Lautta näytti täyttävän tarkoituksensa ja vaikka se ei kyntänytkään
laineita nopeasti, totteli se kuitenkin peräsintä, niin että sitä
voitiin hoitaa. Filip ja Krantz painoivat tarkkaan mieleensä kaikki
huomattavimmat merkit löytääkseen saaren tarpeen vaatiessa. Virran
avulla kulkivat he hyvää vauhtia etelään päin tarkastaakseen sillä
suunnalla olevan suuren saaren. Heidän matkansa tarkoitus oli, paitsi
Aminen etsimistä, suunnan tutkiminenkin, missä päin Ternate sijaitsi,
sillä he tiesivät tuon saaren kuninkaan käyvän sotaa portugalilaisia
vastaan. Portugalilaiset olivat perustaneet siirtolan ja rakentaneet
linnoituksen Tidoriin, joka ei ollut kaukana tuosta edellämainitusta
saaresta. Sieltä toivoivat he pääsevänsä Bantamiin jossakin
kiinalaisessa aluksessa.
iltapäivällä lähestyivät he tuota suurta saarta saapuen pian rantaan.
Filip katseli kaikille suunnille toivoen näkevänsä joitakin merkkejä
Aminen lautasta, mutta ei huomannut ainoatakaan sellaista eikä
asukkaitakaan.
He purjehtivat muutamaan pieneen tyyneen lahteen, ettei virta yöllä
kuljettaisi heitä pois maan näkyvistä, ja jäivät sinne aamuun asti,
jolloin he taasen nostivat purjeen jatkaen matkaansa. Krantz ohjasi
lauttaa pitkällä salolla, jota he käyttivät peräsimenä, kun hän
huomasi Filipin, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut sanaakaan,
ottavan kalleutensa poveltaan ja tarkkaavaisesti katselevan sitä.
"Onko siinä Aminen kuva, Filip?" kysyi hän.
"Ah, ei, tässä on vain kohtaloni", vastasi Filip ajattelematta mitä
hän sanoi.
"Kohtalonneko? Mitä tarkoitatte?"
"Sanoinko kohtaloni? Tiesin tuskin, mitä puhuin", sanoi Filip kätkien
jälleen kalleuden poveensa.
"Uskon mieluummin, että sanoitte enemmän kuin aioittekaan", vastasi
Krantz. "Olen usein huomannut teidän pitävän tuota esinettä
kädessänne enkä ole unohtanut sitäkään, miten innokkaasti Schriften
koetti saada sen haltuunsa huolimatta seurauksista. Siihen liittyy
varmaankin jotakin hyvin salaperäistä? Jos olen oikeassa, pitäisi
teidän tuntea minut jo niin hyvin, että voisitte uskoa minulle
salaisuuden."
"Tiedän, Krantz, että olette vilpitön ja korvaamaton ystävä, sillä
olemme jakaneet niin monta vaaraa keskenämme, että jo senkin
perusteella olemme kuin veljiä. Luullakseni voisin luottaa teihin,
mutta minusta tuntuu, etten saa luottaa keneenkään. Tähän kalleuteen
liittyy todellakin eräs salaisuus, jota eivät tähän asti tiedä muut
kuin vaimoni ja pari pyhää miestä."
"Jos kerran olette uskonut sen pyhyydelle, voitte uskoa sen
ystävyydellekin, sillä ei ole olemassakaan mitään sen pyhempää."
"Mutta minä aavistan, että salaisuuteni tunteminen tuo onnettomuutta
teille. Miksi minulla on sellaiset aavistukset, en tiedä, mutta
minulla on ne kumminkin, Krantz, eikä minulla ole varaa menettää
teitä, ystäväni."
"Kuulostaa aivan siltä kuin ette haluaisikaan käyttää hyväksenne
ystävyyttäni", vastasi Krantz. "Olen jo ennenkin pannut henkeni
alttiiksi teidän kanssanne enkä ole mies enkä mikään, jos koetan
karttaa ystävyyden tuomia velvollisuuksia. Voidaanko milloinkaan
olettaa mahdottomampaa kuin että minulle uskottu salaisuus toisi
onnettomuutta mukanaan? En ole ollenkaan utelias, mutta olemme jo
niin kauan olleet tekemisissä toistemme kanssa ja olemme nyt aivan
erillään muusta maailmasta, että minusta tuntuu kuin voisitte
keventää mieltänne uskomalla luotettavalle ystävällänne nuo huolenne,
jotka niin kauan ovat painaneet mieltänne. Ystävän neuvoja ei pidä
halveksia, Filip. Jos siis pidätte ystävyyttäni jossakin arvossa,
niin antakaa minun ottaa osaa suruunne."
