Vankila, johon Filip ja Krantz vietiin, oli kaikkea muuta kuin
miellyttävä. Se sijaitsi linnoituksen kellarikerroksessa eikä sinne
päässyt valoa eikä ilmaa muualta kuin hyvin pienestä merelle päin
johtavasta aukosta. Siellä oli sitäpaitsi hyvin kuuma eikä siellä
tietysti ollut ollenkaan tuollaisia pieniä mukavuuksia, jotka tekevät
nykyaikaiset talot ja hotellit niin kodikkaiksi. Se oli suoraan
sanoen huone, jossa ei ollut muuta kuin seinät ja lattia.
Filip haluten saada jotakin tietää Aminesta teki heitä saattelevalle
sotilaalle muutamia kysymyksiä portugalinkielellä.
"Pyydän anteeksi, hyvä mies --"
"Minä myös", vastasi sotilas, poistui ja lukitsi oven.
Filip nojautui alakuloisena seinään, mutta Krantz ollen virkeämpi
käveli edestakaisin lattialla, vaikka hän ei kääntymättä voinut
ottaakaan kuin muutamia askelia kumpaankin suuntaan.
"Tiedättekö, mitä ajattelen?" kysyi Krantz hetkisen kuluttua. "Saamme
kiittää onneamme, että meillä on vielä kaikki rahamme jäljellä.
Elleivät he tarkasta meitä, voimme lahjomalla vartijat päästä ehkä
pakenemaan."
"Minä taasen mietin", vastasi Filip, "että olen mieluummin täällä
kuin tuon Schriften-roiston seurassa, sillä hänen näkemisensä
vaikuttaa minuun kuin myrkky."
"Minä puolestani en voinut ihailla päällikönkään ulkomuotoa. Huomenna
kuulustellaan meitä luultavasti tarkemmin."
Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt, sillä avain kiertyi lukossa ja
muudan sotilas toi heille ruukullisen vettä ja maljallisen keitettyä
riisiä. Mies oli toinen kuin tuo äskeinen saattaja ja senvuoksi
uskalsi Filip puhutella häntä.
"Teillä on ollut kai paljon työtä näiden parin viime päivän kuluessa,
vai mitä?"
"Kyllä, herra."
"Alkuasukkaat pakottivat meidät mukaansa, mutta me pelastuimme
lopulta."
"Kuulin teidän sanovan niin komentajalle."
"He menettivät melkein tuhannen miestä", sanoi Krantz. "Pyhä
Fransiskus, miten olenkaan iloinen!"
"Kyllä he nyt varovat, etteivät hyökkää portugalilaisten kimppuun
aivan pian", jatkoi Krantz.
"Niin minäkin luulen", vastasi sotilas.
"Menetittekö te paljon miehiä?" uskalsi Filip kysyä huomattuaan
miehen puheliaaksi.
"Emme täyttä kymmentäkään. Varastorakennuksessa oli kyllä noin
sata alkuasukasta sekä muutamia naisia ja lapsia, jotka joutuivat
perikatoon, mutta sehän ei merkitse mitään."
"Teillä on täällä muudan nuori eurooppalainen nainenkin luullakseni",
kysyi Filip huolestuneena, "eräs haaksirikkoutunut? Kuoliko hänkin
onnettomuudessa?"
"Nuori nainenko? Pyhä Fransiskus, nyt muistan hänet! Asia on
katsokaas niin, että --"
"Pedro!" kuultiin nyt jonkun huutavan ylhäältä. Mies keskeytti
puheensa, pani sormen varoittavasti huulilleen ja poistui.
"Jumalani, opeta minua olemaan kärsivällinen!" huudahti Filip.
"Tämä koettelemus on hyvin vaikea."
"Hän tulee tänne jälleen huomenaamulla varhain", huomautti Krantz.
"Niin kai, mutta miten pitkiksi tietämättömyys venyttääkin nämä
välissä olevat tunnit!"
"Minun tulee teitä sääli", sanoi Krantz, "mutta mitä voimmekaan
tehdä? Tuntien täytyy kulua, vaikka tietämättömyys venyttäisi ne
vuosienkin pituisiksi. Kuulen kuitenkin askelia."
