Amiraali Rymelandtin komentaman laivaston oli määrä purjehtia
Itä-Intiaan ja suunnata kulkunsa Magalhaesin salmen kautta Tyynelle
merelle.
Laivastoon kuuluivat seuraavat laivat: Leijona, neljäviidettä tykkiä
ja mastossa amiraalin lippu; Dortrecht, kuusineljättä tykkiä ja
mastossa vara-amiraalin lippu; Zuidersee, kaksikymmentä tykkiä,
Yong Frau, kaksitoista tykkiä, ja muudan Schevelling-niminen
tykkivene, jossa oli neljä tykkiä. Koska Dordrechtissa oli vieläkin
paljon keripukkipotilaita, meni Filipin uusi päällikkö ehdottamaan
amiraalille, että laivasto poikkeaisi Etelä-Amerikkaan saadakseen
sieltä tuoretta lihaa terveille ja sairaille, mutta amiraali hylkäsi
hänen ehdotuksensa hyvin jyrkästi.
"Mitä me nyt teemme, kapteeni Vanderdecken", kysyi päällikkö.
"Te tunnette jo täydellisesti tilamme, kymmenen päivän kuluttua
on meillä korkeintaan kaksikymmentä miestä jäljellä, sillä heitä
kuolee kuin kärpäsiä. Haluaisin mielelläni erota tulevana yönä koko
laivastosta. Kotiin tultuamme voin kyllä selittää asian tyydyttävästi
johtokunnalle."
"Älkäämme hätäilkö. Ehkä hän jonakin päivänä suostuu
välttämättömyyden pakosta noudattamaan neuvoanne."
Viikon kuluttua tästä keskustelusta alkoi tilanne olla jokaisessa
laivassa aivan toivoton, sillä niin hirmuisesti raivosi tauti
miehistössä. Päällikkö meni silloin toisen kerran amiraalilaivaan
uudistaen ehdotuksensa.
Amiraali Rymelandt ei ollut ainoastaan ankara mies, vaan hän oli
itsepäinen ja kostonhimoinenkin. Koska hän kerran ennen oli hylännyt
päällikön ehdotuksen, ei hän suostunut siihen nytkään ja päällikön
oli pakko palata tyhjin toimin takaisin laivaansa. Laivasto oli
nyt noin kolmen päivänmatkan päässä rannikosta suunnaten kulkunsa
Magalhaesin salmea kohti. Kun Filip seuraavana yönä meni hyttiinsä
nukkumaan, nousi päällikkö kannelle käskien muuttaa laivan suunnan
muutamia asteita lännemmäksi. Yö oli niin pimeä, ettei muista
laivoista ollenkaan huomattu Dordrechtin eroamista. Kun Filip aamulla
tuli kannelle, huomasi hän laivaston muiden alusten hävinneen
näkyvistä.
Parin päivän kuluttua lähestyivät he rannikkoa ja näkivät suuren
kaupungin, jonka satamaan oli kokoutunut paljon espanjalaisia. He
ankkuroivat joen suuhun vetäen Englannin lipun mastoon. Hetkisen
kuluttua saapui muudan vene laivan sivulle ja siinä olijat kysyivät,
keitä he olivat ja mitä he halusivat Päällikkö vastasi laivan
olevan englantilaisen, sillä hän tiesi espanjalaisten vihaavan
hollantilaisia niin suuresti, että jos he vain saisivat tietää heidän
olevan hollantilaisia, ei hän saisi minkäänlaisia elintarpeita muuten
kuin väkisin. Hän kertoi tavanneensa muutaman espanjalaisen laivan,
joka oli joutunut melkein hylyksi senvuoksi, että sen koko miehistö
sairasti keripukkia. Hän sanoi ottaneensa miehistön laivaansa, koska
hän ei halunnut olla julma eikä aiheuttaa niin monen lähimmäisen
kuolemaa. Miehet makasivat nyt riippumatoissaan kannen alla, ja hän
oli poikennut suunnastaan laskeakseen heidät maihin ensimmäiseen
espanjalaiseen satamaan matkan varrella. Hän pyysi, että kasviksia
ja tuoreita elintarpeita lähetettäisiin heti laivaan sairaille,
joita ei mitenkään voitu siirtää maihin, ennenkuin muutamien päivien
kuluttua heidän hieman parannuttuaan. Hän sanoi luottavansa siihen,
että maaherra lähettää ruokavaroja hänen omalle miehistölleenkin
palkinnoksi siitä, että hän oli auttanut espanjalaisia.