Kun otamme huomioon olosuhteet, joissa he nyt elivät, ja Filipin
toivottomuuden, emme saa ihmetelläkään, että Filip halusi uskoa
Krantzille salaisuutensa. Hän aloitti kertomuksensa minkäänlaisitta
ehdoitta, sillä hän käsitti, että jollei Krantz haluaisi kunnioittaa
salaisuutta sen itsensä vuoksi tahi ystävyydestä häneen, ei hän
sitoutuisi antamaan minkäänlaista lupaustakaan, ja kun lautta
päivän kuluessa sivuutti saaren lahtia ja niemekkeitä, jutteli hän
Krantzille tarinan, jonka lukija jo tuntee. "Nyt tiedätte kaikki",
sanoi Filip lopetettuaan huokaisten syvään. "Mitä ajattelette
siitä? Uskotteko kummallisen kertomukseni, vai luuletteko sitä
sairaalloisten aivojen synnyttämäksi mielikuvitelmaksi?"
"En, Filip, sillä osan siitä voin jo minäkin vannoa todeksi.
Muistakaa, kuinka usein olen nähnyt tuon kummituslaivan -- ja jos
nyt isänne rangaistuksekseen saa kierrellä meriä, niin miksi ei
teitä olisi voitu valita hänen rangaistuksensa peruuttajaksi? Uskon
empimättä jokaisen kertomanne sanan ja kun nyt olette antanut minulle
luottamuksenne, voin ymmärtää paljon sellaista, joka käytöksessänne
ennen on tuntunut minusta aivan käsittämättömältä. Useimmat ihmiset
surkuttelisivat teitä, mutta minä kadehdin osaanne."
"Kadehditteko minua?" huudahti Filip.
"Kadehdin ja ottaisin mielelläni tehtävänne toimittaakseni, jos
se vain olisi mahdollista. Ettekö tunne itseänne ylpeäksi, kun
teidät on valittu niin kunniakkaaseen yritykseen? Sen sijaan että
me muut saamme purjehtia maailman ympäri ja nähdä kaikenlaisia
vaivoja kootaksemme varoja, jotka me sitten ehkä menetämme yhdessä
päivässä ja joita emme missään tapauksessa voi ottaa mukaamme, olette
te valittu niin suureen ja kunniakkaaseen tehtävään -- sanoisin
mielelläni oikeaan enkelin toimeen -- että saatte pelastaa isänne
sielun, joka kärsii kovasti inhimillisten heikkouksiensa vuoksi,
mutta jota ei sentään ole tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Teillä
on todellakin edessänne sellainen päämäärä, joka on merimiehen elämän
ja vaivojen arvoinen. Vaikka kuolemanne sen päättäisikin, niin mitä
sen on väliä? Meidänhän pitää kaikkien kuolla, mutta kuinka harvat,
niin, tuskinpa kukaan muu kuin te, ovat saaneet tilaisuuden pelastaa
sen sielun, jota pelastaja saa kiittää olemassaolostaan? Niin, Filip,
minä kadehdin teitä."
"Ajattelette ja puhutte kuin Amine. Hänenkin mielensä on hehkuva ja
seikkailunhaluinen eikä hän toivo mitään niin hartaasti kuin saada
seurustella henkien kanssa."
"Hän on aivan oikeassa", vastasi Krantz. "Minunkin elämässäni
on sattunut tapahtumia, jotka ovat vakuuttaneet minulle sen ei
ainoastaan olevan mahdollista, vaan myöskin luvallista. Kertomuksenne
on vain vahvistanut entistä uskoani."
"Todellako, Krantz?"
"Kyllä, mutta siitä myöhemmin. Yö alkaa jo pimetä ja meidän pitää
jälleen viedä pieni aluksemme varmaan turvapaikkaan. Tuolla onkin
luullakseni siihen tarkoitukseen sopiva lahti."
