Utrecht purjehti Gambrunista Ceyloniin jatkaen sitten matkaansa
itäiselle merelle. Schriften oli jäänyt laivaan, mutta viimeisen
keskustelunsa jälkeen Aminen kanssa oli hän pysytellyt erillään
näyttäen karttavan sekä häntä että Filipiä. Hän ei koettanut
yllyttää miehistöä päällikköä vastaan, kuten ennen, eikä hänen
kuultu enää pistelevän eikä moittivankaan. Hänen ennustuksensa oli
tehnyt aviopuolisoihin syvän vaikutuksen, he olivat molemmat hyvin
miettiväisiä ja alakuloisia, koettaen salata sitä toisiltaan. Kun he
syleilivät toisiaan, aavistivat he sen nautinnoksi, josta heidän pian
pitäisi luopua, mutta terästivät samalla sydämensä kärsivällisyydellä
valmistautuen ottamaan vastaan pahimmankin. Krantz ihmetteli tuota
muutosta, mutta ei tietystikään voinut ymmärtää sen syytä.
Laiva ei ollut enää kaukana Andamanien saarilta, kun Krantz eräänä
aamuna tuli herättämään Filipiä katsottuaan ensin ilmapuntaria.
"Pian saamme luullakseni taifuunin niskaamme", sanoi hän, "sillä
ilmapuntari on laskenut ja taivas näyttää hyvin uhkaavalta."
"Silloin pitää meidän vähentää purjeita ja valmistautua muutenkin
kestämään sen raivoa. Laskekaa heti brammiraa'at ja pankaa kaikki
pienet purjeet kiinni. Tulen kannelle niin pian kuin suinkin."
Hän puki vaatteet ylleen kiiruhtaen sitten paikoilleen. Meri oli
rauhallinen, mutta tuulen ulvominen ennusti alkavaa myrskyä. Vedestä
kohosi valkoista sumua, joka tiheni hyvin nopeasti. Miehistö
kutsuttiin kannelle, kaikki raskaammat esineet vietiin ruumaan
ja tykit köytettiin kovasti. Ensimmäinen tuulenpuuska kallisti
laivaa kovasti. Se kohosi kohdalleen noin minuutin kuluttua, mutta
sitten tuli toinen puuska ja vähän ajan kuluttua kolmas ja niin
loppumattomiin. Uudet vihurit olivat aina kovempia kuin entiset. Meri
oli pian aivan valkoinen vaahdosta myrskyn kiitäessä vihaisesti sen
yli. Laineet vyöryivät kannelle ja laiva kallistui aivan kyljelleen
jäädenkin siihen asentoon. Neljännestunnin kuluttua oli se puuska
ohi ja laiva suoristautui, mutta meri oli alkanut lainehtia kovasti
eikä tuulenkaan voima heikennyt. Tunnin kuluttua hyökkäsi uusi vihuri
laivan kimppuun paljon vihaisemmasti ja kovemmasti kuin äsken. Vaahto
pärskyi miesten kasvoihin, satoi kuin saavista kaataen, alus painui
kyljelleen nousematta kohdalleen ennenkuin myrsky oli sivuuttanut
sen.
"Nyt se on luullakseni ohi", huomautti Krantz. "Taivas alkaa hieman
selvitä ylihangan puolella."
"Niin, pahin on nähtävästi kestetty", vastasi Filip.
"Ei, pahin on vielä jäljellä", sanoi joku hiljaa Filipin
läheisyydessä. Filip huomasi Schriftenin.
"Ylihangan puolella koettaa muudan laiva päästä myrskyä pakoon!"
huudahti Krantz.
Katsoessaan sinnepäin huomasi Filip kirkasta taivaanrantaa vasten
muutaman laivan, joka tuli Utrechtia kohti täysin purjein.
"Kylläpä se on suuri!" huusi hän. "Tuokaa kiikarini tänne." Mutta
ennenkuin hän ennätti saada kiikarinsa, katosi laiva sumuun.
