Palatkaamme nyt jälleen Filipiin ja Krantziin. Tultuaan komentajan
luota kertoi Krantz Filipille kaikki, tuon kummallisen jutunkin,
jonka hän oli keksinyt pettääkseen komentajan.
"Sanoin, etteivät muut kuin te tiedä aarteen piilopaikkaa, toivoen,
että teidät lähetetään hakemaan sitä, sillä luultavasti pitää hän
minut täällä panttivankina. Älkää olko millännekään, sillä kyllä minä
pidän silmäni auki. Koettakaa tavalla tahi toisella päästä pakoon ja
matkustakaa sitten Aminen luokse."
"Ei niin, ystäväni", vastasi Filip, "vaan teidän pitää tulla mukaani.
Tunnen, etten voi nauttia onnestani, jos vain eroan teistä."
"Joutavia! Tuollainen on vain kuvittelua. Pääsen varmasti pakoon
jollakin tavoin."
"En näytä hänelle aarretta, ellette seuraa meitä."
"No, koska ette muuten suostu, niin voittehan tuota koettaa."
Nyt koputettiin oveen hiljaa ja Pedro tuli huoneeseen. Hän katsoi
ensin varovaisesti ympärilleen, ennenkuin hän kuiskaten kertoi heille
kuulemansa. "Koettakaa järjestää niin, että saan tulla mukaanne",
lopetti hän. "Minun on nyt pakko poistua, sillä hän kävelee vielä
edestakaisin huoneessaan." Sanottuaan sen hiipi hän pois sulkien oven.
"Tuo pieni petollinen roisto! Mutta kyllä me petämme hänet, jos se
suinkin on mahdollista", sanoi Krantz. "Olitte oikeassa, Filip,
sanoessanne, että meidän pitää molempien paeta, sillä tarvitsette
apuani. Koetan houkutella komentajankin mukaamme. Hyvää yötä, Filip."
Seuraavana aamuna pyysi komentaja heidät aamiaiselle luokseen. Hän
otti heidät vastaan kohteliaasti hymyillen ja erittäinkin Filipiä
kohtaan hän oli hyvin huomaavainen. Heidän syötyään ilmoitti hän
heille suunnitelmansa ja toivomuksensa.
"Herra Vanderdecken, olen ajatellut ystävänne kertomusta ja olen
hyvin pahoillani eilisestä ajattelemattomasta käytöksestäni. Olen nyt
päättänyt avullanne ottaa haltuuni tuon aarteen, joka on määrätty
luovutettavaksi pyhälle kirkolle. Ehdotan senvuoksi, että otatte
mukaanne osaston sotilaita, matkustatte saarelle, kaivatte aarteen
esille ja tuotte sen ensin tänne viedäksenne sen sitten ensimmäisessä
tänne poikkeavassa laivassa Goaan. Kun teillä on se mukananne,
ottavat siellä olevat viranomaiset teidät kohteliaasti vastaan.
Siten voitte tekin, herra Vanderdecken, tavata jälleen vaimonne,
jonka kauneus teki niin syvän vaikutuksen minuun. Pyydän anteeksi,
että puhuin hänestä kuullenne ehkä liian vapaasti, mutta se johtui
kokonaan siitä, etten ollenkaan tiennyt, kuka hän oli ja millaisessa
suhteessa hän oli teihin, arvoisa herra."
"Koska olen itsekin uskollinen katolilainen", vastasi Filip, "näytän
mielelläni teille aarteen piilopaikan luovuttaakseni sitten rahat
pyhälle kirkolle. Anteeksipyyntönnekin otan epäröimättä vastaan,
sillä olen varma, että käytöksenne johtui vain tietämättömyydestä. En
kuitenkaan ymmärrä oikein ehdotustanne. Puhuitte sotilasosastosta.
Tottelevatko he minua ja ovatko he luotettavia? Jos he rupeavat
kapinoimaan, mitä voimmekaan kahden heitä vastaan?"
"Älkää olko ollenkaan peloissanne, herra Vanderdecken, he ovat
tottuneet ankaraan kuriin. Teidän ei tarvitse ottaa ystäväännekään
mukaanne. Hän saa jäädä luokseni pitämään minulle seuraa
poissaollessanne."
"Siihen en voi suostua", vastasi Filip, "sillä yksinäni en uskalla
ryhtyä yritykseen."
