Oli ihana aamu, kun portugalilainen laiva, jossa Amine oli,
purjehti Goan lahteen ja satamaan. Goa oli siihen aikaan loistonsa
kukkuloilla. Se sijaitsi kauniilla paikalla, oli komeasti rakennettu,
sinne oli koottu äärettömiä rikkauksia, varakuningas asui siellä ja
se oli julistettu Idän pääkaupungiksi. Kun laiva lähestyi jokea,
jonka molemmat haarat ympäröivät saarta, jolle Goa on rakennettu,
olivat kaikki matkustajat kannella ja portugalilainen kapteeni, joka
oli käynyt kaupungissa ennenkin monta kertaa, teki selkoa Aminelle
sen huomattavimmista rakennuksista. Sivuutettuaan linnoituksen
pääsi alus jokeen, jonka rannat olivat täynnä ylimysten huviloita.
Ne olivat kauniita pomeranssilehtojen keskellä olevia rakennuksia,
lehtojen, joiden suloinen tuoksu täytti ilman.
"Tuolla, rouva, on varakuninkaan kesäasunto", sanoi kapteeni viitaten
erääseen suureen rakennukseen.
Laiva purjehti nyt eteenpäin, kunnes se saapui melkein kaupungin
kohdalle. Aminen huomio kiintyi nyt kirkkoihin ja muiden korkeiden
rakennusten torneihin, sillä hän oli nähnyt vain harvoja
suurkaupunkeja ennen, kuten lukija ehkä muistaakin.
"Tuolta näkyy jesuiittain kirkko ja heidän koulunsa", sanoi kapteeni
viitaten muutamaan komeaan rakennukseen. "Tuossa kirkossa säilytetään
kuuluisan pyhimyksen Fransiskuksen luurankoa. Hän uhrasi henkensä
levittäessään evankeliumia näihin pakanamaihin."
"Olen kuullut isä Mathiaksen kertovan hänestä", vastasi Amine. "Mutta
mikä rakennus tuolta näkyy?"
"Augustinilaisluostari ja sen vieressä on dominikaneilla samanlainen."
"Suurenmoista kerrassaan!" huomautti Amine.
"Tuolla rannalla näette varakuninkaan palatsin, tuo tuolla oikealla
on paljasjalkaisten karmeliittien luostari, tuolta siintää pyhän
Katarinan korkea kirkontorni ja tuo kaunis ja siro rakennuskin on
kirkko. Näettekö tuolta varakuninkaan palatsin takaa erään kupoolin?"
"Kyllä."
"Siellä on pyhän inkvisitionin vankila."
Vaikka Amine oli kuullutkin Filipin kertovan inkvisitionista, tiesi
hän kuitenkin hyvin vähän sen tarkoituksesta. Kuullessaan sen nimen
värisytti häntä, hänen voimatta ymmärtää sen syytä.
Muutamia minuutteja myöhemmin ankkuroi laiva tullihuoneen edustalle.
Kapteeni ja muut matkustajat menivät maihin, paitsi Amine, joka
jäi laivaan odottamaan isä Mathiaksen paluuta. Pappi oli nimittäin
luvannut hankkia hänelle asunnon kaupungista. Amine oli antanut
hänelle kahdeksansadan tukaatin arvoisen timanttisormuksensa, jonka
isä myi kahdestasadasta taalarista ja vuokrasi Aminelle huoneet
eräältä leskeltä.
Rakennus, johon Amine muutti asumaan, oli erään suuren torin, Terra
di Sabion, varrella. Hänen huoneensa olivat torille päin ja ne olivat
ilmavat ja mukavat. Emäntä seurasi häntä sisään näyttääkseen ne
hänelle ja Amine kysyi nyt häneltä, miksi torin toisella laidalla
olevaa kirkkoa sanotaan.
"Se on Taivaaseenastumisenkirkko", vastasi rouva. "Siellä soitetaan
hyvin kauniisti. Jos teitä haluttaa, menemme huomenna sinne
kuuntelemaan."
"Entä tuo vastapäätä oleva jykevä rakennus?"
"Se on pyhän inkvisitionin vankila", vastasi leski ristien silmänsä.
Aminea värisytti jälleen hänen voimatta sanoa, miksi. "Onko tuo
poika lapsenne?" kysyi hän noin kahdentoista vuotiaan pojan tullessa
huoneeseen.
"Kyllä. Muut lapseni ovat kuolleet. Suojelkoon Jumala häntä!"
Poika oli kaunis ja ymmärtäväinen ja Aminella oli omat syynsä, miksi
hän koetti päästä hänen ystäväkseen. Hän onnistuikin täydellisesti
aikeessaan.