"Jälleen sumua", huomautti Filip työntäen kiikarin kiinni. "Meidän
pitää olla varuillamme, ettei se purjehdi ylitsemme."
"He ovat varmasti huomanneet meidät, kapteeni", sanoi Krantz.
Muutamien minuuttien kuluttua raivosi myrsky jälleen ja tuli melkein
säkkipimeä. Näytti aivan siltä kuin myrsky olisi ajanut edellään
paksua sumua, sillä ei voitu nähdä muuta kuin meren valkoista
vaahtoa. Purjeet alkoivat repeillä paukkuen niin, että ääni vaimensi
myrskynkin ulvonnan. Vihurin tyynnyttyä haihtui sumukin vähitellen.
"Laiva ylihangan puolella aivan vieressämme!" huudahti muudan
matruusi.
Krantz ja Filip riensivät keulakannelle ja näkivät tuon äskeisen
suuren laivan tulevan Utrechtia kohti noin puolen penikulman päässä.
"Peräsin tiukasti ylihankaan! He eivät ole huomanneet meitä ja
purjehtivat suoraan ylitsemme!" huudahti Filip. "Peräsin ylihankaan,
kuuletteko!"
Käskyä toteltiin, ja matruusit huomattuaan uhkaavan vaaran kiipesivät
tykeille nähdäkseen, muuttaako vieras laiva suuntaansa. Mutta ei
-- se tuli suoraan heitä kohti, ja he huomasivat kauhukseen, ettei
Utrecht totellutkaan peräsintä kyllin nopeasti, koska sen purjeet
olivat menneet riekaleiksi.
"Laiva, ohoi!" huusi Filip huutotorvellaan, mutta myrsky esti äänen
kuulumasta.
"Laiva, ohoi!" huusi Krantzkin laidalta heiluttaen hattuaan. Sekin
oli aivan turhaa ja laiva tuli vain lähemmäksi, niin että vesi kohisi
sen kokassa. Se ei ollut enää kuin pistoolin kantomatkan päässä
Utrechtista.
"Laiva, ohoi!" huusivat matruusit niin kovasti, että sen välttämättä
olisi pitänyt kuulua, mutta muukalainen ei näyttänyt välittävän
siitä ollenkaan, vaan purjehti suoraan kohti, eikä sen keula ollut
enää kuin kymmenen jalan päässä Utrechtista. Matruusit, luullen
oman laivansa menevän kahtia yhteentörmäyksessä, olivat kiivenneet
ylihangan laidalle ja valmistautuneet tarttumaan kiinni toisen laivan
taklinkiin loikatakseen sen kannelle. Kummastellen melua oli Aminekin
tullut kannelle ja nojautui nyt Filipin käsivarteen.
"Tarraudu minuun, kun laivat törmäävät yhteen", sanoi Filip,
mutta ei ennättänyt jatkaa, kun alukset jo koskettivat toisiinsa.
Matruusit huusivat koettaen tarttua toisen laivan kokkapuuhun,
joka oli jo tunkeutunut Utrechtin mastojen väliin, mutta he eivät
saaneet kiinni mistään. Ei tuntunut minkäänlaista tärähdystä,
sillä yhteentörmäyksestä ei tullutkaan mitään. Vieras laiva
näytti halkaisevan Utrechtin keskeltä kahtia, sen runko tunkeutui
äänettömästi eteenpäin, ei kuultu katkenneiden lankkujen paukahduksia
eikä putoilevien raakojen jymähdyksiä, ja keulapurjeen raaka lävisti
isonpurjeen tekemättä merkkiäkään siihen. Alus meni Utrechtin läpi
vahingoittamatta sitä ollenkaan. "Amine", huudahti Filip, "nyt saat
katsella isäni kummituslaivaa!"