Espanjalaisen maaherran lähettämä upseeri todisti tämän hyvin
keksityn jutun todeksi. Häntä kehoitettiin menemään alas katsomaan
sairaita ja niin monien taudin runtelemien raukkojen näkeminen --
heiltä olivat hampaat pudonneet pois, ikenet olivat ajettuneet ja
kaikkialla ruumiissa oli paiseita ja haavoja -- oli hänelle melkein
liikaa. Hän kiiruhti pois alimmaiselta kannelta niin äkkiä kuin
suinkin, soudatti itsensä maihin ja ilmoitti maaherralle näkemänsä.
Parin tunnin kuluttua lähetettiin heille suuri veneellinen tuoretta
lihaa ja kasviksia, jotka heti jaettiin miehistölle. Ne riittivät
kolmeksi päiväksi. Päällikkö lähetti veneen mukana kiitoskirjeen
maaherralle selittäen siinä olevansa itsekin niin sairas, ettei hän
voi persoonallisesti tulla kiittelemään. Hän liitti kirjeen mukaan
luettelon otaksutuista laivassa olevista espanjalaisista kirjoittaen
siihen sellaisten upseerien ja henkilöiden nimiä, joiden hän luuli
olevan sukua maaherran perheelle. Hollantilaiset tunsivat nimittäin
aivan hyvin useimmat espanjalaiset aatelisperheet, ja päällikkö
tiesi, että avioliittoja oli usein solmittu vanhan ja uuden maailman
aatelisten kesken ennen siirtomaiden itsenäisiksi julistamista.
Päällikkö lopetti kirjeensä toivomuksella, että hän ehkä jo parin
päivän kuluttua voi tulla tervehdyskäynnille ja järjestää sairaiden
viemisen maihin, sillä hän halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin
suinkin.
Kolmantena päivänä saatiin laivaan jälleen ruokatarpeita, ja
heti niiden tulon jälkeen meni päällikkö maihin englantilaisessa
univormussa tervehtimään maaherraa uskotellen tälle pitkän jutun
siitä, miten paljon nuo hänen pelastamansa miehet olivat kärsineet.
He sopivat, että miehet vietäisiin maihin parin päivän kuluttua,
jolloin he jo luultavasti olisivat niin paljon parantuneet, että
heidät voitaisiin siirtää.
Tuskin on olemassakaan mitään tautia, jolla on niin nopeat ja hirveät
vaikutukset ihmisruumiiseen kuin keripukilla, mutta joka taasen on
niin helppo parantaa, kun vain on lääkkeitä saatavissa. Kuuden päivän
kuluttua olivat laivan kaikki miehet jo niin toipuneet, että he
voivat kävellä kannella. Päällikkö odotti nyt maaherran vierailua ja
hänet otettiinkin vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla,
mutta heti kun maaherra meni kajuuttaan, ilmoitti päällikkö hänelle
hyvin kohteliaasti vangitsevansa hänet upseereineen sanoen syyksi
sen, että laiva on hollantilainen risteilijä, jonka oma miehistö oli
ollut kuolemaisillaan keripukkiin. Kun maaherra huomasi joutuneensa
viekkauden uhriksi, ei hän voinut muuta kuin suostua päällikön
hänelle asettamiin ehtoihin. Päällikkö vaati häneltä jälleen uuden
lähetyksen tuoreita ruokatarpeita ja maaherra antoikin käskyn niiden
toimittamisesta laivaan.
Sittenkuin ne ennen auringonlaskua oli tuotu, poistui maaherra ja
hänen kunniakseen ammuttiin muutamia tykinlaukauksia.
Laiva suunnattiin nyt Falklandin saaria kohti, jonne laivojen oli
määrä kokoutua, jos ne sattuisivat eroamaan toisistaan.
Kun he neljäntoista päivän kuluttua saapuivat sinne, ei amiraalilaiva
ollut vielä tullutkaan. Se saapui kumminkin seuraavana päivänä.
Amiraalinkin oli ollut pakko poiketa maihin, mutta hän ei ollut niin
onnellinen kuin Dordrechtin kapteeni, vaikka hän olikin saanut lihaa
ja kasviksia miehistölleen.
