Molemmat säpsähtivät ja perääntyivät hämmästyneinä tästä
odottamattomasta kohtauksesta. Amine ojensi ensimmäiseksi kätensä
sillä tuttujen kasvojen näkemisen aiheuttama ilo pakotti hänet
melkein unhottamaan tavan, jolla he olivat eronneet.
Isä Mathias puristi hyvin kylmästi hänen kättään ja sanoi laskien
kätensä hänen päälaelleen: "Jumala siunatkoon teitä ja antakoon
teille anteeksi, kuten minäkin jo aikoja sitten olen tehnyt." Amine
muisti nyt äkkiä kaikki entiset tapahtumat ja punastui.
Oliko isä Mathias antanut hänelle anteeksi? No sen kai hän kyllä
myöhemmin huomaa, mutta se oli kutenkin varmaa, että hän kohteli
Aminea kuin vanhaa ystävää ainakin. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti
hänen kertomustaan haaksirikosta myöntäen, ettei siinä ollut mitään
sopimatonta, että hän matkustaa laivassa Goaan.
Laiva jatkoi matkaansa pari päivää myöhemmin ja Amine sanoi hyvästi
siirtolalle ja sen rakastuneelle päällikölle. He purjehtivat
seikkailuitta saaristosta ja jatkoivat matkaansa suoraan Bengalin
lahden poikki kauniin ilman vähääkään muuttumatta.
Poistuttuaan Terneusesta oli isä Mathias matkustanut Lissaboniin,
mutta kyllästyttyään toimettomuuteen oli hän uudestaan tarjoutunut
lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Saavuttuaan Formosaan oli hän vähän ajan
kuluttua saanut käskyn piispalta matkustaa Goaan tärkeässä asiassa.
Tämä oli syynä siihen, että hän nyt tapasi Aminen Tidorissa.
Olisi hyvin vaikeata tehdä selkoa isä Mathiaksen tunteista Aminea
kohtaan, sillä ne olivat hyvin vaihtelevaisia. Joskus muisti hän
hyvin Filipin ja Aminen hänelle osoittaman ystävyyden, Filipiä
kohtaan tuntemansa kunnioituksen ja Aminen monet hyvät ominaisuudet,
mutta joskus taasen ei hän voinut olla ajattelematta tuota
häväistystä, jonka uhriksi hän oli joutunut Aminen toimesta. Silloin
hän aina punnitsi, oliko Amine todellakin luullut hänen tunkeutuneen
makuuhuoneeseen toisista syistä kuin hänen ilmoittamistaan vai oliko
Amine vain käyttänyt hänen ajattelemattomuuttaan hyväkseen? Hän olisi
kyllä voinut antaa Aminelle anteeksi kaikki, jos hän vain olisi
voinut uskoa, että Amine todellakin oli kääntynyt kristinuskoon,
mutta hänen täydellinen vakaumuksensa, ettei Amine ollut ainoastaan
vääräuskoinen, vaan vieläpä velhokin, painoivat vaa'an kallistumaan
Aminen vahingoksi. Isä piti hyvin tarkasti silmällä häntä ja kun
Amine puheissaan paljasti jonkun uskonnollisen tunteen, tunsi isä
pitävänsä hänestä, mutta kun Amine joskus puhui jotakin sellaista,
joka osoitti, ettei hän pannut kristinuskolle suurtakaan arvoa, tunsi
isä vastenmielisyyttä ja kostonhimoa.
Vasta sitten kuin he olivat sivuuttaneet Bengalin lahden kiertääkseen
Ceylonin eteläkärjen, muuttui ilma, ja kun myrsky yltyi, sytyttivät
merimiehet pienessä kannella olevassa temppelissä olevan pyhimyskuvan
lampun palamaan. Amine huomasi sen ja hymyili tietämättään
halveksivasti isä Mathiaksen katsoessa tarkkaavaisesti häneen.
"Nuo villit, joiden luota vasta poistuin, eivät tee muuta kuin
palvelevat epäjumalankuviaan, ja senvuoksi heitä sanotaan
pakanoiksi", mumisi Amine, "mutta ovatko nämä kristityt sitten sen
parempia?"