Tämä ihmeellinen näky hämmästytti Utrechtin miehistöä enemmän
kuin äskeinen myrsky oli sitä peloittanut. Muutamat heittäytyivät
kannelle pitkäkseen, muutamat kiiruhtivat kannen alle, toiset
rukoilivat ja toiset olivat aivan mykkiä kummastuksesta ja
pelosta. Amine oli tyynempi kuin kukaan muu. Hän katseli laivaa
sen tunkeutuessa hitaasti eteenpäin, tarkasteli kannella olevia
merimiehiä, jotka tyynesti nojautuivat laitaan kuin nauraen aikaan
saamalleen sekamelskalle, hän koetti etsiä Vanderdeckenia itseään
ja komentosillalla seisoikin huutotorvi kainalossaan aivan Filipin
näköinen mies. Hänellä oli samanlainen miehekäs ja voimakas vartalo,
samanlaiset kasvot, jotka näyttivät samanikäisiltäkin. Amine oli
varma, ettei mies voinut olla kukaan muu kuin kirottu Vanderdecken.
"Katso nyt, Filip, isääsi", sanoi hän.
"Niin, armollinen Jumala. Hän siellä todellakin on!" huudahti Filip
vaipuen pyörtyneenä kannelle.
Laiva oli nyt läpäissyt Utrechtin kokonaan, ja vanhempi Vanderdecken
näytti menevän perään ja katsovan laidan yli. Amine näki hänen
säpsähtävän ja kääntyvän äkkiä poispäin. Ihmetellen pyörähti Amine
katsomaan, ja huomasi Schriftenin, joka pui nyrkkiään tuolle
yliluonnollisille olennolle. Kummituslaiva jatkoi vain matkaansa
kadoten pian sumuun, mutta ennen sitä oli Amine jo huomannut Filipin
tilan. Amine ja Schriften olivat koko laivassa ainoat henkilöt, jotka
kykenivät johonkin. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Amine viittasi
hänelle ja hänen avullaan kantoi Amine Filipin kajuuttaan.
* * * * *
"Sain siis vihdoinkin nähdä hänet", sanoi Filip maattuaan hetkisen
kajuutan sohvalla tointuakseen. "Kuulitko, Amine? Voitko enää
epäillä?"
"En, Filip", vastasi Amine surullisesti, "mutta rohkaise luontosi
äläkä joudu toivottomaksi."
"Itseni vuoksi en kaipaa rohkeutta, vaan sinun, Amine. Tiedät tuon
näyn aina ennustavan jotakin onnettomuutta."
"Tulkoon se vain", sanoi Amine tyynesti. "Olen ollut jo aikoja sitten
valmis sellaiseen, kuten sinäkin."
"Niin, olen valmis omasta puolestani, mutta en sinun."
"Olethan usein ennenkin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut.
Minullekinhan voi käydä samoin."
"Entä kärsimykset ja puutteet?"
"Rohkeimmat kärsivät vähimmän. Olen kyllä vain nainen, heikko ja
hento, mutta toivoakseni on minussa kumminkin jotakin sellaistakin,
jonka vuoksi sinun ei tarvitse hävetä Amineasi. Ei, Filip, et
kuule minun huutavan etkä valittavan, tapahtukoonpa sitten mitä
tahansa. Ellen voi olla sinulle hyödyksi, en tahdo olla sinulla
rasitukseksikaan."
"Läsnäolosi onnettomuuden sattuessa heikontaa minua."
"Ei, vaan antaa sinulle enemmän rohkeutta. Anna kohtalomme muodostua
niin raskaaksi ja kovaksi kuin suinkin."
"Voit olla varma, Amine, ettei meidän tarvitse sitä kauan
odottaakaan."
"Ehkä ei. Mutta olisi hyvä, jos voisit tulla kannelle, Filip.
Miehistö on peloissaan ja huomaa pian poissaolosi."
"Olet oikeassa", vastasi Filip. Hän nousi, syleili vaimoaan ja
poistui kajuutasta.