Ovi aukeni ja ensimmäinen sotilas näyttäytyi. "Seuratkaa minua, sillä
komentaja haluaa puhutella teitä."
Filip ja Krantz tottelivat iloisesti käskyä. He kiipesivät kapeita
portaita erääseen pieneen huoneeseen, jossa komentaja odotti heitä.
Hän istui huolettomasti pienellä sohvalla, hänen pitkä miekkansa oli
pöydällä hänen vieressään ja kaksi nuorta alkuasukasnaista löyhytteli
viuhkoillaan häntä.
"Mistä olette saanut nuo pukunne?" kysyi komentaja vangeilta heti.
"Kun alkuasukkaat veivät meidät mukanaan saarelta, ottivat he
vaatteemme antaen meille nämä sijaan."
"Suostuitteko vapaaehtoisesti palvelemaan heidän laivastossaan heidän
hyökätessään tämän linnoituksen kimppuun?"
"He pakottivat meidät siihen", vastasi Krantz. "Emme halunneet
suostua heidän ehdotukseensa, mutta siitä huolimatta ottivat he
meidät mukaansa luulotellakseen miehistölleen, että eurooppalaiset
auttavat heitä."
"Kuinka voin tietää, puhutteko totta?"
"Onhan teillä sanamme ja todistaahan sitäpaitsi pakommekin sen."
"Kuuluitte siis jonkun hollantilaisen aluksen miehistöön. Oletteko
upseereita vai tavallisia matruuseja?"
Krantz, joka luuli, että heidät mieluummin vapautettaisiin, jos
he salaisivat arvonsa, tyrkkäsi Filipiä huomaamatta kylkeen
vastatessaan: "Olemme perämiehiä. Olen kolmas perämies ja toverini on
luotsi."
"Entä kapteeninne, missä hän on?"
"En voi sanoa, onko hän enää hengissä."
"Oliko teillä naisiakin laivassanne?"
"Oli kapteenin rouva."
"Missä hän nyt on?"
"Otaksumme hänen hukkuneen lautan toisella puoliskolla, joka ajautui
merelle."
"Vai niin!" huudahti komentaja hetkisen kuluttua.
Filip katsoi Krantziin kuin sanoakseen: "Mitä nämä verukkeet
hyödyttävät?" mutta Krantz viittasi häntä vaikenemaan.
"Sanoitte, ettette tiedä, onko kapteeninne vielä hengissä?"
"Aivan niin."
"No niin, jos otaksutaan, että vapautan teidät, suostutteko siinä
tapauksessa allekirjoittamaan todistuksen, joka vahvistaa hänen
kuolemansa todeksi, ja vannomaan sen oikeaksi?"
Filip katsoi ensin komentajaan ja sitten Krantziin.
"En ymmärrä, miksi siitä kieltäytyisimme, ellemme senvuoksi, että
voisimme joutua ikävyyksiin, jos tuo todistus lähetettäisiin
Hollantiin. Uskallanko kysyä, miksi herra komentaja haluaa saada
tuollaisen todistuksen?"
"Se on minun asiani!" huudahti pieni mies jyrisevällä äänellä.
"Haluan yksinkertaisesti saada sen ja se saa riittää teille. Valitkaa
nyt, haluatteko takaisin vankilaan vai tahdotteko päästä vapaaksi ja
matkustaa Eurooppaan ensimmäisessä sopivassa laivassa?"
"Luulen hänen varmasti kuolleen ja senvuoksi otaksuttavasti
suostumme", vastasi Krantz venyttäen sanoja kuin hän olisi hyvin
tarkasti halunnut punnita ne, "mutta voitte kai sentään antaa meille
ajatusaikaa huomiseen asti?"
"Kyllä. Saatte nyt poistua."
"Mutta emme kai takaisin vankilaan, herra komentaja?" vastasi
Krantz. "Emme ole vankeja ja jos toivotte meiltä palvelusta, ette
varmastikaan halua kohdella meitä huonosti."
"Oman tunnustuksenne mukaan olette taistelleet ase kädessä
kristilliseltä hallitsijaa vastaan, mutta voitte nyt sentään olla
vapaat tämän yön. Saadaan sitten huomenaamulla nähdä, tahdotteko olla
vankeja vai ei."