"Eiköhän olisi parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi isä Mathias
mennen Aminen luo. "Naisten ei sovi olla kannella nyt, vaan alhaalla
hyteissään rukoilemassa puolestamme."
"Ei, isä, voin rukoilla paremmin täällä kannella. Pidän tällaisesta
luonnonvoimien raivoamisesta ja katsellessani sitä nöyryytän mieleni
ihailemaan sitä jumalallista olentoa, joka hallitsee myrskyn, antaa
tuulien raivota ja hillitsee sen lopulta."
"Puhutte hyvin, tyttäreni, mutta kaikkivaltiasta ei pidä kunnioittaa
ainoastaan hänen töissään, vaan häntä on rukoiltava yksinäisyydessä
hartaasti ja uskoen. Oletteko seurannut antamiani määräyksiä?
Oletteko sydämessänne kunnioittanut niitä jumalallisia totuuksia,
jotka olen paljastanut teille?"
"Olen koettanut parastani, isä", vastasi Amine kääntyen pois ja
katsellen aaltoja.
"Oletteko rukoillut pyhää neitsyttä ja pyhimyksiä, noita sellaisten
syntisten välimiehiä kuin tekin olette?"
Amine ei vastannut. Hän ei halunnut ärsyttää pappia, mutta ei
halunnut valehdellakaan.
"Vastatkaa minulle, tyttäreni", sanoi pappi ankarasti.
"Isä, olen rukoillut vain Jumalaa, kristittyjen ja maailman
kaikkeuden herraa."
"Sellainen, joka uskoo kaikkea, ei usko mitään, nuori vaimo.
Ajattelinkin juuri sitä. Huomasin äsken halveksivan hymynne. Miksi
hymyilitte?"
"Hymyilin vain omille ajatuksilleni, isä."
"Sanokaa mieluummin: Noiden toisten lujalle uskolle." Amine ei
vastannut.
"Olette vielä pakana ja vääräuskoinen. Varokaa itseänne, nuori
nainen!"
"Miksi minun pitäisi varoa itseäni, hyvä isä? Näissä maissahan
asuu miljoonia ihmisiä, jotka ovat suurempia pakanoita kuin minä.
Kuinka monta heistä olette kääntäneet uskoonne? Kuinka paljon
vaaroja, vaivoja ja vaikeuksia olette kestäneetkään levittäessänne
tuota uskontoanne ja miksi ovat tuloksenne kumminkin niin pienet.
Sanonko teille sen, isä? Senvuoksi, että ihmisillä on täälläkin jo
oma uskontonsa, jota he ovat tunnustaneet lapsuudestaan asti, kuten
kaikki muutkin heidän lähimmäisensä. Minäkin olen samassa asemassa.
Olen kasvatettu toisen uskonnon mukaan ja luuletteko minun niin
vain voivan hylätä sen ja luopua mielipiteistä, jotka olen imenyt
itseeni äidin maidossa? Olen ajatellut tarkasti kaikkia puheitanne ja
tunnen niissä olevan paljon totta ja kaunista ja tunnustan kirkkonne
opin hyvin jumalalliseksi, mutta ette sittenkään ole tyytyväinen.
Vaaditte sokeata uskoa ja tottelemista, ja kun en niihin suostu,
olen mielestänne arvoton oppilas. Pääsemme pian satamaan. Opettakaa
minua siellä ja koettakaa kumota mielipiteeni, jos vain luulette
kykenevänne siihen. Olen valmis ajattelemaan oppianne ja uskomaan
siihen, jos vain saan sellaisen vakaumuksen, että se on oikeaa. Olkaa
kärsivällinen, hyvä isä, niin sellainen aika voi vielä koittaa,
jolloin ehkä tunnen mitä nyt en voi tuntea. En voi esimerkiksi uskoa,
että tuo maalattu puupalanen tuolla on sellainen esine, jota meidän
pitää palvoa ja rukoilla."