"Se oli siis kuitenkin totta", ajatteli Amine. "Meidän pitää nyt
valmistautua onnettomuuteen ja kuolemaan, sillä meitä on varoitettu.
Toivoisin saavani tietää vähän enemmän. Ah, äiti, kuule rukoukseni,
ja ilmoita minulle unessa nuo unhottamani salaperäiset temput!
Silloin tietäisin enemmän. Mutta minähän olen luvannut Filipille,
että ellei meitä eroteta -- ah, tuo ajatus on kuolemaakin katkerampi
ja minulla on niin surullisia aavistuksia... rohkeuteni horjuu
ajatellessanikin sitä."
Tultuaan kannelle huomasi Filip miesten olevan hyvin peloissaan.
Krantzkin oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut unhottanut
kummituslaivaa, joka oli näyttäytynyt Magalhaesinkin salmessa
houkutellen laivat perikatoon.
"Emme pääse enää milloinkaan satamaan", sanoi hän Filipille.
"Puhukaa hiljempää, sillä miehet voivat kuulla."
"Mitä sen on väliä, sillä he ajattelevat samoin."
"Mutta he ovat väärässä", vastasi Filip kääntyen matruusien puoleen.
"Kuulkaahan, pojat, on hyvin luultavaa, että meille tapahtuu joku
onnettomuus, koska tuo laiva näyttäytyi meille. Olen nähnyt sen monta
kertaa ennenkin ja jonkun ajan kuluttua on aina sattunut jonkunlainen
vahinko. Olen kuitenkin hengissä ja terveenä, mikä todistaa, että
voimme pelastua nytkin, kuten minä usein ennenkin. Meidän pitää tehdä
parhaamme ja luottaa Jumalaan. Myrsky lakkaa vähitellen ja muutamien
tuntien kuluttua on meillä jälleen kaunis ilma. Krantz, antakaa
jokaiselle miehelle ryyppy, sillä he ovat työskennelleet kovasti ja
ovat väsyneitä."
Jo ajatuskin, että heille annetaan viinaa, näytti rohkaisevan miehiä.
He kiiruhtivat tottelemaan käskyä ja määrä, jonka kukin sai, riitti
rohkaisemaan pelkurimmankin. Seuraavana aamuna oli ilma kaunis ja
Utrecht jatkoi taasen seikkailuitta matkaansa.
Monta päivää kestävät vienot ja suotuisat tuulet haihduttivat vihdoin
pelon, jonka tuo yliluonnollinen näky oli aiheuttanut. Laiva oli jo
purjehtinut Malakan salmen kautta Polyneesian saaristoon. Filip oli
saanut käskyn poiketa Botonin pienelle saarelle hakemaan tuoreita
ruokavaroja ja saamaan uusia määräyksiä. Hollantilaiset omistivat
siihen aikaan tuon saaren. Oltuaan siellä pari päivää jatkoivat
he matkaansa aikoen purjehtia Celebeksen ja Galagon välisestä
salmesta. Ilma pysyi vieläkin kauniina ja tuuli suotuisana, mutta
he purjehtivat kuitenkin hyvin varovaisesti karien ja merivirtojen
vuoksi tähystäen tarkasti merirosvolaivoja, jotka olivat satoja
vuosia mellastaneet noilla vesillä. Ne eivät sentään häirinneet heitä
ja muutamien päivien kuluttua saapuivat he vihdoinkin Uuden Guinean
pohjoispuolella olevaan saaristoon.
He ankkuroivat, purjeet pantiin kiinni yöksi, sataa vihmoi ja yö oli
sumuinen.
Oli puoliyö, kun Filip nukkuessaan vuoteessaan heräsi kovaan
tärähdykseen. Hän pukeutui nopeasti rientäen kannelle. Hän tapasi
Krantzin, joka oli herännyt samasta syystä ja kiiruhtanut ylös
alusvaatteisillaan. Hetkisen kuluttua seurasi toinen tärähdys ja
laiva kallistui kovasti. Filip ymmärsi silloin sen joutuneen karille.
