Dordrecht saatiin pian lastatuksi, joten Filip pääsi viivyttelemättä
lähtemään ja hän saapui Amsterdamiin suuremmitta seikkailuitta.
Meidän tarvitsee tuskin ilmoittaa, että hän heti matkusti kotiin,
jossa Amine otti hänet vastaan avoimin sylin ja ilosta loistavin
silmin. Hän oli osannut tällä kertaa odottaa miestään, sillä nuo
molemmat laivat, jotka olivat purjehtineet Bataviasta Filipin
tullessa sinne, olivat tietysti tuoneet hänen kirjeensä Aminelle.
Johtokunta oli hyvin tyytyväinen Filipin menettelyyn ja hänet
nimitettiin päälliköksi erääseen suureen asestettuun laivaan, jonka
piti lähteä keväällä Intiaan ja josta Filip sopimuksen mukaan osti
kolmannen osan. Hänen osansa vähennettiin niistä varoista, jotka
hän oli sijoittanut yhtiön osakkeihin. Hän saisi nyt levähtää
häiritsemättä viisi kuukautta, ennenkuin hän jälleen uskoutuisi
elementtien haltuun. Sovittiin siitä, että hän tällä kertaa saa tehdä
sellaisia muutoksia laivaan, että hän voi ottaa vaimonsa mukaansa.
Amine kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja katolilaisen papin
välillä salaamatta sitäkään, miten hän oli vapauttanut itsensä papin
vastenmielisestä vakoilusta.
"Koetitko todellakin äitisi taitoa, Amine?"
"En, sillä en muistanut sitä. Koetin vain, voisinko palauttaa sen
mieleeni."
"Mutta miksi, Amine? Et saa tehdä vasta sellaista, sillä se on
synnillistä, kuten hyvä isä sanoikin. Lupaa minulle luopuvasi siitä
ainiaaksi."
"Jos tuo tekoni oli synnillinen, on sinunkin elämäntehtäväsi
samanlainen. Jos tahdot luopua hakemisestasi ja jäädä tänne luokseni,
suostun mielelläni kaikkiin vaatimuksiisi."
"Hirmuinen tehtäväni on Jumalan määräämä", vastasi Filip.
"Jumalasi sallii siis sinun olla tekemisissä sellaisten olentojen
kanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta?"
"Kyllä. Papitkin myöntävät sen, vaikka heitä kauhistuttaa sellainen
ajatuskin."
"Minkä hän lupaa toiselle, lupaa hän varmasti toisellekin, enkä
sitäpaitsi voi tehdäkään mitään hänen luvattaan."
"Niin Amine, hän sallii pahankin viihtyä maailmassa, vaikka hän ei
sitä kannatakaan."
"Hän kannattaa sinua etsiessäsi kirottua isääsi, tukee yrityksiäsi
saada puhutella häntä, vieläpä vaatiikin sinua jatkamaan
velvollisuutesi täyttämistä. Jos hän kerran sallii sinun tehdä
tuollaista, miksi hän kieltäisi sen minulta? Olen vaimosi, osa
sinusta itsestäsi, ja silloin kun jään tänne yksikseni sinun
jatkaessasi vaarallista hakemistasi, saan kai minäkin vedota henkiin
saadakseni tietoja, jotka voivat lievittää suruani ja keventää
kuormaani vahingoittamatta ketään muuta elävää olentoa. Enhän tee
sitä missään pahassa tarkoituksessa."
"Mutta sellainen sotii uskoamme vastaan."
"Papit eivät ole sanoneet sellaista sinun kutsumuksestasi. Niin kauan
kuin saan olla luonasi, en yritäkään mitään sellaista. Lupaan sen
sinulle, mutta jos meidät erotetaan, muuttaa se hieman asiaa; silloin
koetan saada hengiltä selville, missä mieheni oleskelee hakiessaan
kirottua isäänsä."
Talvi kului nopeasti, sillä Filip oli onnellinen rauhallisessa
kodissaan. Kevät saapui, laiva oli laitettava matkakuntoon ja Filip
ja Amine matkustivat Amsterdamiin.
Laivan, johon Filip oli määrätty kapteeniksi, nimi oli Utrecht. Se
oli neljänsadan tonnin vetoinen ja rakennettu niin, että se voi
kantaa neljäkolmatta tykkiä. Kului vielä pari kuukautta, joiden
kuluessa Filip valvoi sen varustamista ja lastaamista suosikkinsa
Krantzin avulla, joka oli päässyt laivaan ensimmäiseksi perämieheksi.
Filip teki kaikkensa valmistaakseen Aminelleen niin mukavat olot
kuin suinkin, ja toukokuussa hän lähti matkalle saatuaan sellaiset
määräykset, että hänen oli poikettava Gambruniin ja Ceyloniin
ja purjehdittava sitten Malakan salmen kautta Kiinan merelle.