Filip ja Krantz kiittelivät pientä komentajaa hänen ystävyydestään
kiiruhtaen sitten valleille. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut
vielä noussut. He istuutuivat rintavarustukselle, hengittivät
mielihyvällä raitista ilmaa keuhkoihinsa ja iloitsivat vapaudestaan,
vaikka heidän vankeutensa olikin ollut niin lyhyt. Heidän
läheisyydessään oli kuitenkin niin paljon sotilaita, että he
uskalsivat vain kuiskailla toisilleen.
"Mitä hän mahtoi tarkoittaakaan halutessaan tuollaista todistusta
meiltä ja miksi vastasitte siten?" kysyi Filip.
"Filip Vanderdecken, voitte kai käsittää, että olen usein ajatellut
kauniin vaimonne kohtaloa, ja kuullessani, että hänet on tuotu tänne,
vapisin pelosta hänen vuokseen. Kuinka miellyttävältä hän mahtanee
näyttääkään verrattuna tämän maan naisiin! Ja tuo pieni komentaja,
eikö hän ole juuri sopiva mies rakastumaan häneen? Kielsin asemamme,
koska luulin hänen mieluummin vapauttavan meidät, jos sanon olevamme
alempiarvoisia kuin kapteeni ja perämies, -- semminkin kun hän
epäilee meidän kiihoittaneen ternatelaisia hyökkäykseen. Silloin
kun hän pyysi todistusta kuolemastanne, juolahti heti mieleeni
hänen haluavan saada sen siksi, että hän siten voi taivuttaa Aminen
vaimokseen. Mutta missä Amine nyt on, siinäpä juuri kysymys onkin.
Jos vain saisimme tuon sotilaan käsiimme, saisimme ehkä tietää
jotakin."
"Amine on täällä, luottakaa vain siihen", vastasi Filip puiden
nyrkkiään.
"Niin minäkin melkein luulen", sanoi Krantz. "Hän on hengissä
kaikissa tapauksissa, sitä en ollenkaan epäilekään."
He jatkoivat keskusteluaan, kunnes kuu nousi valaisemaan säteillään
kuohuvia aaltoja. He käänsivät kasvonsa merelle päin nojautuen
vaitiollen rintavarustukseen. Hetkisen kuluttua lähestyi muudan
henkilö heitä häiriten heidän haaveiluaan sanomalla: "Hyvää iltaa,
herrat!"
Krantz tunsi heti portugalilaisen sotilaan, jonka oli ollut pakko
keskeyttää keskustelunsa heidän kanssaan.
"Hyvää iltaa, ystäväni", hän vastasi. "Olemme kiitollisia Jumalalle,
ettei teidän enää tarvitse sulkea meitä koppiin."
"Se minua kummastuttaakin", vastasi sotilas hiljaa. "Komentajastamme
on mieluista näyttää voimaansa ja täällä hän on ehdottomasti
yksinvaltias."
"Hän ei voi kuulla puhettamme nyt", vastasi Krantz. "Tämä on
todellakin miellyttävä paikka. Kauanko olette jo oleskellut tällä
saarella?"
"Kolmetoista vuotta, herra, ja sen ajan kuluessa olen jo ehtinyt
täydellisesti kyllästyä siihen. Minulla on vaimo ja lapsia Oportossa,
tarkoitan, että minulla oli, mutta en tiedä, vaikka he olisivat jo
kuolleetkin."
"Toivotte kai pääsevänne vielä joskus heidän luokseen?"
"Heidän luokseenko, herra? Ei ainoakaan sellainen portugalilainen
sotilas kuin minäkin olen pääse milloinkaan kotiin. Meidät värvätään
kyllä vain viideksi vuodeksi, mutta tänne me silti kuolemme."
"Kohtalonne on todellakin kova."
"Kovako, herra?" vastasi sotilas kuiskaten. "Paremminkin julma ja
petollinen. Olen usein ajatellut ampua itseni, mutta niin kauan kuin
on elämää on toivoakin."
"Säälin teitä sydämestäni, ystäväni", sanoi Krantz. "Kas tässä,
minulla sattuu olemaan vielä pari kultarahaa jäljellä. Ottakaa niistä
toinen. Ehkä voitte joskus lähettää sen kotiinne vaimo raukallenne."