He eivät voineet tehdä mitään ennen aamun koittoa ja senvuoksi
odottivatkin he kärsimättömästi päivän valkenemista. Auringon
noustessa haihtui sumukin, ja he huomasivat laivan ajautuneen
hiekkamatalikolle, jonka korkein kohta pisti vähän vedenpinnan
yläpuolelle ja jota virta huuhtoi kovasti kaikilta suunnilta. Noin
kolmen penikulman päässä oli ryhmä pieniä saaria, joilla kasvoi
kookospalmuja, mutta ei merkkiäkään siitä, että ne olisivat olleet
asuttuja, näkynyt.
Filip kutsui miehistön, jonka rohkeus näytti olevan kokonaan
mennyttä, luokseen puhuakseen sille järkeä.
"Miksi olette niin alakuloisia, pojat", kysyi hän.
"Olemme tuomitut perikatoon, kapteeni. Tiesimme niin tulevan käymään."
"Sanoin teille, että laiva mahdollisesti tuhoutuu, mutta kuka on
sanonut, että miehistöä odottaa sama kohtalo? Emme tiedä varmasti
sitäkään, tuhoutuuko laiva, vaikka myönnänkin, että sen tila näyttää
kyllä hyvin toivottomalta. Meitä ei oikeastaan uhkaa minkäänlainen
vaara. Ilma on kaunis ja meillä on tarpeeksi aikaa. Voimme rakentaa
lautan ja laskea veneet vesille. Tässä saaristossa ei tuule
milloinkaan kovasti ja maakinhan on melko lähellä. Katsotaan ensin,
voimmeko pelastaa aluksen, mutta ellemme, pitää meidän ruveta
pitämään huolta itsestämme."
Miehistö tyyntyi Filipin puheesta ruveten mielellään työskentelemään.
Tehtiin kaikki, mitä vain voitiin laivan pelastamiseksi, mutta
voimakas virta painoi alusta niin kovasti, ettei ankkuri pitänyt
ollenkaan, ja kun myöhemmin aamulla vesi pumpuissa alkoi muuttua
hyvin hiekkaiseksi, ymmärsivät he jonkun lankun irtautuneen laivan
pohjasta ja työn niin ollen olevan turhaa. Filipin kehoituksesta
rupesivat miehet nyt rakentamaan lauttaa, jolle kaikki ne
mahtuisivat, jotka eivät sopisi veneihin.
Muistaen entiset onnettomuudet rakennutti Filip lautan hyvin
huolellisesti. Koska vesi ja elintarpeet olivat melkein lopussa, ei
lautalle voitaisi ottaa paljonkaan niitä ja senvuoksi tehtiinkin se
kaksiosaiseksi, niin että se helposti voitiin jakaa kahtia. Veneille
tulisi siis paljon pienempi paino hinattavaksi, koska ne voisivat
vapautua toisesta puolikkaasta, jos se olisi välttämätöntä.
He saivatkin sen ajoissa valmiiksi varustaen sen vedellä,
ruokatarpeilla, pyssyillä ja ampumatarpeilla. Kun kaikki oli
kunnossa, tulivat matruusit perään muistuttamaan Filipiä laivassa
olevista suurista rahavaroista. He sanoivat haluavansa ottaa ne
mukaansa, sillä olisihan mieletöntä jättää niitä alukseen. He
esittivät vaatimuksensa niin jyrkästi, ettei Filip voinut muuta
kuin suostua, ja sillä aikaa kuin hän koetti pitää huolta Aminen
mukavuudesta, särkivät miehet rahatynnyreitä ja riitelivät kovasti
koettaessaan ottaa mukaansa niin paljon kuin suinkin niiden
sisällöstä. Saatuaan tarpeeksi laskeutuivat he joko lautalle tahi
veneihin, jokainen määrätylle paikalleen, ja sitten kuin Aminekin oli
turvassa, irroitettiin lautta ja veneet rupesivat hinaamaan sitä.