Heti kun amiraalilaiva oli ankkuroinut, ilmoitettiin Dordrechtin
päällikölle lipuilla, että hän tulisi sinne. Amiraali syytti häntä
määräysten rikkomisesta, koska hän oli luvatta eronnut laivastosta.
Päällikkö myönsi sen, mutta puolustautui sillä, että hänen
pelastaakseen miehistönsä oli ollut pakko toimia niin. Amiraali
raivostui kumminkin, julisti hänet vangituksi ja kutsui kaikkien
laivojen korkeimmat upseerit sotaneuvotteluun.
Filip oli hyvin pahoillaan tästä, mutta hän ei voinut tehdä mitään
päällikkönsä auttamiseksi. Hän ja muut upseerit tuomitsivat hänet
syylliseksi sääntöjen rikkomiseen. Amiraali, jonka valta merellä on
melkein rajaton, aikoi sitten myöhemmin ratkaista hänen kohtalonsa.
Laivasto suuntasi nyt kulkunsa Magalhaesin salmeen kenenkään
aavistamatta, millainen sotaoikeuden tuomio lopulta tulisi olemaan.
Amiraali nimitti Filipin Dordrechtin päälliköksi, mikä herätti
kateutta muissa kapteeneissa.
Neljäntoista päivän kuluttua lähdettyään Falklandin saarilta
saapuivat he salmeen. Alussa oli tuuli niin hyvä, että he pääsivät
sen puoliväliin, mutta sitten se muuttui vastaiseksi ja heidän
oli pakko taistella sitä ja merivirtojakin vastaan pääsemättä
ollenkaan eteenpäin. Laivojen miehistötkin alkoivat sairastua
ponnistuksista ja kylmästä. On mahdotonta sanoa, oliko amiraali jo
tehnyt päätöksensä edeltäpäin vai ärsyttivätkö häntä hyödyttömät
ponnistelut matkan jatkamiseksi, kun hän käski laivaston kääntyä
vastatuuleen, kamppailtuaan turhaan kolme viikkoa virtaa ja tuulta
vastaan, ja pyysi kaikkien laivojen kapteeneja tulemaan luokseen. Hän
ehdotti, että vanki nyt rangaistaisiin viemällä hänet maihin johonkin
sellaiseen paikkaan, jossa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia
elämän ylläpitämiseksi ja jossa vangin niin ollen oli pakko kuolla
nälkään.
Filip ja Krantz vastustivat päätöstä, vaikka he tiesivätkin siten
suututtavansa amiraalin, mutta muut kapteenit, jotka kadehtivat
heitä ja olivat heille vihoissaan senvuoksi että he muka olivat
tehneet tyhjäksi heidän koroituksensa, yhtyivät amiraalin päätökseen.
Välittämättä äänten enemmistöstä katsoi Filip velvollisuudekseen
ilmaista mielipiteensä.
Amiraali ei kumminkaan välittänyt hänen todistelustaan eikä pätevistä
syistään. Päällikkö vapautettiin nyt kahleista ja tuotiin kajuuttaan,
jossa hän sai kuulla tuomionsa.
"Olkoon sitten niin, herra amiraali", vastasi päällikkö, "sillä
tiedän, että minun olisi aivan turha pyytääkin teitä luopumaan kerran
tekemästänne päätöksestä. Minua ei rangaista määräyksien rikkomisesta
vaan siitä, että minä tottelemattomuudellani sain teidät käsittämään
velvollisuutenne, johon teidän sitten myöhemmin oli pakko mukautua.
Viekää minut vain maihin noille mustille paljaille kallioille, mutta
muistakaa sanani, te julma ja kostonhimoinen mies, etten minä ole
ainoa, jonka luut tulevat valkenemaan täällä. Monet muut saavat saman
kohtalon ja tekin, herra amiraali, voitte joutua niiden joukkoon.
Ellen suuresti erehdy, haudataan meidät vierekkäin."
Amiraali ei sanonut mitään ja vanki vietiin pois, mutta Filip sai
salaa annetuksi Krantzille erään paperin pyytäen häntä antamaan sen
päällikölle. Hän oli kirjoittanut siihen: "Älkää poistuko rannalta,
ennenkuin laivat ovat purjehtineet tiehensä."
Kun Dordrechtin miehistö kuuli, millaisen rangaistuksen heidän
entinen päällikkönsä tulee saamaan, suuttuivat he kovasti. He
tiesivät hänen tulevan uhratuksi senvuoksi, että hän oli pelastanut
heidät, ja he olivat hyvin vihoissaan amiraalin julmuudesta.
