kelloa
ja kaikki vangit vietiin suureen saliin järjestettäväksi
juhlakulkueeseen. Suuren sisäänkäytävän vieressä olevalla
valtaistuimella istui suurinkvisiittori ja hänen ympärillään Goan
aatelisista mahtavimmat. Inkvisiittorin vieressä seisoi hänen
sihteerinsä, ja sitä mukaa kuin vangit kulkivat valtaistuimen ohi ja
heidän nimensä huudettiin, huusi sihteeri jonkun aatelismiehen nimen,
jolloin huudettu heti meni vangin viereen. Näitä henkilöitä sanottiin
kummeiksi, ja heidän tehtäväänsä kuului vastata heidän haltuunsa
uskotusta vangista juhlallisuuksien loppuun asti. Tämä toimi oli
aatelisten mielestä hyvin kunniakas.
Vihdoin päästiin lähtemään. Kulkueen edellä kannettiin dominikaanien
lippua, johon oli kirjailtu kultakirjaimin: _"Justitia et
Misericordia"_ [oikeus ja sääliväisyys]. Sen jäljessä kulkivat
munkit ja sitten vasta tuomitut, joita oli kaikkiaan noin
kolmesataa. Jokaisella oli kummi rinnallaan ja pitkä sytytetty
vahakynttilä kädessään. Pienimmät rikolliset kulkivat edellä, kaikki
olivat avopäin ja paljain jaloin. Näiden, joilla oli ainoastaan
valkoraitaiset vaatteet, jälkeen tulivat sanbeniittoihin puetut ja
sitten ne, joiden samarioissa liekit olivat nurinpäin. Tällainen
oli kulkueen ensimmäinen osasto. Sen jäljessä kannettiin suurta
ristiä, johon puusta leikattu vapahtajan kuva oli naulattu. Ristiä
kannettiin niin, että vapahtajan kasvot katsoivat eteenpäin.
Sillä tahdottiin ilmaista, ettei niiden, jotka kulkivat ristin
edellä ja joihin vapahtaja katsoi, tarvitse kuolla kuten niiden,
joille vapahtaja käänsi selkänsä. Aivan ristin takana kulkivat
nuo seitsemän kuolemaan tuomittua naista, ja Amine, ollen suurin
rikollinen, sai kulkea viimeisenä. Aminen jäljessä kannettiin pitkiin
tankoihin kiinnisidottuja kuvapatsaita, joiden ylle oli puettu
samanlaiset vaatteet kuin kuolemaantuomituillakin oli. Jokaisen kuvan
takana kannettiin ruumisarkkua, jossa oli enemmän tahi vähemmän
mätänemistilassa oleva ruumis. Kuvat esittivät sellaisia, jotka
olivat kuolleet vankilassa kidutukseen ja jotka kuoleman jälkeen oli
tuomittu poltettaviksi. Vihdoin tulivat inkvisitionin jäsenet, heidän
ystävänsä, munkit, papit ja sadoittain mustiin pukuihin pukeutuneita
parannuksentekijöitä, jotka kantaessaan vahakynttilöitään eivät
näyttäneet kasvojaan.
Kului melkein pari tuntia, ennenkuin kulkue kierrettyään melkein
kaikki kaupungin pääkadut saapui tuomiokirkon edustalle. Avojaloin
kulkevat vangit voivat tuskin enää kävellä, sillä terävät kivet
olivat haavoittaneet heidän jalkansa niin, että tuomiokirkon portaat
aivan vereytyivät.
Kirkon pääalttarille oli levitetty musta vaate ja tuhannet kynttilät
valaisivat sitä. Sen toiselle puolelle oli pystytetty valtaistuin
suurinkvisiittorille ja toiselle Goan varakuninkaalle ja hänen
seurueelleen. Kirkon keskellä olevat penkit oli varattu vangeille
ja heidän kummeilleen. Muut kulkueen osanottajat hajautuivat
sivulaivoihin katselijoiden joukkoon. Kun vangit saapuivat kirkkoon,
vietiin heidät paikoilleen, jolloin vähemmän syylliset saivat
istuutua lähemmäksi alttaria ja kuolemaan tuomitut heidän taakseen.
Amine horjui paikoilleen vertavuotavin jaloin. Hän ikävöi hetkeä,
joka erottaisi hänet kristitystä maailmasta. Hän ei ajatellut
kärsimyksiään, vaan muisteli ainoastaan Filipiä ollen iloinen, että
Filip oli turvassa näiltä julmilta ihmisiltä, ja toivoen, että hän
saa tavata Filipin vielä iankaikkisuudessa.
Pitkäaikainen vankeus ja alituinen jännitys ja tuska olivat
heikontaneet häntä paljon, hän oli väsynyt ja tuskien kiduttama eikä
hän enää ollut mikään loistava kaunotar, mutta hänen laihtuneissa
kasvoissaan oli sittenkin jotakin liikuttavaa ja puoleensavetävää.