Aamuyöstä alkoi tuulla kovasti rantaan päin ja laineet muuttuivat
niin korkeiksi, että pieni lautta alkoi olla vaarassa. Matkan
jatkaminen oli niin ollen mahdotonta eivätkä he voineet muuta
kuin vetää lauttansa korkeammalle, etteivät aallot voineet hakata
sitä rikki rantaa vasten. Filip ajatteli Aminea ja huudahti äkkiä
katsellessaan vaahtopäisiä laineita: "Meri, jos olet hukuttanut
Amineni, niin luovuta hänen ruumiinsa minulle! Mutta mitä tuolla on?"
jatkoi hän viitaten taivaanrannalla olevaan pilkkuun.
"Sieltä siintää jonkun pienen aluksen purje", vastasi Krantz.
"Minusta näyttää, että alus aikoo hakea suojaa tästä samasta lahdesta
kuin mekin."
"Olette oikeassa, se on kuin onkin jonkun pienen aluksen purje.
Katsokaa, miten mainingit sitä keinuttavat! Mutta venehän on aivan
täynnä väkeä."
Alus lähestyi hyvin nopeasti rantaa. Purje laskettiin alas ja se
ohjattiin tyrskyjen halki maihin.
"Vastustus ei hyödytä ollenkaan, jos he ovat vihollisiamme",
huomautti Filip. "Saamme pian tietää kohtalomme."
Kanootin miehistö ei ollut huomaavinaankaan heitä, ennenkuin alus
oli vedetty maalle varmaan turvaan. Kun se oli tehty, lähestyi
kolme miestä Filipiä ja hänen toveriaan keihäilleen nähtävästi
ystävällisessä tarkoituksessa. Muudan miehistä puhutteli heitä
portugalin kielellä kysyen, keitä he ovat.
"Olemme hollantilaisia", vastasi Filip.
"Kuulutteko tuon äsken haaksirikkoutuneen laivan miehistöön?"
"Kyllä."
"Teillä ei ole mitään pelättävää. Olette portugalilaisten vihollisia,
kuten mekin. Olemme kotoisin Ternaten saarelta ja kuninkaamme käy
sotaa noita portugalilaisia vastaan. Mutta missä toverinne ovat?"
"He ovat kaikki kuolleet", vastasi Filip. "Sanokaa minulle, oletteko
tavanneet erään naisen, joka oli yksinään lauttamme toisella
puoliskolla, tai oletteko kuulleet hänestä mitään?"
"Kuulimme muutaman naisen pelastuneen eteläiselle rannikolle
ja tiedämme Tidorin asukkaiden vieneen hänet portugalilaiseen
siirtolaan, koska he olivat luulleet häntä portugalilaiseksi."
"Jumalalle kiitos, hän on pelastunut!" huudahti Filip. "Sanoitteko
Tidoriin?"
"Kyllä, mutta olemme sodassa portugalilaisten kanssa, emmekä voi
viedä teitä sinne."
"Kyllä me sittenkin tapaamme vielä toisemme!"
"Palaamme nyt Ternateen ja otamme teidät mielellämme mukaamme.
Kuninkaamme on ihastunut kaikkiin hollantilaisiin, ja erittäinkin
nyt, kun olette noiden portugalilaisten roistojen vihollisia. Unhotin
ilmoittaa, että meillä on muudan toverinne jo mukanamme. Hän oli
melkein kuollut onkiessamme hänet merestä, mutta hän on jo tointunut."
"Kukahan hän mahtaneekaan olla?" huudahti Krantz. "Hän kuuluu
varmasti jonkun toisen laivan miehistöön?"
"Ei", sanoi Filip väristen. "Luulen häntä Schrifteniksi."
"En usko sitä, ennenkuin näen hänet", väitti Krantz.
"Katsokaa nyt sitten", vastasi Filip viitaten Schrifteniin, joka
lähestyi heitä.
"Olen iloinen tapaamisestamme, herra Vanderdecken; toivoakseni voitte
hyvin, herra Krantz. Olipa onni, että me kaikki pelastuimme, hi, hi!"
"Meri kuuli siis todellakin rukoukseni ja luovutti kuolleensa",
ajatteli Filip.
"Mitä ajattelette hänestä?" kysyi Filip Krantzilta Schriftenin
poistuttua.
"Hänen kohtalonsa on varmasti liittynyt kohtaloonne ja hänellä
on jokin varma tehtävä, kuten teilläkin. Hänellä on osansa tässä
kummallisessa salaisuudessa, eikä hän poistu näyttämöltä, ennenkuin
hän on näytellyt osansa loppuun. Mutta älkää ajatelko enää häntä,
vaan muistakaa, että Amine on pelastunut."