Noin tunnin kuluttua siitä kun Filip oli palannut laivaansa vietiin
vanki maihin autiolle rannalle kahden päivän eväs mukanaan. Hänelle
ei annettu minkäänlaisia varavaatteita eikä tuluksiakaan. Kun
veneen keula törmäsi rantaan, käskettiin hänen nousta maalle. Vene
työnnettiin heti takaisin vesille eikä miesten sallittu sanoa hänelle
jäähyväisiäkään.
Illan pimettyä pyysi Filip erästä matruusia, johon hän voi luottaa,
viemään muutamaan veneeseen pari pyssyä, ampumatarpeita, muutamia
huopapeitteitä, paljon muita tarpeellisia kapineita ja ruokavaroja
yhdelle henkilölle pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Mies souti tavarat
rannalle, missä päällikkö odotti niitä. Hän pääsi takaisin laivaan
amiraalin saamatta mitään tietoa tästä yöllisestä retkestä. Koska
tuuli hetkisen kuluttua kiihtyi, lähti laivastokin liikkeelle
poistuen kauemmaksi maista ja seuraavana päivänä erosi kolme pienintä
laivaa siitä ollen jo auringon laskiessa niin kaukana suuremmista,
ettei niitä voitu enää nähdäkään.
Amiraali oli kutsunut Filipin luokseen antaakseen hänelle
määräyksensä, jotka olivat hyvin ankarat ja selvästi suunnitellut
sellaisiksi senvuoksi, että amiraali saisi jonkun tekosyyn, jonka
nojalla hän voisi erottaa Filipin päällikkyydestä. Muiden muassa
sai hän sellaisen käskyn, että koska hänen laivansa ei ole niin
syväkulkuinen, pitää hänen purjehtia öisin amiraalilaivan edellä
siltä varalta, että hän voisi varoittaa sitä, jos he joutuisivat
liian lähelle maata purjehtiessaan salmessa. Toisena yönä laivaston
hajautumisen jälkeen kutsuttiin Filip kannelle heidän lähestyessään
Tulimaata. Vahdissa oleva upseeri ilmoitti hänelle, että
amiraalilaiva oli heidän edellään sen sijaan että sen olisi pitänyt
olla takana. Filip kyseli, milloin se oli sivuuttanut heidät, mutta
ei kukaan osannut vastata siihen. Hän meni keulaan ja näki todellakin
amiraalilaivan purjehtivan heidän edellään. "Minkähän vuoksi amiraali
oli tehnyt tämän?" ajatteli Filip. "Onko hän purjehtinut edellemme
voidakseen syyttää minua? Ei, minulla on varmaankin yhtä suuri
vaikutusvalta kuin hänelläkin, niin ehkä suurempikin, koska olen
yhtiön suurimpia osakkaita."
He olivat nyt hänen luulonsa mukaan hyvin lähellä maata, mutta yö oli
niin pimeä, etteivät he voineet nähdä sitä.
"Olemme melkein kiinni rannassa, herra kapteeni", huomautti
luutnantti van der Hagen, joka sattui olemaan vahdissa.
"Niin minustakin näyttää, mutta amiraalilaiva on vielä likempänä
maata ja se ui kuitenkin syvemmässä kuin me", vastasi Filip. "Luulen
näkeväni kallioita suoraan edessämme."
"Olette nähtävästi oikeassa", vastasi Filip. "En ymmärrä tätä
ollenkaan. Olkaa valmiit kääntämään ja ladatkaa joku tykki. Ehkä he
sittenkin luulevat meidän olevan edellään."
Hän ennätti tuskin antaa tämän käskyn, kun laiva törmäsi kovasti
kallioita vasten tarttuen kiinni. Hänen mieleensä muistui jälleen
amiraali. Oliko hänenkin laivansa karilla? Hän juoksi katsomaan,
mutta amiraalilaiva purjehti vielä eteenpäin noin puolen penikulman
päässä heidän edellään. Filip näki sen lyhdyt selvästi. "Laukaiskaa
tykki!" huusi hän hämmästyneenä. Tykki laukaistiin ja laukaukseen
vastattiin heti heidän takaansa. Filip katsoi kauhistuneena sinnepäin
ja huomasi amiraalilaivan lyhyen matkan päässä taempana ja nähtävästi
yhtä lujasti karilla kuin hekin.
