Meidän pitää nyt jättää Amine yksinäisyyteensä ja lähteä seuraamaan
Filipin kohtaloita. Laivasto oli lähtenyt matkalle pullistunein
purjein, mutta tunnin kuluttua oli Vrov Katariina jäänyt pari
penikulmaa muista jälkeen. Herra Barenz moitti tapaa, jolla purjeet
oli kiinnitetty, ja soimasi ruorimiestä. Lyhyesti sanoen, hänen
mielestään oli vika kaikissa muissa, mutta ei hänen rakkaassa
laivassaan, joka näyttäytyi olevan laivaston huonoin purjehtija.
"Herra Vanderdecken", sanoi hän vihdoinkin, "Vrov on, kuten isäni
sanoi, huono myötätuulessa purjehtija, kuten useimmat muutkin nopeat
sivutuulen laivat, mutta laivastossa ei sittenkään ole sen veroista
alusta."
"Aluksemme on sitäpaitsi", sanoi Filip huomattuaan kapteenin
kunnianhimon, "hyvin kovassa lastissa ja meillä on joukkoja kannella."
Laivasto selviytyi nyt hiekkamatalikoista ja lähti purjehtimaan
laitatuuleen, mutta nyt muuttui Vrov Katariinan vauhti vieläkin
huonommaksi kuin ennen. "Ollessamme näin lähellä tuulta", huomautti
kapteeni, "ei Katariinasta ole mihinkään, mutta jos hellitätte hieman
purjeita, saatte nähdä, miten se jättää koko laivaston jälkeensä.
Laivamme on hyvin kaunis, vai mitä, herra Vanderdecken?"
"On kyllä. Kaunis ja tilava", vastasi Filip voimatta sanoa muuta
hyvällä omallatunnolla.
Laivasto jatkoi matkaansa milloin myötä-, milloin vastatuulessa,
mutta olipa tuuli millainen tahansa, ei Vrov Katariinan vauhti
parantunut, ja lopulta päätti amiraali antaa sen jatkaa matkaansa
yksinään heti laivaston päästyä Hyväntoivonniemen kohdalle. Hänen
ei ollut kuitenkaan pakko menetellä niin julmasti, että olisi
ehdoin tahdoin eronnut Katariinasta, sillä kova myrsky hajoitti
koko laivaston, ja seuraavana päivänä oli Katariina yksinään.
Myrsky jatkui viikon ja tilanne tuli yhä toivottomammaksi. Filip
ponnisti voimansa äärimmilleen rohkaistakseen väsynyttä miehistöä ja
sijoittaakseen paikoilleen siirtynyttä lastia, välittämättä ollenkaan
kapteenista, joka ei ollutkaan merimies.
"Olemme jättäneet kaikki muut laivat jälkeemme", sanoi kapteeni
eräänä päivänä Filipille, "niistä ei ole ainoatakaan näkyvissä.
Mutta ah, taivaan nimessä, tuolla on sittenkin yksi! Katsokaahan
tuonnepäin, niin näette erään mainion purjehtijan. Herra siunatkoon,
miten se voikaan kestää tuollaista purjeiden paljoutta!"
Filip oli jo huomannut laivan. Vaikka muiden laivojen sellaisessa
myrskyssä olikin pakko sitoa kaikki purjeensa kiinni, oli sillä
jokainen riepu levällään kuin heikossa tuulessa. Laineet olivat
korkeita kuin vuoret ja Katariina painui jokaisen aallon väliin aivan
näkymättömiin, mutta tuota toista laivaa eivät aallot näyttäneet
ollenkaan haittaavan, sillä se purjehti tasaisesti kallistelematta
ollenkaan. Filip tunsi sen heti kummituslaivaksi, jossa hänen isänsä
kärsi rangaistustaan.
"Tämä on hyvin kummallista, vai mitä?" huomautti kapteeni.
Filipin mieli oli niin järkytetty, ettei hän voinut vastata.