Yhtiöllä oli pätevät syyt luulla, että portugalilaiset koettivat
vastustaa mitä ankarimmin näitä yrityksiä. Filipillä olikin
senvuoksi laivassaan melkoinen miehistö ja pieni joukko-osasto
henkivartioväeksi ylitarkastajalle, jolla oli mukanaan monta
tuhatta dollaria tehdäkseen ostoksia kiinalaisissa satamissa,
elleivät kiinalaiset suostuisi vaihtokauppaan. Laiva oli varustettu
suurenmoisesti, ja se olikin ehkä kaunein ja parhaiten miehitetty
alus, minkä yhtiö milloinkaan oli lähettänyt matkalle.
Utrecht lasketteli eteenpäin pullistunein purjein ja oli pian
jättänyt Englannin kanaalin taakseen. Matkasta näytti tulevan
onnellinen. Suotuisa tuuli vei laivan onnettomuuksitta sadan
penikulman päähän Hyväntoivonniemestä ja tyyntyi sitten ensimmäisen
kerran koko matkalla. Amine oli ihastunut. Iltaisin oli hänellä
tapana kävellä kannella Filipin kanssa. Kaikki oli silloin hiljaista
heidän ympärillään lukuunottamatta aaltojen loiskintaa laivan laitoja
vasten. Maailma oli vaipunut kuin uneen tähtien tuikkiessa kirkkaasti
taivaalla.
"Keidenkähän kohtaloa nuo tähdet johtavat, joita eivät pohjoismaiden
asukkaat ollenkaan näe?" sanoi Amine katsellessaan niitä.
"Uskot siis tähtiin, Amine?"
"Äitini osasi lukea niistä ihmisten kohtaloita", vastasi Amine
nojautuen laitaan ja katsellen veteen.
"Luuletko, että merenneitojakin on olemassa?" kysyi Filip hymyillen.
"En oikein tiedä, mutta minusta tuntuu kuin tuolla syvyyksissä
asuminen olisi hyvin suloista. Muistele untasi, Filip. Siinähän minä
esiinnyin tuollaisena merenneitona."
"Aivan niin", vastasi Filip miettiväisesti.
"Ja kumminkin minusta tuntuu, ettei meri minusta huolisikaan, vaikka
laiva uppoaisikin. Miten ruumiini kerran hajonneekaan alkuaineihinsa,
en tiedä, mutta sen verran tunnen, ettei se milloinkaan joudu noiden
petollisten aaltojen heiteltäväksi. Lähdetään jo nukkumaan, rakas
Filip. On jo myöhäinen ja kaste on kostuttanut kannen aivan märäksi."
Aamun koitteessa ilmoitti mastossa oleva tähystäjä näkevänsä jotakin
kelluvan meressä suoraan laivan sivulla. Krantz kiipesi rikiin
katsomaan sitä tarkemmin todeten sen pieneksi veneeksi, joka oli
luultavasti laskettu vesille jostakin laivasta. Koska meri oli aivan
tyyni, lähetti Filip miehiä tutkimaan lähemmin löytöä, ja miehet
palasivat melko pitkän ajan kuluttua hinaten venettä perässään.
"Veneessä on muudan mies, perämies", ilmoitti toinen perämies
Krantzille kiivettyään kannelle. "En voi kumminkaan sanoa, onko hän
kuollut vai elävä."
Krantz meni viemään sanaa Filipille, joka söi aamiaista kajuutassaan
Aminen kanssa. Lääkäri sanoi miehen vielä elävän käskien matruusien
kantaa hänet sairaalaan, kun hän äkkiä kaikkien kummastukseksi
kääntyi, istuutui ja vihdoin nousi horjuen muutaman tykin luo.
Hetkisen kuluttua hän näytti täydellisesti toipuneen. Vastaukseksi
hänelle tehtyihin kysymyksiin ilmoitti hän kuuluneensa erääseen
laivaan, joka oli kaatunut myrskyssä. Hän oli ennättänyt hypätä
laivan perässä kiinni olevaan pieneen veneeseen, katkaissut sitä
kiinni pitävän köyden ja pelastunut kaikkien muiden joutuessa
perikatoon. Hän oli tuskin ennättänyt kertoa tämän, kun Filip tuli
kajuutasta Aminen kanssa. He tunsivat nyt kummastuksekseen ja
kauhukseen vanhan tuttavansa silmäpuolen Schriftenin.
"Hi, hi, kapteeni Vanderdecken, olen iloinen nähdessäni teidät
kapteenina täällä enkä ole pahoillani teidänkään tapaamisestanne,
kaunis rouva."
Filip kääntyi pois väristen ja Aminen silmät salamoivat hänen
katsellessaan tuota kurjaa laihtunutta raukkaa. Muutamien sekuntien
kuluttua hänkin kääntyi mennen kajuuttaan, jossa Filip istui pää
käsiensä varassa.