"Laupias Jumala!" huudahti hän. "Mitä tämä on?" Hän näki vieläkin
tuon toisen laivan lyhdyt sen etääntyessä yhä kauemmaksi heistä.
Päivä alkoi nyt sarastaa ja oli jo niin valoisaa, että he voivat
erottaa rannan. Kari, jolle Dordrecht oli törmännyt, oli noin sadan
viidenkymmenen jalan päässä maasta. Matruusit kokoutuivat keulaan
katsomaan tuota omituista näkyä, joka vihdoin häipyi olemattomiin.
"Kaiken sen nimessä, mikä on pyhää, ei se voi olla mikään muu kuin
Lentävä Hollantilainen!" huudahti eräs matruusi. Tuskin oli hän
sanonut nuo sanat, kun laiva katosi. Filip oli varma, että asia oli
niin. Hänen isänsä onnettomuuttatuottava laiva oli siis houkutellut
heidät melkein varmaan perikatoon. Hän ei tiennyt oikein, mitä hänen
olisi pitänyt tehdä, eikä hän halunnut antautua heti amiraalin
vihankaan esineeksi. Senvuoksi kutsui hän luokseen vahdissa olevan
upseerin käskien hänen soutaa amiraalilaivaan selittämään tapahtumaa.
Heti veneen lähdettyä kiinnitti Filip huomionsa oman laivansa tilaan.
Oli jo kirkas päivä ja hän näki kallioiden ympäröivän sitä joka
puolelta ja huomasi niiden kahden karin, joiden väliin laiva oli
tarttunut, jatkuvan noin puolen penikulman verran maasta merelle
päin. Amiraalilaiva näytti olevan vielä pahemmassa asemassa, koska
se oli enemmän alttiina tuulelle ja aalloille, jos ilma sattuisi
pahenemaan.
Tuskinpa voidaan löytää maailmasta kolkompaa ja autiompaa seutua kuin
tämä laivojen nykyinen olinpaikka oli. Rannalla ei näkynyt muuta
kuin paljaita kallioita ruohonkorrenkaan pistämättä esille niiden
välistä. Kauempaakin näkyvä maa oli yhtä synkän näköistä. Korkeammat
kukkulat olivat jo lumen peitossa, vaikka talveen olikin vielä aikaa.
Katsellessaan rantaa näki Filip, etteivät he olleet päässeet neljää
penikulmaakaan paikasta, jonne päällikkö oli viety.
Hän käänsi jälleen katseensa amiraalilaivaan, mutta perääntyi
säikähtyneenä nähdessään näyn, joka kauheudessaan voitti kaikki
edelliset. Van der Hagenin, upseerin, jonka hän oli lähettänyt
amiraalin luokse, ruumis riippui ison raa'an nokasta. "Hyvä Jumala,
voiko tuollainen olla mahdollista?" huudahti hän suruissaan polkien
kantta vihoissaan.
Vene oli jo paluumatkalla ja Filip odotti sen tuloa kärsimättömästi.
Matruusit kiiruhtivat kannelle kertoen hengästyneinä amiraalin
tuominneen luutnantin heti hirtettäväksi kuultuaan hänen
selostuksensa ja saatuaan tietää hänen olleen silloin vahdissa.
Amiraali oli käskenyt Filipin heti saapua luokseen, ja miehet
ilmoittivat nähneensä toista silmukkaa laitettavan kuntoon raa'an
toiseen päähän.
"Mutta ei teille, kapteeni!" huusivat he. "Se ei saa milloinkaan
tapahtua ettekä te saa lähteä hänen puheilleen. Tahdomme puolustaa
teitä viimeiseen hengenvetoomme asti."
Filip meni huolestuneena kajuuttaansa ajattelemaan mitä hänen pitäisi
tehdä. Hän toivoi melkein olevansa tuon nuoren hirtetyn upseerin
sijassa, mutta muistaessaan Aminen palasi hänen rohkeutensa takaisin.
Amiraali oli varmasti käyttänyt väärin valtaansa hirtättäessään
nuoren upseerin, ja Filipin miettiessä, millaisiin toimenpiteihin
hänen pitäisi ryhtyä, ilmoitettiin hänelle, että amiraali oli
lähettänyt veneen hakemaan häntä. Filip meni kannelle upseeria
vastaan ja upseeri ilmoitti hänelle amiraalin käskyn vaatien
Filipiä luovuttamaan miekkansa, koska amiraali oli määrännyt hänet
vangittavaksi.