Matruusitkin näkivät nyt laivan ja muistivat tuon liiankin tunnetun
tarinan. Kun uutinen levisi, kiipesi paljon sotilaitakin kannelle,
ja kaikkien katseet olivat nyt kiintyneet tuohon yliluonnolliseen
alukseen. Kova sadekuuro tavoitti Katariinan pimittäen näköalan
melkein kokonaan. Neljännestunnin kuluttua kirkastui ilma jälleen,
mutta silloin oli vieras laiva jo hävinnyt näkyvistä.
"Laupias Jumala, se on varmaankin kaatunut ja painunut pohjaan!"
huudahti kapteeni. "Ajattelinkin sitä, sillä sellaista purjeiden
paljoutta ei mikään laiva kestä. Maailmassa ei ole ainoatakaan
alusta, joka voi sietää niin paljon purjeita kuin Vrov Katariina."
Filip ei vastannut mitään näihin huomautuksiin, jotka selvästi
näyttivät, että kapteeni oli hullu. Hän tiesi, että laiva oli
tuomittu perikatoon ja häntä värisytti ajatellessaan niitä monia,
jotka kenties hukkuisivat sen mukana.
"Herra kapteeni", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tämä myrsky tulee
luultavasti jatkumaan eikä maailman parhainkaan laiva voi kestää
tällaisessa ilmassa. Neuvon teitä kääntymään takaisin Taffel-lahteen
voidaksemme korjata kaikki vahingot. Siellä ovat varmasti muutkin
laivat."
"Vrov Katariina suoriutuu tästä kyllä", vastasi kapteeni. "Katsokaa,
miten mainiosti se purjehtii."
"Kirotun huonosti paremminkin!" huomautti muudan matruusi
miehistöstä, joka oli kokoutunut Filipin luo kuunnellakseen hänen
neuvoaan. "Jos olisin tiennyt tämän tällaiseksi lahoneeksi vanhaksi
rotteloksi, en olisi milloinkaan astunut tämän kannelle. Herra
Vanderdecken on oikeassa, meidän pitää palata Taffel-lahteen,
ennenkuin meille käy vielä onnettomammasti. Kummituslaiva on
varoittanut meitä, sillä se ei näyttäydy milloinkaan aiheettomasti.
Kysykää herra Vanderdeckeniltä, kapteeni, hän on merimies."
"Minun on pakko tunnustaa", vastasi Filip, "että tuon laivan
näyttäytyminen on aina tuonut onnettomuutta mukanaan."
"Tuonko laivan? Mikä siinä teistä oli niin peloittavaa? Sillä oli
liiaksi purjeita ja senvuoksi se vajosi pohjaan."
"Se ei vajoa milloinkaan", huomautti muudan matruusi.
"Ei, ei", huusivat muutkin. "Mutta me vajoamme, ellemme käänny."
"Niin, kapteeni", sanoi vanhin matruuseista, "olemme nyt päättäneet
kääntyä takaisin Taffel-lahteen, vaikka ette siihen suostuisikaan.
Käännä sen vuoksi peräsintä, pieni ystäväni, niin herra Vanderdecken
pitää kyllä huolta purjeista."
"Mitä?" huusi kapteeni. "Aiotteko ruveta kapinoimaan täällä Vrov
Katariinassa, joka on laivastomme nopein ja paras alus."
"Tämäkö hidas vanha lahonut purtilo?" huudahti eräs matruusi.
"Mitä kuulenkaan?" huudahti kapteeni. "Herra Vanderdecken, vangitkaa
tuo roisto, koska hän koettaa yllyttää muita kapinaan."
"Joutavia, hän on hullu", vastasi matruusi. "Älkää välittäkö hänestä.
Tulkaa, herra Vanderdecken, teitä me tottelemme, mutta ruori on
käännettävä ylihankaan heti."
Kapteeni raivosi, suostuen kumminkin vihdoin, ja Filip toivoi aluksen
päivän tahi parin kuluttua pääsevän onnellisesti lahteen.
Heidän jatkaessaan matkaansa uuteen suuntaan lakkasi tuuli vähitellen
puhaltamasta, kunnes se tyyntyi kokonaan. Nyt saivat väsyneet
matruusit levähtää samoin kuin sotilaat ja matkustajatkin, joista
osa oli ollut suljettuna ruumaan ja osa kastunut aivan läpimäräksi
välikannella.