"Ole rohkea, Filip", sanoi hän. "Tämä oli todellakin ikävä yllätys,
jonka pelkään ennustavan jotakin onnettomuutta, mutta sillehän emme
mitään mahda. Kohtalomme on sellainen."
"Ei sinun, vaan minun kohtaloni", vastasi Filip kohottaen päätään,
"sillä miksi pitäisi sinun jakaa --"
"Olen toverisi, Filip, sekä elämässä että kuolemassa. En haluaisi
kuolla ennen sinua, Filip, sillä se surettaisi sinua, mutta kuolemasi
ennustaa minunkin loppuani ja minä seuraan sinua hyvin pian."
"Mutta, Amine, et suinkaan aio tappaa itseäsi?"
"Kyllä, tämä pieni veitsi tekee silmänräpäyksessä tehtävänsä."
"Ei, Amine, uskontomme kieltää sen."
"Ehkä, mutta en ymmärrä, miksi. Suostumustani ei kysytty silloin kun
tulin maailmaan ja minulla on kai vapaus poistuakin täältä kysymättä
papeilta lupaa. Mutta älkäämme puhuko nyt tästä. Mitä aiot tehdä
tuolle Schriftenille?"
"Vien hänet maihin Taffel-lahdessa, sillä en voi sietää tuon roiston
läsnäoloa. Eikö sinua värisyttänyt samoin kuin ennenkin lähestyessäsi
häntä?"
"Kyllä. Tiesin hänen olevan laivassa ennenkuin näinkään hänet, mutta
mielestäni ei meidän sittenkään pidä lähettää häntä pois."
"Miksei?"
"Ehkä siksi, että haluan mieluummin uhmata kohtaloa kuin taipua
siihen. Tuo raukka ei voi tehdä meille mitään."
"Kyllä hän voi. Hän voi yllyttää miehistön kapinaan. Hän on
sitäpaitsi koettanut varastaa kalleuteni."
"Toivon melkein, että hän olisi siinä onnistunutkin, sillä silloin
olisi sinun ollut pakko luopua tästä kummallisesta hakemisestasi."
"Älä puhu niin, Amine; tämä on velvollisuuteni ja olenhan sitäpaitsi
vannonut pyhästi, että --"
"Et voi sittenkään viedä Schrifteniä maihin Taffel-lahdessa, sillä
hän on yhtiön palveluksessa, kuten sinäkin. Jos olisin sinun
sijassasi, antaisin kohtalon vallita, sillä kohtalonne ovat varmasti
jollakin tavoin liittyneet toisiinsa. Ole rohkea, Filip, ja anna
hänen jäädä laivaan."
"Ehkä olet oikeassa, Amine. Voin lykätä, mutta en paeta kohtaloani,
muodostukoonpa se sitten millaiseksi tahansa."
"Salli hänen siis jäädä ja anna hänen tehdä niin paljon pahaa kuin
hän ikinä vain voi. Olkaamme ystävällisiä hänelle, sillä voihan
sattua, että saamme sillä jotakin aikaan."
"Aivan niin, Amine. Hän on aivan aiheettomasti vihannut minua. Kuka
tietää, ehkä voin saada hänestä ystävänkin."
"Ja ellet, olet kaikissa tapauksissa tehnyt velvollisuutesi. Haluan
nyt puhutella häntä nähdäkseni, enkö voi vaikuttaa hänen jääkylmään
olentoonsa. Rupeankohan oikein keimailemaan tuolle paholaiselle?"
lopetti hän purskahtaen nauruun.
Seuraavana aamuna lääkärin ilmoitettua, että Schriften oli kokonaan
parantunut, kutsuttiin hänet kajuuttaan. Hän oli laihtunut melkein
luurangoksi, mutta hänen käyttäytymisensä ja puheensa oli yhtä
jyrkkää ja vastenmielistä kuin ennenkin.
"Olen kutsuttanut teidät luokseni, Schriften, saadakseni tietää,
voinko tehdä jotakin muutakin mukavuudeksenne", sanoi Filip.
"Tarvitsetteko jotakin?"
"Minäkö?" vastasi Schriften katsoen ensin Filipiin ja sitten Amineen.
"Hi, hi, mielestäni pitäisi minun ensiksikin hieman lihoa.".
"Toivoakseni tulette siinä onnistumaankin, sillä olen käskenyt
kokkini pitää huolta ravinnostanne."
"Miesraukka", sanoi Amine katsoen häneen sääliväisesti, "kuinka
paljon hän on mahtanutkaan saada kärsiä? Eikö hän ole sama mies, joka
toi sinulle kirjeen johtokunnalta, Filip?"
"Hi, hi, aivan niin, hyvä rouva", vastasi Schriften. "Kirje ei
varmastikaan ollut ollenkaan tervetullut, vai mitä?"