Heitä oli yhteensä kuusiyhdeksättä henkeä: kaksineljättä veneissä
ja muut lautalla. Filip ja Krantz olivat sopineet, että toinen
heistä sijoittuu johonkin veneeseen ja toinen lautalle, mutta
silloin kun lautta irroitettiin laivasta, olivat he molemmat siellä.
He olivat nimittäin tahtoneet neuvotella, mihin suuntaan heidän
olisi parasta lähteä sittenkuin he olivat saaneet selville virran
suunnan. Se näytti rupeavan kuljettamaan heitä Uutta Guineaa kohti,
jonka asukkaita sanottiin pelkureiksi, mutta viekkaiksi. Voimatta
vielä päättää, nousisivatko he maihin tuolle saarelle, suostuivat
he lopulta odottamaan, mitä aika toisi mukanaan. Veneet hinasivat
lauttaa länteen päin virran painaessa sitä melkoista vauhtia etelää
kohti.
"Eiköhän sentään ole parasta, että menen johonkin veneeseen",
huomautti Krantz. "Ajatelkaa, jos ne yöllä eroavat lautasta
pelastuakseen itse."
"Kiinnitin siihen huomioni jo lähtiessäni", vastasi Filip, "enkä
senvuoksi antanutkaan viedä niihin vettä enkä ruokatarpeita.
Luullakseni pysyttelevät he mielelläänkin mukanamme."
"Aivan niin, olin unhottanut sen."
Yö kului rauhallisesti ja aamun koittaessa huomasivat he
sivuuttaneensa nuo edellä mainitut pienet saaret, joten niille
pääsystä ei ollut enää puhettakaan. Lännestä näkyi kumminkin
kookospalmujen latvoja ja senvuoksi päätettiin hinata lauttaa
sinnepäin. Aamiaisen jälkeen, kun miehet olivat jälleen ruvenneet
soutamaan, huomattiin eräs miehitetty alus, joka muutamasta saaresta
lähti ajamaan heitä takaa. Oli aivan varmaa, että siinä oli
merirosvoja, mutta Filip ja Krantz luulivat helposti voivansa torjua
heidän hyökkäyksensä. Veneissä ja lautalla oleville matruuseille
jaettiin aseita, ja etteivät miehet väsyisi, käskettiin heidän lakata
soutamasta ja odottaa vihollisen tuloa.
Heti kun merirosvot pääsivät ampumamatkalle, lakkasivat hekin
soutamasta ja alkoivat paukutella pienellä tykillä. Raehaulit, jolla
tykki aina uudestaan ladattiin, haavoittivat useita Filipin miehiä,
vaikka hän oli käskenytkin heidän paneutua pitkäkseen veneiden
pohjalle ja lautalle. Merirosvot tulivat lähemmäksi ja heidän tulensa
muuttui yhä tuhoisammaksi. Utrechtin miehistön voimatta vastata
siihen. Vihdoin huomattiin, ettei ollut muuta pelastuksen toivoa,
kuin hyökätä merirosvojen kimppuun. Veneihin siirrettiin enemmän
miehiä ja Krantz rupesi niiden päälliköksi. Hinausköydet irroitettiin
ja veneet soutivat tiehensä. Mutta heti kun ne pääsivät vähän
kauemmaksi, kääntyivät ne kuin yhdestä tuumin soutaen aivan toiselle
suunnalle. Filip kuuli Krantzin äänen ja näki hänen heiluttavan
miekkaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Krantz mereen uiden
takaisin lautalle. Veneissä olevat miehet olivat päättäneet soutaa
tiehensä pelastaakseen anastamansa rahat.
"Luullakseni olemme nyt hukassa", sanoi Filip, "sillä lukumäärämme on
niin pienentynyt, ettemme voi vastustaa pitkääkään aikaa, vai mitä
luulette, Schriften?"
