Mikä kynä voisikaan kertoa hellän ja rakastavan Aminen tunteita,
kun hän huomasi tulleensa erotetuksi miehestään. Ollen melkein
mielipuolena kauhusta katsoa tuijotti hän toista lauttaa välimatkan
yhä pitentyessä. Vihdoin piilotti yön pimeys sen hänen katseiltaan ja
hän vaipui lautalle toivottomuudessaan.
Vihdoin tointui hän sen verran, että hän jaksoi huudahtaa: "Kuka
siellä on?"
Ei kuulunut minkäänlaista vastausta.
"Kuka siellä on?" huusi hän vieläkin kerran kovemmin. "Ah, minähän
olenkin yksikseni, sillä Filip on poissa. Äiti, äiti, auta onnetonta
lastasi!" Toivottomuudessaan heittäytyi Amine niin lähelle lautan
reunaa, että hänen avautunut tukkansa viilsi vettä.
"Missä olenkaan?" huudahti hän vihdoinkin maattuaan siten muutamia
tunteja melkein tunnotonna. Aurinko paistoi kuumasti ja häikäisi
hänen silmänsä. Kun hän käänsi katseensa siniselle merelle, huomasi
hän suuren hain, joka odottaessaan saalistaan oli asettunut
vahtimaan lautan viereen. Silloin hän perääntyi laidalta ja nousi.
Tarkasteltuaan hetkisen tyhjää lauttaa tointui hän heti täydellisesti
ymmärtäen toivottoman tilansa. "Voi, Filip, Filip!" huudahti hän.
"On siis totta, että olet poistunut ainiaaksi luotani! Luulin ensin
nähneeni unta, mutta nyt muistankin kaikki." Hän vaipui jälleen
lautalla olevalle vuoteelleen voimatta liikuttaa jäsentäkään pitkään
aikaan.
Mutta vihdoin rupesi häntä niin janottamaan, että hänen oli pakko
nousta juomaan. "Mutta kannattaako minun enää syödä ja juoda?
Miksi koettaisinkaan pysyä hengissä?" Hän katseli ympärilleen
taivaanrannalle. "En näe muuta kuin taivaan ja vettä. Tällaisellako
kuolemalla minun siis pitääkin kuolla... tällaisenko julman lopun
Schriften minulle ennustikin... tällaisenko kiduttavan kuoleman
paahtavan auringon paisteessa sisälmyksieni kuivuessa kokoon?
Tapahtukoon sitten niin! Emmehän voi kuolla muuta kuin kerran ja mitä
onkaan minulle elämä ilman häntä? Mutta ehkä saan tavatakin hänet
vielä?" jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Niin, kukapa sen voi tietää?
Ole siis tervetullut, oi elämä, koetan pysytellä kiinni sinussa
ainoastaan tuon toivon vuoksi, vaikka minulla ei olekaan juuri mitään
syötävää. Katsotaanpa, onko se vielä tallessa."
Amine tutki vyönsä ja huomasi tikarin olevan vielä paikoillaan.
"No, haluan elää, koska minulla on kuolemanikin hallussani, enkä
aiokaan panna henkeäni vaaroille alttiiksi rakkaan mieheni vuoksi."
Hän heittäytyi vuoteelleen toivoen voivansa unhottaa kaiken. Hän
onnistuikin aikomuksessaan ollen toista päivää jonkunlaisessa
horrostilassa.
Kun hän jälleen nousi, tunsi hän olevansa hyvin heikko ja
katsellessaan ympärilleen, ei hän nähnyt vieläkään muuta kuin taivaan
ja vettä.
"Ah, miten kammottavaa tällainen yksinäisyys onkaan! Kuolema soisi
suunnatonta huojennusta, mutta minähän en saakaan kuolla, sillä
minunhan pitää elää Filipin vuoksi." Hän söi muutamia korpun palasia
ja joi hieman vettä. Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen.
"Ellen saa apua pian, olen lopussa. Nuo roistot, jotka pelastaakseen
oman elämänsä uhrasivat turvattoman naisen erottaen hänet miehestään,
eivät luullakseni pääse rangaistuksetta. He olisivat kyllä voineet
pelastaa minutkin, jos he vain olisivat tunteneet hiemankaan sääliä,
mutta sellaista tunnetta he eivät varmaan tiedä olevan olemassakaan.
Ja he ovat kristityitä! He tunnustavat uskontoa, johon nuo vanhat
papit ja Filip koettivat käännyttää minutkin. Olen kuullut heidän
puhuvan rakkaudesta, armeliaisuudesta ja sääliväisyydestä, mutta
en ole milloinkaan nähnyt heidän toteuttavan noita mielipiteitään
käytännössä. Jos pelastun, luovun tuosta uskosta kokonaan. Sinä,
äitini henki, senkövuoksi, että olen kuunnellut noita miehiä ja
koettaakseni voittaa mieheni rakkauden tahtonut unhottaa opetuksesi
ja uskonnon, jota esi-isämme ovat vuosituhansia tunnustaneet ja joka
näyttäytyy teoissa ja profeetan käskyjen tottelemisessa, olet minua
kurittanut? Ilmaise taitosi minulle unessani."
Yö pimeni ja taivaalle kohosi synkkiä pilviä; salamat risteilivät
ja valaisivat silloin tällöin lautankin. Vihdoin näytti koko taivas
syttyvän tuleen ja ukkonen jyrisi lähempänä hyvin kovasti ja
kauempana kumeasti. Tuuli kiihtyi ja aallot heittelivät lauttaa sinne
tänne vyöryen silloin tällöin sen ylikin.
"Tästä minä pidän, sillä tämä on paljon siedettävämpää kuin tyven
ja polttava kuumuus. Tämä virkistää minua", sanoi hän seuraten
katseillaan salamoimista, kunnes hänen silmänsä pimenivät. "Niin,
tämä on niinkuin sen pitääkin olla. Salama, muserra minut, jos sinua
haluttaa, laineet, huuhtokaa minut pois ja upottakaa minut suolaiseen
hautaanne, virratkoon elementtien raivo ylitseni, en välitä siitä,
vaan nauran sille ja uhmaan kaikkea! Ette voi muuta kuin tappaa
minut, kuten tämä kädessäni oleva pieni tikarikin. Vapiskoot rikkaat,
loistavissa olosuhteissa elävät ihmiset, kaikki onnelliset, joilla on
lapsia ja muutakin rakastettavaa, mutta en minä, jolla ei ole mitään.
Aion heittäytyä pitkäkseni paareilleni odottamaan kohtalon päätöstä."
Hän meni jälleen vuoteelleen, jonka Filip oli laittanut hänelle
lautan keskelle, heittäytyi sille ja sulki silmänsä.
Ukkosta seurasi kova sade, jota kesti päivänkoittoon asti.
Tuuli puhalsi sittenkin melko kovasti, mutta taivas kirkastui
ja aurinko ilmestyi näkyviin. Amine makasi paikoillaan väristen
märissä vaatteissaan. Hän oli niin heikko, että auringon kuumuus
vaikutti liian voimakkaasti häneen ja hän alkoi hourailla. Hän
nousi istualleen ja katsellessaan ympärilleen näki hän kaikkialla
viheriöitä niittyjä ja tuulessa huojuvia kookospalmuja ja Filipinkin
kaukaa, kun hän kiiruhti Aminensa luokse. Hän levitti käsivartensa
ja koetti nousta rientääkseen Filipiä vastaan, mutta jäsenet
kieltäytyivät tottelemasta, hän huusi miehelleen kutsuen häntä
luokseen ja vaipui sitten väsyneenä takaisin vuoteelleen.