"Ei todellakaan, hyvä mies. Vaimosta ovat sellaiset kirjeet aina
ikäviä, jotka kutsuvat hänen miehensä pois. Mutta teidän syynnehän se
ei ollut."
"Niin, onko siinä nyt enää mitään järkeä, että mies lähtee merelle
ja jättää nuoren kauniin vaimonsa kotiin, vaikka hänellä on kuulemma
niin paljon rahaa, että hän voisi elää huoletonta elämää maissakin,
hi, hi?"
"Älkää muuta sanoko", vastasi Amine. "Parasta on silloin luopua
siitä. Eikö niin, kapteeni?"
"Minun on kaikissa tapauksissa pakko lopettaa tämä matkani", sanoi
Filip, "mihin sitten myöhemmin ruvennenkaan. Olen kärsinyt paljon,
kuten tekin, Schriften. Olette joutunut haaksirikkoon kaksi kertaa,
mutta sanokaa minulle nyt, mitä oikeastaan haluatte. Tahdotteko
palata Amsterdamiin ensimmäisessä kotiin menevässä laivassa vai
nousta maihin Taffel-lahdessa vai --"
"-- vai tehdä jotakin muuta, voidakseni poistua tästä laivasta -- hi,
hi."
"Ei ollenkaan, sillä jos haluatte ruveta palvelukseeni, saatte
luotsin muonan ja palkan, sillä tiedänhän teidät hyväksi
merimieheksi."
"Suostun purjehtimaan kanssanne, herra Vanderdecken, sillä minun on
pakko, tahdonpa sitä tai en."
"Se on siis päätetty. Heti kun olette voimistunut, saatte ruveta
työhön. Siihen asti pidän kyllä huolta, ettei teiltä tulee mitään
puuttumaan."
"Minäkin koetan katsoa parastanne", sanoi Amine. "Tulkaa vain
luokseni silloin kun olette jonkun tarpeessa, niin autan teitä
mielelläni. Olette kärsinyt paljon, mutta teemme voitavamme, että
voisitte unhottaa vaivanne."
"Miten hyvä ja ystävällinen te olettekaan!" sanoi Schriften katsellen
Aminen kauniita kasvoja ja sopusuhtaista vartaloa. Hetkisen kuluttua
kohautti hän hartioitaan ja lisäsi: "Säälin teitä todellakin, mutta
sitä ei nyt voida auttaa."
"Hyvästi", sanoi Amine ojentaen kätensä Schriftenille. Luotsi
tarttui siihen ja Amine tunsi kylmiä väreitä selässään, mutta hän ei
ollut siitä tietävinäänkään. Schriften piti hänen kättään muutamia
sekunteja omassaan katsellen samalla tarkkaavaisesti ensin sitä ja
sitten hänen kasvojaan.
"Niin kaunis ja niin hyvä! Herra Vanderdecken, kiitän teitä.
Suojelkoon Jumala teitä, hyvä rouva!" ja puristaen hyvästiksi Aminen
kättä kiiruhti Schriften pois kajuutasta.
Tuo jäätävä kylmyys, joka vapisutti Aminen ruumista silloin kun
Schriften puristi hänen kättään, oli niin voimakas, että hän vaivoin
jaksoi horjua sohvalle, johon hän vaipui. Levättyään siinä hetkisen
painaen kädellään sydäntään sanoi hän huohottaen Filipille, joka oli
kumartunut hänen puoleensa: "Tuo mies on varmaankin yliluonnollinen.
Olen sitä jo epäillyt ennenkin, mutta nyt olen varma siitä. No, sen
parempi, jos voimme tehdä hänet ystäväksemme. Aion ainakin koettaa."
"Mutta luuletko, Amine, että sellaiset, jotka eivät kuulu tähän
maailmaan, voivat olla ystävällisiä, kiitollisia ja vihaisia, kuten
mekin? Uskotko, että heidät voidaan taivuttaa palvelemaan meitä?"
"Kyllä. Miksi ei heillä voisi olla parempiakin tunteita, koska he
kerran voivat olla vihaisiakin? Miksi on olemassa sekä hyviä että
pahoja henkiä? He ovat kyllä vapautuneet maallisesta ruumiistaan,
mutta heidän sielunsa on varmasti sama. Tunteeton sielu ei olisi enää
mikään sielu. Koska sielu toimii jo tässä maailmassa, täytyy sen
toimia tulevassakin elämässä. Jos enkelit voivat olla sääliväisiä,
täytyy niillä olla samanlaiset tunteetkin kuin meillä. Jos pahat
henget voivat vihastua, ei heidän ja meidän välillämme voi olla
suurtakaan eroa. Miksi eivät heidän tunteensakin voisi muuttua,
kuten meidänkin? Tunteitta ei olisi olemassa mitään taivasta eikä
helvettiä. Täällä maailmassa ovat sielumme yhdistyneet lyhyeksi aikaa
lihalliseen ruumiiseemme, mutta luullakseni ei siitä vapautunutkaan
sielu ole ollenkaan puhtaampi, kirkkaampi eikä täydellisempi kuin
sekään. Kysyit, voidaanko ne pakottaa tottelemaan meitä. Kyllä, jos
kuolevaisilla vain on hallussaan sellaisia keinoja. Pahatkin henget
voidaan pakottaa tekemään sekä hyvää että pahaa. Hyviä ja täydellisiä
henkiä ei lannisteta keinoilla, vaan sellaisia, joilla on pahat
tarkoitukset. Vain sellaiset ovat kuolevaisten käskettävissä."