"Ei, ei!" huusivat miehet. "Hän ei saa lähteä sinne. Haluamme
puolustaa kapteeniamme niin tarmokkaasti kuin suinkin!"
"Vaiti, miehet!" huudahti Filip sanoen sitten upseerille:
"Ilmoittakaa amiraalille, että koska hän hirtättämällä tuon viattoman
nuoren upseerin on tehnyt oikeusmurhan, en katso olevani enää hänen
käskyjensä alainen. Aion ilmoittaa sekä oman että hänen rikoksensa
yhtiön johtokunnalle, jonka palveluksessa me molemmat olemme, että
hän saisi ansaitun rangaistuksensa. En aio lähteä hänen laivaansa
antautuakseni hänen valtaansa, että hän saisi murhauttaa minut
häpeällisesti, eikä meidän nyt sitäpaitsi sovikaan riidellä. Olemme
kaikki haaksirikkoisia, meillä on niukalti ruokavaroja emmekä tiedä,
milloin pääsemme täältä lähtemään. Jos hän suostuu hillitsemään
vihansa, haluan auttaa häntä niin tarmokkaasti kuin suinkin,
muuten en. Olette nyt kuullut vastaukseni, herra, ja voitte palata
laivaanne."
Upseeri meni käymäsillalle, mutta huomasikin kaikkien miestensä
poistuneen veneestä. He olivat nousseet laivaan kyselläkseen
tarkemmin Dordrechtin matruuseilta, oliko heidän kuulemissaan
huhuissa ollenkaan perää, ja ennenkuin heidät kutsuttiin takaisin
veneeseen olivat he saaneetkin asianomaiset tiedot. He olivat
nyt aivan samaa mieltä kuin Dordrechtinkin matruusit, että
kummituslaivan näyttäytyminen, joka oli aiheuttanut tämän heidän
nykyisen onnettomuutensa, oli rangaistus amiraalille hänen julmasta
käyttäytymisestään päällikköraukkaa kohtaan.
Upseerin ilmoitettua amiraalille Filipin vastauksen joutui amiraali
aivan suunniltaan. Hän käski, että laivan perässä olevat tykit,
joilla Dordrechtia voitiin ampua, ladattaisiin voimakkailla
panoksilla ja laukaistaisiin Dordrechtia kohti, mutta Krantz
kiinnitti hänen huomionsa siihen, etteivät he laivan ollessa
nykyisessä asemassaan voineet ampua sitä. Koska hän vastusti siten
määräystä, vangitutti amiraali hänet heti ja olisi pannut toimeen
mielettömän määräyksensä, elleivät Leijonan matruusit, jotka eivät
halunneet ampua tovereitaan eivätkä itsekään antautua ammuttaviksi,
olisi kieltäytyneet tottelemasta häntä. Miehistön viha amiraalia
kohtaan kasvoi, ja auringon laskiessa poistui hän raivoissaan
kannelta kajuuttaansa.
Sillä aikaa oli Filip miehistöineen ollut ahkerasti työssä. He olivat
laskeneet peräankkurin ja vääntäneet kettingin kireälle, tukkineet
reiän ja pumppasivat laivaansa tyhjäksi, kun vene tuli laivan viereen
ja Krantz ilmestyi kannelle.
"Kapteeni Vanderdecken, olen tullut tänne ruvetakseni palvelukseenne,
jos huolitte minusta, mutta ellette voi käyttää minua, suojelkaa
minua kumminkin, sillä minut hirtetään varmasti huomenna, jos palaan
takaisin amiraalilaivaan. Mukanani olevat miehet ovat tulleet
tänne samassa aikomuksessa ja rukoilen nyt teitä suostumaan heidän
pyyntöönsä."
Vaikka Filip mielessään toivoikin, ettei tällaista olisi tapahtunut,
ei hän nykyisissä olosuhteissa voinut kieltäytyäkään ottamasta
vastaan Krantzia. Filip piti häntä suuressa arvossa ja pelastaakseen
hänen henkensä, joka varmasti oli vaarassa, olisi hän tehnyt vielä
enemmänkin, jos se olisi ollut välttämätöntä. Hän kehoitti kumminkin
veneen miehistöä palaamaan, mutta Krantzin kerrottua, että miehiä
odotti melkein varma kuolema, koska he olivat auttaneet hänet pakoon,
salli Filip heidän jäädä laivaan, vaikkakin hyvin vastahakoisesti.