"Tässä saatte samanlaisen minultakin, hyvä mies", lisäsi Filip
pistäen myös rahan miehen kouraan.
"Suojelkoot kaikki pyhimykset teitä, herrat!" huudahti sotilas.
"Tämä on ensimmäinen minulle osoitettu laupeudentyö näiden
vuosien kuluessa, mutta vaimollani ja lapsillani on hyvin pienet
mahdollisuudet saada näitä milloinkaan."
"Kerroitte ollessamme vankilassa muutamasta nuoresta eurooppalaisesta
naisesta", huomautti Krantz vähän ajan kuluttua.
"Niin, herra, hän oli hyvin kaunis ja komentajamme oli hyvin
rakastunut häneen."
"Missä hän nyt on?"
"Hän matkusti Goaan muutaman papin mukana, joka tunsi hänet. Tuo
suopea vanhus, jota sanottiin isä Mathiakseksi, antoi minulle
synninpäästön täällä ollessaan!"
"Isä Mathiasko?" huudahti Filip, mutta vaikeni Krantzin tyrkkäyksestä.
"Sanoitte komentajan rakastuneen häneen?"
"Niin sanoinkin. Pieni päällikkömme kiintyi häneen silmittömästi ja
ellei isä Mathias olisi saapunut, ei hän olisi päästänyt naista ikinä
täältä, vaikka hän olikin toisen miehen vaimo."
"Matkustiko hän Goaan?"
"Matkusti eräässä tänne poikenneessa laivassa. Hän oli varmaankin
hyvin iloinen päästessään täältä pois, sillä pieni komentajamme
ahdisti häntä päivät päästään, vaikka hän selvästi surikin miestään.
Tiedättekö, herrat, elääkö hänen miehensä vielä?"
"Emme, sillä emme ole kuulleet hänestä mitään."
"Jos hän elää, toivon hänen vuokseen, ettei hän tulisi tänne, sillä
jos komentaja saa hänet käsiinsä, käy hänelle huonosti. Hän on
sellainen mies, ettei hän välitä mistään. Hän on urhoollinenkin, sitä
ei voida kieltää, mutta saadakseen tuon naisen, raivaisi hän kaikki
esteet empimättä tieltään välittämättä seurauksista -- ja aviomies on
hyvin vakava este, herra. Mutta", jatkoi sotilas hetkisen kuluttua,
"on parempi, ettei huomata minun viipyvän täällä liian pitkää aikaa.
Kutsukaa minut luoksenne, jos haluatte jotakin, ja muistakaa, että
nimeni on Pedro. Hyvää yötä ja tuhansia kiitoksia." Sanottuaan sen
sotilas poistui.
"Olemme kaikissa tapauksissa hankkineet itsellemme ystävän", sanoi
Krantz, "eivätkä saamamme tiedot ole niinkään arvottomia."
"Päinvastoin", vastasi Filip. "Amine on siis matkustanut Goaan
isä Mathiaksen kanssa. Tiedän hänen olevan pelastetun ja hyvässä
turvassa. Hän on erinomainen mies, tuo isä Mathias. Nyt voin olla
aivan rauhallinen."
"Mutta muistakaa olevanne vihollisenne vallassa. Meidän pitää päästä
pois täältä niin pian kuin suinkin ja huomenna allekirjoitamme
paperin. Sillä ei ole mitään merkitystä, sillä pääsemme luullakseni
Goaan, ennenkuin se ehtii sinne, ja vaikka emme olisikaan siellä, ei
se kumminkaan taivuta Aminea menemään naimisiin tuon kääpiön kanssa."
"Olen siitä aivan varma, mutta sehän voi silti surettaa häntä
kovasti."
"Ei ainakaan enemmän kuin tämä hänen nykyinen tietämättömyytensä.
Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, että vaivaamme aivojamme
näiden entisten asioiden pohtimisella, sillä meillä ei ole muuta
neuvoa. Kirjoitan alle, Cornelius Richter, joka oli kolmantena
perämiehenämme, ja te Jacob Vantreat, muistakaa se."
"Hyvä", vastasi Filip kääntyen pois kuin haluten jäädä yksikseen
omine ajatuksineen. Krantz huomasi sen, paneutui pitkäkseen
suojaiseen paikkaan ja nukkui heti.