"Ajattelet siis vieläkin noita kiellettyjä asioita, Amine?
Menetteletkö mielestäsi oikein?"
"Oikeinko? Kun meille kerran on annettu sellainen voima, niin eikö
ole oikein käyttää sitä?"
"Kyllä hyvään, mutta ei pahaan."
"Mahtavat kuolevaiset, jotka eivät omista muuta kuin maallista valtaa
ja tavaraa, ovat vastuunalaisia tuosta vallastaan. Samoin ovat nekin,
jotka ovat saaneet yliluonnollisia voimia, vastuunalaisia siitä,
mihin he noita voimiaan käyttävät. Ei suinkaan hän tuolla ylhäällä
luo kukkaakaan senvuoksi, että ihmiset sen noukkisivat? Luuletko
hänen tarkoittaneen antaessaan ihmisille tuollaisia yliluonnollisia
voimia, että heidän pitäisi jättää ne käyttämättä?"
Kun Aminen loistava katse kohdistui Filipiin, voi Filip ainoastaan
ajatella, ettei Amine ole muiden kuolevaisten kaltainen. Hän sanoi
tyynesti: "Voinko luottaa siihen, että olen naimisissa samanlaisen
kuolevaisen olennon kanssa kuin itsekin olen?"
"Kyllä, Filip. Ole vain rauhallinen, sillä olen vain tavallinen
ihminen. Mutta suokoon Jumala, etten olisi sellainen, vaan joku
henki, jotta voisin leijailla ympärilläsi, varjella sinua kaikissa
vaaroissa, pelastaa sinut ja suojella sinua tämän mielettömän
etsimisesi aikana. Olen kuitenkin vain tavallinen heikko nainen,
jonka sydän sykkii rakkaudesta sinuun, joka sinun vuoksesi on valmis
vaikka mihin ja jonka luonteen rakkaus on muuttanut niin, että
hänestä on tullut urhoollinen ja rohkea, suoraan sanoen sellainen,
että hän on valmis hylkäämään kaikki sellaiset uskonnot, jotka
kieltävät häntä kutsumasta taivasta, maata tahi helvettiä avukseen,
että hän voisi pitää luonaan hänet, joka on hänelle kaikista rakkain."
"Ei, Amine, ei! Älä sano hylkääväsi uskontoasi. Eikö tämä", hän
vetäisi kalleuden poveltaan, "ja siihen liittyvä tehtävä todista
uskontoamme oikeaksi?"
"Olen ajatellut sitä perin pohjin, Filip. Ensin se melkein peloitti
minut uskomaan, mutta omat pappinne avasivat sitten silmäni näkemään
erehdykseni. He eivät tahtoneet vastata sinullekaan, vaan jättivät
sinut oman onnesi nojaan, sillä viesti, pyhä raamattu ja sinulle
näytetyt kummalliset merkit eivät sopineet heidän uskontoonsa ja
senvuoksi he epäröivät. Kun he kerran tekivät niin, voinko minäkään
menetellä muuten? Tuo kalleutesi voi kyllä olla niin salaperäinen
ja voimakas kuin sanot, mutta sen vaikutukset voivat olla väärät
ja pahat. Sille suotu voima on voinut joutua vääriin käsiin. Se
voi kyllä olla sama, mutta sitä käytetään nyt ehkä erilaiseen
tarkoitukseen kuin alussa on aiottu."
"Tässä kalleudessa asuvaa voimaa eivät voi käyttää muut kuin ne,
jotka ovat ristillä kuolleen vapahtajan ystäviä."
"Silloin sen voima ei ole minkään arvoinen tahi ainakin paljon
pienempi kuin paholaisen, joka voi palvella sekä hyviä että pahoja
tarkoitusperiä. Mutta tässä asiassa emme pääse yksimielisyyteen
emmekä osaa todistaa toistemme kantaa vääräksikään. Sinua on opetettu
toisin kuin minua, eikä noita lapsuudessamme mieleemme juurrutettuja
periaatteita voida muuttaa. Olen nähnyt äitini tekevän ihmeellisiä
taikoja ja onnistuvan, ja sinä olet kuunnellut pappeja. En moiti
sinua, mutta älä sinäkään moiti minua. Meillä on molemmilla hyvät
aikomukset ja toivoakseni osaamme toimiakin niiden mukaan."