Koska kaikkien katseet olivat kiintyneet häneen, käveli hän silmät
maahan luotuina, ja useat surkuttelivat, että niin nuori ja kaunis
nainen saa kärsiä niin julman kuoleman. Istuttuaan paikoillaan
muutamia minuutteja pyörtyi hän mielenliikutuksesta ja väsymyksestä.
Hetkisen kuluttua tuli pari inkvisitionin palvelijaa hänen luokseen
nostaen hänet paikoilleen, jolloin hän tointui niin paljon, että voi
istua suorassa.
Muudan dominikanimunkki kuvaili puheessaan pyhän inkvisitionin
laupeutta ja isällistä rakkautta.
Yleinen syyttäjä nousi sitten saarnastuoliin lukien sieltä julki
kaikkien rikokset ja tuomiot. Jokainen vanki talutettiin aina
vuorollaan saarnastuolin eteen kuulemaan tuomiotaan. Sittenkuin
kaikkien niiden tuomiot oli luettu, joiden henki säästettiin,
pukeutui suurinkvisiittori papilliseen pukuunsa ja vapautti muiden
pappien avulla heidät kirkon kirouksesta pärskyttäen heidän
vaatteilleen vihkivettä pienellä harjalla.
Amine vietiin viimeiseksi saarnastuolin eteen, sillä hän oli
viimeinen tuomittava.
"Amine Vanderdecken!" huusi yleinen syyttäjä. Mutta silloin alkoivat
saarnastuolin viereen kokoutuneet ihmiset rähistä, tuuppia toisiaan
ja temmeltää kovasti. Viranomaiset kohottivat sauvansa vaatien
hiljaisuutta, mutta rähinä ei vain lakannut.
"Sinä Amine Vanderdecken, jota syytetään --"
Nyt alkoi temmellys uudestaan ja joukosta syöksyi muudan nuori mies
Aminen luo puristaen hänet syliinsä.
"Filip, Filip!" huudahti Amine vaipuessaan miehensä syliin. Filipin
syleillessä vaimoaan putosi tuo pirun kuvilla koristettu lakki Aminen
päästä vyöryen lattialle. "Amineni, rakkahin vaimoni, tällä tavoinko
meidän pitikin tavata toisemme? Jumalani, hän on viaton! Älkää
koskeko häneen, miehet", huusi hän inkvisitionin palvelijoille, jotka
koettivat erottaa puolisoita toisistaan. "Takaisin miehet, taikka
saatte vastata tästä hengellänne!"
Tämä uhkaus ja rikos kaikkia järjestyssääntöjä vastaan oli
enemmän kuin voitiin kärsiä. Kaikki ihmiset kiihtyivät ja vakavia
juhlallisuuksia uhkasi ikävä keskeytys. Suurinkvisiittori käski, että
Amine oli riistettävä miehensä sylistä. Taistelu oli kova. Filip
näytti saaneen kahdenkymmenen miehen voimat, kului monta minuuttia,
ennenkuin heidät voitiin erottaa toisistaan ja sittenkin taisteli
Filip epätoivon vimmalla.
Amine koetti vielä heittäytyä miehensä syliin, mutta turhaan. Filip
onnistui vihdoin ponnistettuaan voimansa äärimmilleen vapautua,
mutta päästyään irti vaipui hän melkein voimatonna lattialle.
Joku verisuoni oli haljennut mielenliikutuksesta ja tavattomasta
ponnistuksesta eikä hän voinut enää liikuttaa sormeaankaan.
"Jumalani, he ovat tappaneet hänet! Pedot, murhaajat! Antakaa
minun syleillä häntä kerran vielä!" huusi Amine suunniltaan
toivottomuudesta.
Muudan pappi, isä Mathias, tunkeutui nyt joukosta lähemmäksi hyvin
surullisen näköisenä. Hän pyysi muutamia miehiä kantamaan Filipin
pois ja Amine näki, miten veri virtasi Filipin suusta, miesten
laahatessa häntä kirkosta pois.
Aminen tuomio luettiin nyt julki, mutta hän ei kuunnellutkaan sitä,
sillä hänen järkensä oli mennyt sekaisin. Hänet vietiin takaisin
paikoilleen, mutta nyt oli kaikki hänen rohkeutensa poissa,
koko juhlallisuuksien loppuajan kaikuivat kirkossa hänen hurjat
nyyhkytyksensä.
Kaikki muu oli nyt ohi, paitsi surunäytelmän viimeinen ja
traagillisin osa. Kummit veivät armahdetut vangit takaisin
inkvisitionin vankilaan ja tuomitut vietiin joen rannalle
poltettaviksi. Tämä toimitus oli suunniteltu toimeenpantavaksi
tullihuoneen vieressä sijaitsevalla torilla. Sinne oli pystytetty
kolmetoista paalua, kahdeksan eläville ja viisi kuolleille.
