Tehtyään sen ja heitettyään lapiot syrjään rupesivat sotilaat heti
riitelemään. Näytti aivan siltä kuin nämä rahat aina aiheuttaisivat
murhia ja verenvuodatusta. Filip ja Krantz päättivät lähteä
heti jatkamaan matkaansa toisella veneellä antaen sotilaiden
sopia riitansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Filip pyysi heiltä
veneeseensä hieman enemmän ruokavaroja ja vettä, jota oli otettu
mukaan suuri varasto, koska hän luuli heidän matkansa kestävän
monta päivää. Sotilaat, jotka eivät ajatelleet muuta kuin vasta
saatuja rikkauksiaan, suostuivat siihen empimättä, ja sittenkuin
Filip ja Krantz olivat koonneet niin paljon kookospähkinöitä kuin
he ennättivät, nostivat he purjeen ja työnsivät kanootin vesille.
Päästyään muutamien satojen jalkojen päähän rannasta näkivät he
sotilaiden hyökkäävän toistensa kimppuun.
"Tuo entinen verilöyly näyttää toistuvan jälleen", huomautti Krantz
kanootin etääntyessä nopeasti rannasta.
"Sitä ei voida epäilläkään", vastasi Filip. "Katsokaa, miten puukot
välähtelevät."
"Jos saisin antaa tuolle saarelle nimen, nimittäisin sen 'Kirouksen
saareksi'", sanoi Krantz jatkaen sitten: "Älkäämme kumminkaan
välittäkö enää heistä, vaan keskustelkaamme, mihin suuntaan meidän on
lähdettävä."
"Ellemme kohtaa laivaa, voimme aivan vaaratta purjehtia Pulo
Penangiin. Siellä voimme odottaa, kunnes joku laiva ottaa meidät
mukaansa."
Heidän ei ollut ollenkaan vaikea suunnata matkaansa sinnepäin,
sillä saaret olivat heidän kompassinaan päivisin ja kirkkaat tähdet
öisin. He eivät purjehtineet suorinta tietä, sillä heistä oli
varmempaa risteillä tyynillä vesillä enemmän pohjoiseen kuin länteen
päin. Malaijilaiset merirosvot ajoivat heitä usein takaa, mutta
heidän pienen kanoottinsa nopeus pelasti heidät aina. Merirosvot
luopuivatkin tavallisesti ajosta huomattuaan kanootin pienuuden ja
otaksutun saaliin mitättömyyden.
Kolmen viikon kuluttua ilmestyi Sumatran eteläinen ranta näkyviin,
ja koska ei ainoatakaan laivaa ollut näkyvissä, päättivät he jatkaa
matkaansa Pulo Penangiin, jonne he toivoivat pääsevänsä kahdeksassa
päivässä. Auringon polttava kuumuus oli vaivannut heitä usein kovasti
heidän matkallaan. Krantz sairasteli usein muuttuen hiljaiseksi ja
alakuloiseksi. Eräänä päivänä sanoi hän Filipille: "Aavistan, etten
saa olla enää pitkääkään aikaa kanssanne, Filip. Tahdotteko tehdä
minulle pienen palveluksen? Minulla on hieman rahoja, jotka voivat
ehkä olla teille hyödyksi. Ottakaa ne tehdäksenne minulle mieliksi.
En pelkää kuolemaa, mutta minusta tuntuu, kuin joku ystävällinen
henki tahtoisi kehoittaa minua valmistautumaan siihen. Olkoon sitten
niin. Olen elänyt tarpeeksi kauan tässä maailmassa voidakseni
poistua täältä kaipauksetta, vaikka eroaminen teistä ja Aminesta,
ainoista joista enää välitän, surettaakin minua. Olen nähnyt
unessani teidän vielä kohtaavan toisenne, mutta minusta tuntukuin
minulta tarkoituksellisesti olisi piilotettu osa kärsimyksiänne kuin
synkkiin pilviin. Pyydettyäni nähdä senkin vastattiin minulle: 'Ei,
se tekisi sinut vain onnettomaksi. Sinut kutsutaan pois ennen sen
tapahtumista.'"
Juomavesi alkoi nyt loppua ja he päättivät senvuoksi poiketa rannalle
katsomaan, olisiko siellä lähdettä, josta he voisivat uudistaa
varastonsa. Rannikko oli vuorista ja viidakko jatkui muutamissa
paikoissa aivan rantaan asti. Saari näytti aivan asumattomalta.
Seuratessaan rantaa huomasivat he parin tunnin kuluttua vuolaan
virran, joka tuli hyppien vuorilta ja muodosti kuohuvan
vesiputouksen, ennenkuin se alkoi kiemurrella viidakon halki mereen.