"Ellei muuta vaadittaisi kuin puhdasta ja viatonta elämää, voisit
olla varma autuudestasi, Amine."
"Uskontoni opettaa ainakin niin, ettei muuta tarvitakaan. Voiko
kukaan sanoa, mikä uskonto on oikea, sillä sellaisiahan on olemassa
niin monta. Mutta mitä sen on väliä? Niillähän on kaikilla sama
tarkoitus -- iankaikkinen autuus."
"Niin juuri, Amine", vastasi Filip kävellessään edestakaisin
kajuutassa, "mutta pappimme eivät ole samaa mieltä kanssasi."
"Mitkä ovat heidän uskontonsa perustotuudet?"
"Rakkaus ja sääliväisyys."
"Tuomitseeko rakkaus kaikki ne ikuiseen kadotukseen, jotka eivät ole
ikinä kuulleet puhuttavankaan uskonnostanne, vaan ovat palvelleet
suurta henkeä parhaan ymmärryksensä mukaan?"
"Ei."
Amine ei tehnyt enää muita huomautuksia, ja käveltyään vielä muutamia
minuutteja ajatuksissaan poistui Filip kajuutasta.
Utrecht saapui Taffel-lahteen, täytti vesisäiliönsä, jatkoi taasen
matkaansa ja ankkuroi pari kuukautta kestäneen vaivalloisen matkan
jälkeen Gambrunin satamaan. Amine oli tuon ajan kuluessa tehnyt
kaikkensa voittaaksensa Schriftenin ystävyyden. Hän oli usein
keskustellut luotsin kanssa kannella koettaen olla tätä kohtaan
niin hyvä kuin suinkin. Hän oli siten onnistunut voittamaan
pelkonsa, jota hän aina oli tuntenut luotsin läheisyydessä.
Schriften näytti vähitellen rupeavan pitämään tästä hyvyydestä ja
hän viihtyi mainiosti Aminen seurassa. Hän käyttäytyi Filipiäkin
kohtaan joskus hyvinkin kohteliaasti, mutta Aminelle osoitti hän
aina suurta kunnioitusta. Hänen puheensa oli hyvin salaperäistä
eikä hän Aminenkaan läsnäollessa voinut pidättää inhoittavaa
nauruaan. Mutta silloin kun laiva ankkuroi Gambrunin satamaan,
olivat he jo niin hyvissä väleissä keskenään, että hän tuli silloin
tällöin kajuuttaankin muutamiksi minuuteiksi keskustelemaan Aminen
kanssa, vaikka hän ei milloinkaan suostunutkaan istuutumaan. Heidän
Gambrunissa ollessaan tuli hän eräänä iltana Aminen luo Aminen
istuessa kajuutan katolla. "Hyvä rouva", sanoi hän hetkisen kuluttua,
"tuo laiva purjehtii muutamien päivien kuluttua Hollantiin."
"Minulle on sanottu niin", vastasi Amine.
"Tahdotteko totella miehen neuvoa, joka suo teille paljasta hyvää?
Palatkaa tuossa laivassa kotiinne ja pysykää siellä, kunnes miehenne
vielä kerran tulee luoksenne."
"Miksi annatte minulle sellaisen neuvon?"
"Senvuoksi, että henkilöä, jolle en tahdo mitään pahaa, uhkaa
luullakseni suuri vaara, ehkäpä julma kuolemakin."
"Minuako?" kysyi Amine katsoen Schrifteniin, jonka läpitunkevaa
katsetta hän ei pelännyt.
"Niin. Toiset voivat nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin toiset."
"Eivät ainakaan tavalliset kuolevaiset", vastasi Amine. "Kyllä.
Mutta huolimatta siitä aavistan kuitenkin jotakin, jonka mielelläni
haluaisin torjua. Älkää uhmatko kohtaloanne enää."
"Voiko kukaan väistää sitä? Jos tottelisin neuvoanne, seuraisin vain
kohtaloni käskyä, mutta ellen noudata sitä, muodostuu kohtaloni
kuitenkin samanlaiseksi?"
"Paetkaa kaikissa tapauksissa uhkaavaa vaaraa."
"En pelkää, mutta olen teille hyvin kiitollinen. Sanokaa nyt minulle,
Schriften, eikö kohtalonne ole jollakin tavoin yhtynyt mieheni
kummalliseen velvollisuuteen? Aavistan olevani oikeassa."
"Miksi niin luulette, rouva?"
"Monesta syystä. Kaksi kertaa olette tuonut hänelle sanan, kahdesti
olette joutunut haaksirikkoon, pelastunut kummallisella tavalla ja
taasen näyttäytynyt. On aivan selvää, että tiedätte hänen tehtävänsä."
"Mutta eihän se todista mitään."