"Joudumme kyllä perikatoon, mutta emme noiden merirosvojen vuoksi,
hi, hi. Niiden taholta ei meitä uhkaa minkäänlainen vaara."
Hänen huomautuksensa oli oikea, sillä merirosvot luulivat nähtävästi
miesten ottaneen mukaansa veneihin kaikki arvokkaammat tavarat ja
lähtivät senvuoksi heti ajamaan niitä takaa. Seurasi hurja kilpasoutu
ja yön tullessa katosivat ensin veneet ja sitten merirosvot
eteläiseen suuntaan välimatkan pysyessä aivan samana kuin ajon
alussakin.
Lautta oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Filip ja Krantz etsivät
käsiinsä laivasta mukaansa ottamansa työvälineet ja irroittivat
muutamia piiruja pystyttääkseen seuraavana aamuna maston.
Aamun koitteessa huomattiin ensimmäiseksi veneet, jotka koettivat
päästä takaisin lautan läheisyyteen. Merirosvot olivat niistä
vähän matkan päässä, ja lautalta voitiin huomata selvästi, että
veneissä olevat miehet olivat hyvin väsyneitä soudettuaan koko yön.
Merirosvot tavoittivatkin vihdoin veneet ja tappoivat matruusit
melkein viimeiseen mieheen ryöstäen heidän rahansa. Tämä tapahtui
noin penikulman päässä lautasta, ja Filip luuli nyt merirosvojen
hyökkäävän heidän kimppuunsa. Mutta ne näyttivät tyytyvänkin
anastamaansa saaliiseen ja lähtivät soutamaan itään päin noita pieniä
saaria kohti, joiden välistä ne olivat ilmestyneet näkyviinkin.
Siten saivat nuo, jotka olivat hylänneet toverinsa, ansaitun
rangaistuksensa, hylättyjen pelastuessa uhkaavasta vaarasta.
Lautalla oli nyt kaikkiaan viisiviidettä henkeä. Koska vesi oli hyvin
vähissä, päätettiin jakaa se siten, että se riittäisi kahdeksitoista
päiväksi, minkä ajan kuluessa he viimeistään toivoivat pääsevänsä
maihin. Mutta vaikka he saivatkin maston pystyyn ja purjehtivat
suotuisalla tuulella melkoista vauhtia, tyyntyi tuuli tavallisesti
öiksi kokonaan ja merivirrat kuljettivat lauttaa minne sattui,
semminkin kun heillä ei ollut minkäänlaista ankkuria. Kuumuus
ja jano vaivasivat heitä myös hirveästi ja tilanne muuttui yhä
toivottomammaksi. Amine ja Filip oleskelivat aina lautan toisella
puoliskolla, mutta eräänä yönä hän heräsi toiselta puoliskolta
kuuluvaan hirmuiseen meteliin. Krantzkin tuntui olevan sillä ja
huusi apua. Filip tarttui miekkaansa ja riensi sinne. Matruusit
olivat jo saaneet Krantzin kumoon ja köyttivät häntä parhaillaan.
Filip tunkeutui hänen luokseen, mutta hänet vangittiin ja miekka
riistettiin hänen kädestään.
"Katkaiskaa kiinnitysköydet!" huusivat miehet, jotka olivat
tarttuneet häneen, ja muutamien sekuntien kuluttua näki hän suureksi
surukseen lautan toisen puoliskon, jolla Amine oli, eroavan toisesta,
jolla hän itse seisoi.
"Jumalan nimessä, pelastakaa vaimoni!" huusi Filip koettaen turhaan
riistäytyä irti. Aminekin oli rientänyt lautan laidalle ojentaen
käsivartensa miestään kohti, mutta turhaan, sillä lautat olivat jo
muutamien satojen jalkojen päässä toisistaan. Filip ponnisti vielä
viimeisen kerran voimansa äärimmilleen kaatuen sitten tunnotonna
lautalle voimatta liikuttaa jäsentäkään.