He ohjasivat kanoottiinsa virran suuhun ja soutivat vastavirtaa siksi
kunnes he olivat aivan varmoja veden suolattomuudesta. Täytettyään
astiansa päättivät he uida, mutta senjälkeen rupesi Krantzia heti
vilustamaan ja heidän pukeutuessaan antoi hän Filipille rahat.
"Nyt olette luullakseni saanut ne kaikki", sanoi hän pudistaen
vyötään.
"En ymmärrä, miksi teitä uhkaisi jokin sellainen vaara, jolle en
minäkin olisi altis", vastasi Filip. "Mutta --"
Hän ennätti tuskin sanoa nämä sanat, kun hän kuuli hirmuista murinaa.
Jokin survaisi häntä niin, että hän lensi selälleen, hän kuuli huudon
ja lyhyen taistelun aiheuttaman melun. Hän tointui pian ja hyökkäsi
ylös, jolloin hän näki hirveän suuren tiikerin laahaavan mukanaan
viidakkoon alastonta Krantzia.
"Laupias Jumala, toivon, että olisit säästänyt minut tältä!" huudahti
Filip heittäytyen toivotonna nurmikolle. "Ah, Krantz, ystäväni ja
veljeni, aavistuksesi toteutui sittenkin! Armollinen Jumala, ole
laupias, mutta tapahtukoon tahtosi!" ja Filip purskahti itkuun.
Hän istui siinä ainakin tunnin suruissaan ja mietteissään. Sitten
kääntyivät hänen ajatuksensa Amineen ja hän kokosi Krantzin vaatteet
ja rahat, vei ne veneeseen ja työnsi sen vesille.
"Niin", Amine, ajatteli Filip, "olit oikeassa sanoessasi, että
ihmisen kohtalo on edeltäpäin määrätty, ja väittäessäsi, että
muutamat voivat sen aavistaakin. Minun kohtaloni näyttää olevan
sellainen, että minulta riistetään kaikki rakkaimpani ja minut
määrätään kuolemaan yksinäni ja ystävittä. Mutta minun pitää ensin
täyttää tehtäväni. Suokoon Jumala, että se tapahtuisi pian, ja
varjelkoon hän minua useammista tällaisista koettelemuksista."
Hän alkoi jälleen itkeä, sillä Krantz oli ollut hänen koeteltu
ystävänsä kaikissa vaaroissa.
Seitsemän päivän kuluttua saapui hän Pulo Penangiin ja tapasi
siellä laivan, joka oli valmis lähtemään Goaan. Hän pääsi mukaan
matkustajana ja kuusi viikkoa myöhemmin ankkuroi laiva Goan satamaan.
Hankittuaan itselleen asunnon alkoi hän heti hakea Aminea, mutta ei
löytänyt jälkeäkään hänestä.
"Herra", sanoi hänen isäntänsä, "huomenna tapahtuu tuo suuri
roviollapolttaminen. Emme voi tehdä mitään ennen sen loppumista,
mutta senjälkeen autan teitä kyllä löytämään hänet. Vien teidät
huomenna sellaiseen paikkaan, josta voimme esteettömästi katsella
juhlakulkuetta."
Filip meni kaupungille, osti uudet vaatteet ja ajelutti partansa.
Sitten hän käveli ristiin rastiin katsellen kaikkiin ikkunoihin
toivoen saavansa nähdä Aminen jossakin. Saavuttuaan muutamaan kadun
nurkkaan luuli hän huomaavansa isä Mathiaksen ja kiiruhti hänen
luokseen. Mutta munkki veti päähineen kasvoilleen vastaamatta mitään
Filipin kysymykseen.
"Erehdyin siis", ajatteli Filip, "mutta minusta oli munkki niin
isä Mathiaksen näköinen. Filip oli sittenkin oikeassa, sillä
munkki oli kuin olikin isä Mathias, joka siten oli koettanut pysyä
tuntemattomana."
Väsyttyään palasi hän takaisin asuntoonsa. Siellä oli paljon muitakin
vieraita, sillä kaikki asukkaat monien penikulmien alalta olivat
kokoutuneet Goaan katsomaan roviollapolttamista eivätkä he tällä
haavaa puhuneetkaan muusta.
"Kaipa tästä minäkin lähden katsomaan tuota suurta kulkuetta",
ajatteli Filip heittäytyessään vuoteelleen. "Se kääntää varmaankin
ajatukseni hetkiseksi muualle, sillä Jumala tietää parhaiten, miten
surullisiksi ne nyt ovat muuttuneet. Rakkahin Amine, suojelkoot
enkelit sinua!"