Odottaessaan uhrejaan pyövelit joko istuivat tahi seisoivat paalujen
vieressä. Amine ei voinut kävellä ja kummit taluttivat häntä ensin,
mutta kantoivat hänet sitten hänelle määrätyn paalun juurelle. Kun he
asettivat hänet seisomaan rovion viereen, näytti hänen rohkeutensa
jälleen palaavan. Hän meni reippaasti lähemmäksi, kiipesi roviolle ja
nojautui paaluun.
Pyövelit alkoivat nyt toimia. Amine sidottiin paaluun ketjuilla
ja risukimput ladottiin hänen ympärilleen. Kaikkien muidenkin
tuomittujen kanssa oli menetelty samoin ja jokaisen uhrin vieressä
oli kaksi rippi-isää. Amine viittasi halveksivasti kädellään niille,
jotka koettivat lähestyä häntä, mutta isä Mathias tunkeutui joukon
läpi hänen luokseen huohottaen ponnistuksesta.
"Amine Vanderdecken, onneton nainen, jos olisitte totellut neuvoani,
ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut. Nyt se on myöhäistä,
mutta ei liian myöhäistä sielunne pelastamiseksi. Luopukaa
itsepäisyydestänne ja uhmastanne ja rukoilkaa pyhää vapahtajaamme
armahtamaan teitä ja ottamaan sielunne taivaaseen. Ennätätte tehdä
sen vielä, Amine", jatkoi ukko itkien, "rukoilen ja pyydän teitä.
Älkää antako tämän jäädä painamaan mieltäni."
"Onneton nainen, sanotte", vastasi Amine. "Sanokaa mieluummin:
onneton pappi, sillä minun kärsimykseni loppuvat pian, kun
sitävastoin teidän kärsimyksenne tulevat jatkumaan. Onneton oli
se päivä, jolloin mieheni pelasti teidät kuolemasta ja vielä
onnettomampi oli sääliväisyys, joka taivutti hänet tarjoamaan teille
asunnon luonaan. Tuttavuutenne on tuottanut meille onnettomuutta
alusta loppuun saakka. Jätän teidät omantuntonne tuomittavaksi, jos
teillä sellaista onkaan, enkä tahdo vaihtaa tätä julmaa kuolemaa
niihin tuskiin, jotka tulevat katkeroittamaan tulevan elämänne.
Poistukaa luotani! Minä kuolen isäini uskossa ja halveksin
uskontoanne, joka sallii tällaisia julmuuksia."
"Amine!" huudahti pappi polvistuen tuskissaan ja ristien kätensä.
"Antakaa minun olla rauhassa, isä."
"Ei ole enää jäljellä kuin minuutti. Jumalan laupeuden nimessä --"
"Käsken teitä vielä kerran poistumaan, sillä tuo minuutti kuuluu
minulle."
Ukko poistui itkien katkerasti. Kuten Amine oli sanonutkin,
vaivasivat häntä hirmuiset omantunnontuskat.
Pyövelien komentaja kysyi nyt rippi-isiltä, kuolevatko tuomitut
oikeassa uskossa. Jos rippi-isät vastasivat myöntävästi, pistettiin
silmukka tuomittujen kaulaan ja heidät kuristettiin ennen
polttamista. Kaikki muut tuomitut olivat jo kuolleet siten ja pyöveli
kysyi nyt isä Mathiakselta, voiko Amine vaatia niin suurta armoa
osakseen. Vanhus ei vastannut mitään, vaan pudisti, ainoastaan
päätään.
Pyöveli poistui. Epäröityään hetkisen seurasi isä häntä ja sanoi
tarttuen hänen hihaansa: "Älkää kiduttako häntä kauan."
Suurinkvisiittori antoi merkin ja kaikki roviot sytytettiin samalla
kertaa. Täyttääkseen papin pyynnön oli pyöveli peittänyt Aminea
ympäröivät risukimput kosteilla oljilla, joista kohosi paksua
tukahduttavaa savua, ennenkuin risut syttyivät palamaan.
"Äiti, äiti, tulen luoksesi!" olivat Aminen viimeiset sanat.
Tuli levisi pian ja liekit kohosivat korkealle sen paalun
yläpuolelle, johon Amine oli sidottu. Vähitellen alkoivat ne pienetä
ja sittenkuin roviosta ei ollut jäljellä muuta kuin hehkuvia hiiliä,
riippui ketjusta vain muutamia palaneita luunikamia. Muuta ei
ollut jäljellä tuosta kerran niin kauniista ja verrattomasta Amine
Vanderdeckenistä.