"Kyllä se todistaa ainakin sen, että tiedätte jotakin, josta hän ei
ole luullut muilla olevan aavistustakaan."
"Tiedättehän tekin sen ja pyhät miehet ovat keskustelleet siitä",
sanoi Schriften ivallisesti.
"Kuinka voitte tietää senkin?"
"Hi, hi", vastasi Schriften, "tarkoitukseni ei ollut loukata teitä,
rouva."
"Ette voi kieltää, että jollakin salaperäisellä ja käsittämättömällä
tavalla olette yhteydessä mieheni tehtävän kanssa. Sanokaa minulle,
onko tuo tehtävä pyhä ja todellinen."
"Jos hän uskoo, muuttuu se sellaiseksi."
"Mutta miksi olette sitten hänen vihollisensa?"
"En ole hänen vihollisensa, kaunis rouva."
"Ettekö ole hänen vihollisensa? Miksi koetitte sitten kerran ryöstää
häneltä tuon salaperäisen kalleuden, jonka avulla hänen on täytettävä
velvollisuutensa?"
"Tahdoin tehdä tyhjäksi hänen jatkuvat ponnistuksensa syistä, joita
en saa ilmaista. Todistaako se minut hänen vihollisekseen? Eikö olisi
parempi pysyä maissa, jossa hänellä on teidät ja hyvä toimeentulonsa,
kuin mielettömässä hakemisessaan purjehtia kaikki maailman meret
ristiin rastiin? Tuotta kalleudetta ei hän voi täyttää tehtäväänsä.
Sen ryöstämistä häneltä voitaisiin senvuoksi sanoa ystävän
palvelukseksi."
Amine ei vastannut, sillä hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
"Hyvä rouva", jatkoi Schriften hetkisen kuluttua, "tarkoitan
parastanne. Puolisostanne en välitä, vaikka en toivokaan hänen
turmiotaan. Kuunnelkaa minua nyt. Jos haluatte, että elämänne
edelleenkin on tyyntä ja rauhallista, jos haluatte elää kauan tässä
maailmassa vapaaehtoisesti valitsemanne miehen kanssa, jolle olette
uhrannut ensimmäisen lämpimän rakkautenne, jos tahdotte, että hän
kuolee vuoteessaan saavutettuaan korkean iän, jos haluatte sulkea
hänen silmänsä lapsienne nähden, jotka vuodattavat kaipauksen
kyyneliä, mutta jotka sitten hymyllään lohduttavat äitiä, niin kaiken
tuon tiedän ja voin luvata teille tulevaisuudessa, jos varastatte
tuon kalleuden ja annatte sen minulle. Mutta jos haluatte, että hän
saa kärsiä enemmän kuin kukaan ihminen ennen häntä, jos tahdotte,
että hänen pitää elää elämänsä epäillen, levottomuudessa ja surren,
kunnes hän löytää hautansa aalloista, älkää silloin ryöstäkö sitä
häneltä. Jos haluatte lyhentää omaa ikäänne ja pitentää jäljellä
olevia päiviänne tuskilla ja kärsimyksillä, jos tahdotte erota
hänestä ja kuolla julmasti, antakaa hänen siinä tapauksessa pitää
se. Voin katsoa tulevaisuuteen ja sellaiseksi tulee kohtalonne
muodostumaan. Ajatelkaa tarkasti asiaa, hyvä rouva. Minun on nyt
pakko poistua luotanne, mutta huomenna tulen kuulemaan vastauksenne."
Schriften meni jättäen Aminen omiin ajatuksiinsa. Hän muisteli kauan
keskustelua ja luotsin ennustuksia tuntien samalla aivan selvästi,
ettei tuo mies ollut tästä maailmasta, vaan että hän jollakin
tavoin oli hyvin läheisesti yhtynyt Filipin kohtaloon. "Minulle hän
tahtoo hyvää eikä hän halua vahingoittaa miestänikään, vaikka hän
tahtookin tehdä tyhjäksi hänen hakemisensa. Mutta miksi? Sitä hän ei
tahtonut sanoa. Miten vaikeaan kiusaukseen hän minut saattoikaan!
Kuinka helppoa olisikaan ottaa kalleus Filipiltä silloin kun hän
nukkuu käsivarrellani, mutta kuinka alhaista! Entä puutteeton ja
rauhallinen elämä, korkea ikä, rakastavaiset lapset... kuinka
suloisia tarjouksia ne ovatkaan hellälle ja rakastavalle vaimolle!
Ja muussa tapauksessa vaivoja ja tuskia ja lopuksi märkä hauta. Ja
minulle? Jotakin vieläkin pahempaa, josta en kumminkaan välitä. Mutta
eikö kuolema erillään Filipistä sitten olisikaan mitään kauheaa?
Kyllä, sillä paljas sellainen ajatuskin jo hirvittää minua. Uskon
häntä. Hän on ennustanut tulevaisuuteni valehtelematta ollenkaan.