Yö oli myrskyinen, mutta kun tuuli puhalsi maalta päin, eivät laineet
olleet korkeita. Dordrechtin miehistön onnistui Filipin ja Krantzin
johdolla keventää laivaa yön kuluessa niin paljon, että he seuraavana
aamuna voivat hinata sen karilta. He totesivat samalla, etteivät sen
pohjassa olevat vauriot olleetkaan kovin pahat.
Amiraalilaiva oli vielä karilla, jolta sitä nähtävästi ei
koetettukaan irroittaa. Filip ei päässyt oikein selville, miten hänen
pitäisi menetellä. Hän ei voinut jättää Leijonan miehistöä oman
onnensa nojaankaan eikä kieltäytyä ottamasta vastaan amiraaliakaan,
jos tämä halusi tulla hänen laivaansa. Vihdoin teki hän sellaisen
päätöksen, että hän ottaa amiraalin vain matkustajaksi ja pitää itse
komennon. Hän ankkuroi laivansa hieman kauemmaksi karista ja käski
miehistön täyttää vesisäiliöt läheisimmästä purosta.
Hän odotti, pääseekö toinenkin laiva irtaantumaan karilta, sillä
hän ymmärsi, että vastakkaisessa tapauksessa laivojen oli pakko
jollakin tavoin ruveta auttamaan toisiaan. Heti kun vesisäiliöt
oli saatu täyteen, lähetti hän veneen maihin etsimään päällikköä,
sillä hän oli päättänyt ottaa tämän laivaansa siinä tapauksessa että
hänet löydettäisiin, mutta miehet palasivat takaisin onnistumatta
tarkoituksessaan, vaikka he olivat kiivenneet kallioidenkin yli
hakiessaan häntä.
Seuraavana aamuna näkivät he ruokatarpeita vietävän amiraalilaivasta
maihin. Rannalle pystytettiin telttakin, sillä Leijona oli nähtävästi
joutunut aivan hylyksi.
Filip päätti odottaa heitä, sillä oli ilmeistä, että jolleivät he
päätä tulla hänen luokseen joutuvat he kaikki perikatoon autiolla
talvisella rannalla.
Oli selvää, ettei järjestyksestä ollut enää puhettakaan Leijonan
miehistön joukossa. Päivisin näyttivät he kiipeilevän kallioilla,
mutta iltaisin, sittenkuin he olivat sytyttäneet suuren nuotionsa, he
juhlivat ja juopottelivat.
Noin viikon kuluttua tuli vene Dordrechtin sivulle ja sen päällikkönä
oli sama upseeri, joka kerran ennen oli lähetetty vangitsemaan
Filipiä. Kun upseeri tuli kannelle, otti hän hatun päästään.
"Tunnustatte siis minut päälliköksenne?" sanoi Filip.
"Kyllä, herra. Ennen olitte te toinen komentaja, mutta nyt olette
ensimmäinen, sillä amiraali on kuollut."
"Kuollutko?" huudahti Filip. "Mutta miten?"
"Hänet löydettiin kuolleena rannalta muutaman korkean kallion
juurelta päällikön ruumis sylissään. Hän on luultavasti kävellessään
tavannut päällikön, riitautunut hänen kanssaan ja he ovat sitten
tapellessaan syöksyneet jyrkänteeltä alas."
Upseeri ilmoitti senkin, että Leijonan miehistöstäkin oli kuollut
monta matruusia.
"Päällikköraukan ilmoitus toteutui siis kuitenkin", huomautti Filip
Krantzille. "Monta muuta ja vieläpä amiraali itsekin on kuollut
samaan aikaan kuin hänkin... rauha heidän sielulleen. Lähtekäämme nyt
niin pian kuin suinkin tästä kauheasta paikasta."
Hän käski upseerin koota väkensä ja jäljellä olevat ruokatarpeet,
ja ennenkuin ilta oli käsissä, olivat kaikki laivassa. Amiraalin
ja päällikön ruumiit haudattiin vierekkäin ja seuraavana aamuna
nostettiin ankkuri ja purjehdittiin myötätuulessa pois koko salmesta.