Lukuunottamatta tuota viimeistä ivallista huomautusta oli hänen
puheessaan kuitenkin niin paljon totta, ettei isä Mathiaskaan voinut
olla tunnustamatta sitä. Koska Amine oli katolilaisen vaimo, oli isä
Mathias tottunut suhtautumaan häneen kuin uskostaan luopuneeseen
kristittyyn eikä kuin toisen opin mukaan kasvatettuun. Hän muisti
nyt, ettei Aminea vielä oltukaan kirjoitettu seurakunnan jäseneksi,
sillä isä Seysenistä ei hänen mielenlaatunsa ollut ollut siihen
sopiva. Isä oli siirtänyt hänen kastamisensa tuonnemmaksi saadakseen
ensin varmuuden hänen uskonsa vahvuudesta.
"Puhutte rohkeasti, mutta puhutte tunteittenne mukaan, lapseni",
vastasi isä Mathias hetkisen kuluttua. "Puhumme näistä asioista
tultuamme Goaan ja Jumalan avulla selvenee teille siellä uusi
oppinne."
"Olkoon sitten niin", sanoi Amine.
Mutta mitähän pappi olisi sanonutkaan, jos hän olisi tiennyt, että
Aminen ajatukset askartelivat muutamassa unessa, jonka hän oli nähnyt
ollessaan villien luona. Hänen äitinsä oli ilmoittanut siinä hänelle
kaikki nuo hänen unhottamansa salaperäiset temput, joiden tehoa hän
halusi koettaa saavuttuaan Goaan.
Myrsky kiihtyi kiihtymistään, laiva heilui kovasti ja alkoi vuotaa.
Portugalilaiset matruusit olivat kovasti peloissaan kutsuen
pyhimyksiään avukseen. Isä Mathias ja muut matkustajat luulivat
olevansa hukassa, sillä laivaa ei voitu tyhjentää pumpuilla; heidän
kasvonsa kalpenivat ja he rukoilivat vapisten pelosta laineiden
vyöryessä kannelle. Isä antoi kaikille synninpäästön. Toiset
itkivät kuin lapset, toiset repivät tukkaansa, muutamat vannoivat
ja kiroilivat noita samoja pyhimyksiä, joita he vielä eilen olivat
rukoilleet. Mutta Amine ei välittänyt mistään, ja kuullessaan nuo
kiroukset hymyili hän halveksivasti.
"Lapseni", sanoi isä Mathias koettaen hillitä vapisevaa ääntään,
ettei hän näyttäisi liikutetulta tuon nuoren naisen silmissä,
joka näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä luonnonvoimien
raivotessa, "älkää suhtautuko välinpitämättömästi tähän vaaran
hetkeen. Sallikaa, että otan teidät kirkkomme yhteyteen, ennenkuin
teidät kutsutaan pois; antakaa minun julistaa teille synnit anteeksi,
että tulisitte autuaaksi tulevassa maailmassa."
"Hyvä isä, Amine ei anna peloittaa itseään uskomaan", vastasi hän,
"eikä hän usko sitäkään, että voitte antaa hänelle synnit anteeksi
sen perusteella, että hän nyt sanoo jotakin, jota hän sitten
jälkeenpäin ehkä katuu. Tuolla korkeudessa on vain yksi Jumala, jonka
armahtavaisuuteen luotan, jonka rakkautta toivon ja jonka edessä
taivun. Tapahtukoon hänen tahtonsa."
"Luopukaa epäuskostanne, tyttäreni."
"Isä", vastasi Amine viitaten muihin matkustajiin ja matruuseihin,
jotka kulkivat kannella edestakaisin huutaen ja valittaen, "nuo
miehet saivat äsken teiltä luvan periä iankaikkisen autuuden.
Millainen on heidän uskonsa, joka ei suo heille voimaa kuolla kuin
miehet? Mistä se johtuu, etten minä vapise, vaikka he makaavat
vaikeroiden kannella?"
"Elämä on heistä suloista, lapseni. He ajattelevat perheitään ja
pelkäävät iankaikkisuutta. Kuka onkaan valmis kuolemaan?"