Voisinkohan taivuttaa Filipin? En, sillä tunnen hänet siksi hyvin.
Hän on vannonut eikä hän riko valaansa. Mutta jos kalleus varastetaan
häneltä hänen tietämättään, ei hän voi syyttää itseään. Ketä hän
illoin moittisi? Voisinko pettää häntä? Ei, ei, ei mitenkään! Tulkoon
mitä tahansa, se on kohtalomme ja minä olen valmis. Toivon, ettei
Schriften olisi puhunut mitään. Ah, me tahdomme niin mielellämme
tietää tulevaisuutemme, mutta haluaisimme sitten perääntyä toivoen,
ettemme olisi olleetkaan niin uteliaita."
"Miksi olet niin miettiväisen näköinen, Amine?" kysyi Filip tultuaan
hetkisen kuluttua kajuutan katolle!
Amine ei vastannut heti. "Kerronko hänelle kaikki?" ajatteli hän.
"Niin, muita mahdollisuuksia ei minulla ole ja senvuoksi teenkin
sen." Hän kertoi sitten koko äskeisen keskustelun. Filip ei
vastannut, vaan istuutui hänen viereensä tarttuen hänen käteensä.
Amine nojasi päänsä puolisonsa olkapäähän. "Millainen on sinun
mielipiteesi asiasta, Amine?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"En voi varastaa kalleuttasi, Filip, mutta ehkä haluat antaa sen
minulle?"
"Entä isäni, Amine, miten isäraukalleni silloin käy? Hänen hirveä
rangaistuksensa kestäisi silloin iankaikkisesti. Hän sai Jumalalta
luvan pyytää poikaansa avukseen, että tuo kauhea rangaistus
voitaisiin peruuttaa. Eikö tuon miehen puhekin jo todista sinulle,
ettei tehtäväni ole mitään kuvittelua? Mutta miksi hän tahtoo estää
sen tapahtumasta?" lisäsi Filip ajattelevasti.
"En voi sanoa sitä sinulle, Filip, mutta minäkin haluaisin menetellä
samoin. Tunnen, että hän ennusti oikein."
"Ehkä, mutta hän ei ole sittenkään puhunut kyllin selvästi, vaan
ennustanut ainoastaan samaa, johon olen ollut jo aikoja sitten
valmis ja johon olen vannonut alistuvani. Olen kärsinyt paljon,
mutta olen valmis kärsimään vielä enemmänkin. Elämäni on kauan aikaa
ollut jonkunlaista pyhiinvaellusmatkaa ja koska minut on määrätty
siihen, toivon saavani ansaitun palkkani iankaikkisuudessa. Sinua
ei kumminkaan sido mikään vala, Amine, etkä ole antanut mitään
lupaustakaan. Hän neuvoi sinua matkustamaan kotiin puhuen julmasta
kuolemasta. Seuraa hänen neuvoaan välttääksesi sen."
"Minua ei kyllä sido mikään vala, mutta kuule minua, niin totta kuin
toivon tulevani autuaaksi, sitoudun nyt --"
"Voi, Amine, älä!"
"Filip, et voi kieltää minua tekemästä sitä, sillä jos onnistutkin
siinä nyt, vannon valani silloin kun olet jossakin muualla. Julma
kuolema olisi minulle hyvä työ, sillä silloinhan en näkisi sinun
kärsivän. Ei, riistettäköön minulta autuuteni ja syöstäköön minut
iankaikkiseen kadotukseen, jos eroan sinusta, ennenkuin meidän on
pakko. Olen vaimosi. Onneni, nykyisyyteni, tulevaisuuteni ja kaikki
muukin on yhdistetty sinuun. Muodostukoon kohtalomme niin kovaksi
kuin suinkin, en pelkää. Sydämeni ei ole sellainen, että se kauhistuu
vaaroja ja kärsimyksiä. Siihen nähden, Filip, et ainakaan erehtynyt
valitessasi minut vaimoksesi."
Filip nosti vaitiollen hänen kätensä huulilleen ja keskustelu
katkesi. Toisena iltana tuli Schriften jälleen Aminen luo. "No, hyvä
rouva?" hän sanoi.
"Schriften, se on mahdotonta, mutta kiitän teitä kuitenkin."
"Mutta vaikka hänen nyt pitäisikin toimittaa tehtävänsä, niin miksi
haluatte seurata häntä?"
"Olen hänen vaimonsa, hänen omansa iankaikkisesti sekä täällä että
tulevassa elämässä. Ette voi moittia minua."
"En", vastasi Schriften, "en moiti, vaan ihailen teitä. Olen
kuitenkin pahoillani. Mutta kun oikein ajatellaan, mitä onkaan
kuolema? Ei mitään, hi, hi", ja Schriften kiiruhti pois jättäen
Aminen yksikseen.