"Ehkä sallitte minunkin lausua mielipiteeni tästä asiasta", sanoi
Krantz. "Minusta tuntuu, ettei teidän sovi lähettää meitä kumpaakaan
hakemaan aarretta. Muistakaa, että sotilaat ovat olleet täällä
monta vuotta ja ikävöivät kotiin. He eivät ehkä voisi vastustaakaan
kiusausta nähdessään rahat. Heidän tarvitsee vain purjehtia Bantamiin
päästäkseen vapaiksi ja anastaakseen rahat. Jos lähetätte minut ja
ystäväni, sinne sotilaiden kanssa lähetätte meidät varmaan kuolemaan,
mutta jos te itse, herra komentaja, tulette mukaamme, häviää vaara
olemattomiin. Läsnäolonne ja arvonne pitävät heidät kyllä kurissa."
Nämä pätevät syyt tehosivat heti komentajaan ja ennenkuin Krantz
ennätti lopettaakaan, oli hän jo päättänyt suostua.
"No niin, herrat", vastasi hän, "suostun ehdotukseenne ja määrään
luutnanttini linnoituksen komentajaksi pariksi päivää meidän
tehdessämme tämän palveluksen pyhälle kirkollemme. Olen jo lähettänyt
mieheni hakemaan tuollaista suurta kanoottia, jollaisia alkuasukkaat
käyttävät, ja nousen siihen luvallanne huomenna."
"Parempi on lähteä sinne kahdella kanootilla", huomautti Krantz.
"Silloin voimme ottaa aarteen omaan veneeseemme ja muuttaa osan
sotilaista toiseen, ollaksemme tasaväkisiä, jos he rupeavat
kapinoimaan nähtyään niin paljon rahaa."
"Olette todellakin oikeassa, herra Krantz. Otamme kuin otammekin
kaksi kanoottia. Neuvonne on mainio."
Kaikki saatiin siis järjestetyksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi
ja sovittiin, että Pedrokin saa tulla mukaan.
Varhain seuraavana aamuna varustettiin veneet ruokavaroilla ja
miehistö, kymmenen sotilasta ja korpraali, sijoittuivat niihin.
Komentaja ja Filip menivät toiseen ja Krantz ja Pedro toiseen
veneeseen. Saatuaan tietää matkan tarkoituksen alkoivat miehet heti
kuiskailla keskenään Krantzin suureksi tyytyväisyydeksi.
Kolmantena päivänä lähtönsä jälkeen saapuivat he saarelle nousten
maihin. Komentajan veneessä olleet sotilaat saivat nyt tilaisuuden
keskustella toveriensa kanssa ja Filip ja Krantz juttelivat myös
hetkisen keskenään. Pedro oli ilmoittanut Krantzille, että sotilaat
olivat päättäneet tappaa komentajan, purjehtia siten Bataviaan ja
koettaa päästä sieltä jossakin laivassa Eurooppaan.
Filip ei olisi halunnut suostua komentajan murhaan, mutta Pedro
vannoi, ettei hän muuta ansaitse julmuutensa vuoksi.
Heti kun he olivat nousseet hiekkarannalle, käski kärsimätön
pieni upseeri tuoda lapiot maihin, ja hänen hymyillessään omalle
petolliselle suunnitelmalleen liittoutuivat muut häntä vastaan.
Miehet alkoivat kaivaa osoitetusta paikasta ja muutamien minuuttien
kuluttua saatiin aarre jo päivänvaloon. Pussit ladottiin päällekkäin
ja irtaallaan olevat rahat koottiin kasoihin. Kaivettuaan
kaikki rahat esille heittivät sotilaat lapiot pois ja katsoivat
tarkoittavasti toisiinsa.
Komentaja kääntyi huutaakseen pusseja hakemaan lähetetyille miehille,
että he kiiruhtaisivat, kun kolme tahi neljä puukkoa tunkeutui
samalla kertaa hänen selkäänsä. Hän kaatui ennättäen tuskin avata
suutaan neuvotellakseen murhaajiensa kanssa, kun veitset jälleen
työntyivät hänen rintaansa, jolloin hän kuoli silmänräpäyksessä.
Filip ja Krantz eivät sekaantuneet leikkiin.
"Hän on nyt saanut ansaitun palkkansa", huomautti Krantz.
"Aivan niin!" huusivat sotilaat. "Tuomio oli oikeudenmukainen."
"Teidän pitää saada osanne aarteesta", sanoi Pedro. "Eikö niin
toverit?"
"Tietysti!"
"Ei kolikkoakaan, urhoolliset ystäväni", vastasi Filip. "Ottakaa vain
kaikki rahat ja tulkaa onnellisiksi. Pyydämme vain, että autatte
meitä jatkamaan matkaamme haluamaamme suuntaan. Mutta ennenkuin
jaatte rahat, haudatkaa tuon onnettoman miehen ruumis."
Sotilaat tottelivat. He tarttuivat jälleen lapioihinsa, kaivoivat
äkkiä matalan haudan, sijoittivat komentajan ruumiin siihen ja
peittivät sen hiekalla.