Noin neljän aikaan aamulla oli kaikki valmista ja naiset ja lapset
vietiin turvaan lautalle.
Sitten kuin heidät oli saatu turvallisesti sinne, tuli sotilaitten
vuoro. Filip oli pitänyt niin tarkasti huolta kaikesta, ettei kukaan
ollut saanut juoda itseään juovuksiin, mutta tulen yltyessä syntyi
kuitenkin hieman tungosta, sillä jokainen tahtoi ensimmäiseksi päästä
veneihin. Monta hukkui heidän sokean itsekkäisyytensä vuoksi ja
noista kahdeksastakymmenestä sotilaasta ei pelastunut kuin muutamia.
Matruusien soutamat veneet hinasivat lauttaa. Kapteeni ja Filip
lähtivät viimeiseksi laivasta, ja kun he aamun koittaessa rupesivat
soutamaan maata kohti, oli Vrov Katariina kokonaan liekkien vallassa.
Onnettomuudeksi he eivät olleet saaneet purjeita veneihin ja koska
kaikki olivat uuvuksissa ja väsyneitä, edistyi matka hitaasti.
Mutta se oli vieläkin onnettomampaa, ettei heillä ollut vettä
eikä ruokavarojakaan mukanaan, ja nälkä ja jano rupesivatkin pian
vaivaamaan heitä kaikkia. Meri rupesi lainehtimaan kovemmin ja tuon
raskaan lautan hinaaminen oli hyvin vaikeata. He lähestyivät hitaasti
maata, kun sattui uusi kauhea onnettomuus. Lautta halkesi nimittäin
kahteen osaan. Oli hirveä katsella ihmisraukkojen kauhua heidän
tullessaan erotetuiksi muista. Heitä hukkui paljon, vaikka matruusit
tekivätkin voitavansa pelastaakseen mereen joutuneita.
Auringon laskiessa saapuivat he lopultakin rantaan. Veneet vedettiin
maalle ja väsyneet miehet heittäytyivät heti kuumalle hiekalle
vaipuen uneen. He nukkuivat monta tuntia uneksien vedestä herätäkseen
sitten surulliseen todellisuuteen, polttavan janon aiheuttamiin
tuskiin. Filipin neuvosta hajautuivat he etsien jotakin, jolla
voisivat sammuttaa janonsa. Kulkiessaan näkivät he kummuilla pieniä
pensaita, joiden lehdet olivat mehukkaita, melkein samanlaisia kuin
kasvihuoneissamme kasvavien jääkukkien, ja joiden pinnalla oli
sitäpaitsi suuria kastehelmiä. He polvistuivat ryömien pensaalta
pensaalle ja imien suuhunsa tuon runsaan kasteen, joka heti soikin
heille hetkiseksi huojennusta. He koettivat syödäkin pensaiden
lehtiä, joiden hieman hapan maku olikin hyvin virkistävää. Filipin
neuvosta koottiin niitä melkoinen määrä veneihin, jotka työnnettiin
vesille jälleen.
Taffel-lahti ei ollut hyvinkään kaukana ja pelastuksen toivo ja
tieto, että siellä saadaan janokin sammutetuksi, antoivat heille
uusia voimia.
Ensimmäiseksi työkseen, kun ne vihdoinkin pääsivät maihin,
heittäytyivät he pitkäkseen muutaman läheisyydessä olevan puron
rannalle virvoittaen kuivia kurkkujaan niin kauan, etteivät he enää
jaksaneet juoda enempää.
Uudisasukkaat olivat sillä aikaa valmistaneet heille aterian ja vasta
sitten kuin pahin nälkä oli tyydytetty, tiedustelivat he heidän
surullista kohtaloansa.
Se oli pian kerrottu. Laivassa olleista kolmestasadasta ihmisestä oli
pelastunut kolmekymmentäkuusi.
"Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidät ennenkin", sanoi muudan
uudisasukas Filipille. "Ettekö ole ainoa, joka pelastuitte Ter
Schellingin haaksirikosta?"
"En, vaikka niin luulinkin", vastasi Filip. "Tapasin sitten myöhemmin
laivan luotsin, muutaman silmäpuolen Schriften-nimisen pienen miehen,
joka luultavasti saapui tänne minun jälkeeni. Olette tietysti nähneet
hänet?"
"Emme. Sen laivan miehistöstä ei ole käynyt täällä keitään muita kuin
te."
Tämä askarrutti hieman Filipin ajatuksia. Kuten lukija muistaa, oli
hän aina uskonutkin, että Schriftenissä on jotakin yliluonnollista,
ja tämä hänen luulonsa osoittautui nyt oikeaksi.
Haaksirikkoutuneet viipyivät tuossa pienessä uudisasutuksessa kaksi
kuukautta, lähtien kotiin muutamassa Vilhelmiina-nimisessä prikissä,
jonka kapteeni ei voinut kieltäytyä ottamasta heitä mukaansa. Filip,
matruusit ja Krantz nousivat laivaan, mutta kapteeni Barenz halusi
mieluummin jäädä uudisasukkaaksi. Hänellä ei ollut nyt mitään
vakituista kotia eikä hän halunnut lähteä enää merellekään, kun hänen
kaunis laivansa oli tuhoutunut. Hän antoi Filipille rahaa, että Filip
hankkisi hänelle sellaisia tavaroita, joita hän uudessa ammatissaan
tulisi tarvitsemaan, ja Filip lupasi toimittaa hänen asiansa heti
kotiin tultuaan.
Vilhelmiina saapui nopeasti St. Helenaan, täytti siellä
juomavesisäiliönsä ja jatkoi matkaansa, mutta joutuikin niin
äkkinäisen myrskyn käsiin, että eksyi suunnastaan. Muutamien päivien
kuluttua tapasivat he erään hollantilaisen laivaston, jossa oli
viisi laivaa. Kun amiraali sai kuulla osan miehistöstä kuuluvan Vrov
Katariinaan, pyysi hän heitä laivoihinsa, koska hänen omat miehensä
sairastivat keripukkia eivätkä senvuoksi kyenneet työhön.
Filip oli hyvin toivoton, ettei hän päässytkään kotiin Aminen luo,
mutta sitä ei nyt voitu auttaa. Hän kirjoitti kirjeen selittäen siinä
kaikki ja antoi sen Vilhelmiinan kapteenille kotiin vietäväksi. Hän
lähetti samalla selostuksen yhtiön johtokunnalle Vrov Katariinan
haaksirikostakin. Tehtyään sen lähti hän amiraalin laivaan raskain
sydämin.
Amiraalin laivan, Leijonan, ensimmäinen kapteeni oli kuollut,
toinen kapteeni lepäsi riippumatossaan eikä amiraalilla ollut muita
apulaisia kuin muutamia perämiehiä, joista toiset olivat enemmän
kuolleita kuin eläviä. Toisen päällikön laiva oli vielä surkeammassa
tilassa, päällikkö itse oli kuollut ja ensimmäinen kapteeni hoiti
vielä itse virkaansa, mutta hänellä oli vain yksi upseeri, joka voi
tulla kannelle.
Amiraali kutsui Filipin kajuuttaansa ja kuultuaan hänen kertomuksensa
Vrov Katariinan tuhoutumisesta, nimitti hän Filipin Dordrechtin
kapteeniksi määräten entisen kapteenin vara-amiraaliksi. Krantz sai
määräyksen jäädä amiraalilaivan toiseksi kapteeniksi, sillä Filipin
kertomuksesta oli amiraali ymmärtänyt, että he ovat taitavia ja
rohkeita miehiä.