"Minä ainakin", vastasi Amine. "Minulla ei ole enää puolisoa, luulen
ainakin niin. Elämä ei voi tarjota minulle mitään suloista, mutta
minulla on kuitenkin vielä heikko toivo jäljellä, oljenkorsi, johon
hukkuva voi tarttua. En pelkää kuolemaa, sillä minulla ei ole enää
jäljellä mitään, miksi eläisin. Jos Filip olisi täällä, olisi asian
laita aivan toinen, mutta hän on poistunut ennen minua enkä toivo
enää muuta kuin saada seurata häntä."
"Hän kuoli uskovaisena, lapseni. Jos tahdotte päästä hänen luokseen,
pitää teidänkin uskoa."
"Hän ei olisi milloinkaan voinut kuolla, kuten nuo", vastasi Amine
katsoen halveksivasti matkustajiin.
"Ehkä he eivät ole eläneetkään, kuten hän", sanoi isä Mathias. "Hyvät
ihmiset kuolevat rauhallisesti pelkäämättä mitään."
"Niin he tekevätkin, tunnustavatpa he sitten mitä uskontoa tahansa",
sanoi Amine, "sillä kuolema tuntuu syntisestä aina kamalalta."
"Tahdon rukoilla puolestanne, tyttäreni", vastasi isä Mathias
polvistuen.
"Paljon kiitoksia. Rukouksenne kuullaan varmasti, vaikka kysymyksessä
ei olekaan sen kummempi olento kuin minä", sanoi Amine kiiveten
portaita ylimmäiselle kannelle.
"Olemme hukassa, rouva!" huudahti kapteeni väännellen käsiään.
"Emme", vastasi Amine seisoen ylihangan puolella ja pitäen kiinni
köydestä. "Nyt me ainakin pelastumme."
"Mitä sanotte, rouva?" kysyi kapteeni katsellen ihaillen Aminen
rauhallisia kasvoja.
"Minulle sanoo joku, ettemme joudu perikatoon, jos vain panette
kaikki voimanne liikkeelle, kapteeni. Minulla on sydämessäni
sellainen tunne", lisäsi hän painaen kädellään rintaansa. Hän
tunsi olevansa varma, ettei laiva joudu haaksirikkoon, sillä hän
huomasi myrskyn voiman jo vähän heikkenevän, vaikka matruusit eivät
peloissaan olleet sitä huomanneetkaan.
Aminen kylmäverisyys, hänen kauneutensa ja ehkä harvinaisuus, että
niin nuori nainen voi olla niin tyyni ja luottavainen silloin kun
toiset ovat jo kokonaan toivottomia, vaikuttivat rohkaisevasti
kapteeniin ja miehistöön. Luullen häntä katolilaiseksi otaksuivat he
hänen vakuutuksensa perustuvan johonkin korkeampaan voimaan, sillä
herkkäuskoisuus ja taikausko liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa.
He katsoivat Amineen ihaillen ja kunnioittaen, rohkaisivat jälleen
luontonsa ja alkoivat työskennellä. Pumput pantiin jälleen käyntiin,
myrsky lakkasi yöllä raivoamasta ja laiva pelastui, kuten Amine oli
ennustanutkin.
Miehistö ja matkustajat suhtautuivat häneen melkein kuin pyhimykseen
puhuen hänestä isä Mathiakselle, joka joutui pahempaan kuin pulaan.
Aminen osoittama rohkeus oli ollut suurenmoinen, isänkin vapistessa
ei hänessä ollut näkynyt pelon merkkiäkään. Isä ei puhunut mitään,
vaan mietti itsekseen, eikä hänen harkintansa tulos ollut ollenkaan
suotuisa Aminelle. Mistä oli Amine saanut tuon kylmäverisyytensä ja
tuon profeetallisen kykynsä? Ei ainakaan kristittyjen Jumalalta,
sillä Aminehan oli pakana. Keneltä sitten? Isä Mathias muisteli
Aminen Terneusessa olevaa makuuhuonetta ja pudisti päätään.