Ylimmäisellä kannella oli ääretön tungos. Äidit paistattivat päivää
lapset sylissään, riki oli täynnä märkiä vaatteita, joita oli
ripustettu sinne kuivamaan ja matruusit työskentelivät ankarasti
korjatessaan myrskyn tekemiä vaurioita. Heidän laskujensa mukaan
eivät he olleet kuin viidenkymmenen penikulman päässä Taffel-lahdesta
ja he odottivat joka hetki näkevänsä maata etelässä. Kaikki olivat
jälleen iloisia ja lukuunottamatta Filipiä luulivat kaikki vaaran
olevan jo ohi.
Toinen perämies, Kranz, oli reipas ja vikkelä merimies. Filip piti
hänestä paljon, sillä hän tiesi voivansa luottaa häneen ehdottomasti.
Saman päivän iltapäivällä kävelivät he kahden kannella.
"Mitä ajattelette, Vanderdecken, tuosta kummallisesta laivasta, jonka
sattumalta näimme?" kysyi hän.
"Olen melkein varma, että meille sattuu joku onnettomuus ennen
satamaan pääsyämme, vaikka kaikki nyt näyttääkin niin tyyneltä ja
rauhalliselta ja vaikka matkamme määrä onkin niin lähellä", vastasi
Filip.
"Olette taikauskoinen", sanoi Krantz. "Minä puolestani en ole
niin herkkäuskoinen ja ellei mitään tuollaista edellyttämäänne
tapahdu, ei kukaan saa minua uskomaan tuossa laivassa olevan mitään
yliluonnollista."
"En minäkään itke, vaikka tulos näyttäisikin minun olevan väärässä",
vastasi Filip. "Mutta minulla on aavistukseni emmekä ole satamassa
vielä."
"Emme olekaan, mutta emme ole enää kaukanakaan, ja kaikki merkit
viittaavat siihen, ettei tämä kaunis ilma vielä lopu."
"Ei kukaan voi sanoa, miltä suunnalta vaara voi uhata. Saamme pelätä
muutakin kuin myrskyä."
"Niin kyllä", myönsi Krantz, "mutta älkäämme kumminkaan olko
levottomia. Huolimatta kaikista puheistanne ennustan, että me
korkeintaan parin päivän kuluttua ankkuroimme turvallisesti
Taffel-lahteen."
Tähän loppui keskustelu ja Filip oli iloinen jäädessään yksikseen.
Hän nojautui laivan laitaan ja katseli lainehtivaa merta.
"Laupias Jumala", huudahti hän, "ole armollinen ja suojele tätä
laivaa! Älä anna minun kuunnella naisten valitusta ja lapsi raukkojen
itkua äläkä uhraa niin monta ihmistä isäni rikoksen vuoksi! Jumalan
tiet ovat todellakin tutkimattomat", ajatteli hän.
Aurinko laski, ennenkuin Filip poistui kannelta mennäkseen nukkumaan.
Uskottuaan itsensä ja kaikki muutkin kaikkivaltiaan huomaan vaipui
hän vihdoinkin uneen, mutta ennen puolta yötä heräsi hän siihen, että
joku pudisteli häntä olkapäästä. Hän huomasi Krantzin, jolla oli
ensimmäinen vahtivuoro, seisovan vieressään.
"Jumalan nimessä, Vanderdecken, ennustitte oikein! Nouskaa äkkiä.
Tuli on irti laivassa."
"Tuliko?" huudahti Filip totellen käskyä. "Missä?"
"Suuressa ruumassa."
"Tulen heti, Krantz. Älkää avatko luukkuja ja laittakaa pumput
valmiiksi."
Vähemmässä kuin minuutissa oli Filip kannella tavaten siellä
kapteenin, jolle toinen perämies oli myös ilmoittanut vaarasta.
Krantz selitti lyhyesti koko asian. Hän oli huomannut, että suuresta
ruumasta tunkeutui voimakasta palaneen hajua, ja avattuaan luukut
muiden avulla oli hän nähnyt ruuman olevan täynnä savua. Hän oli
silloin sulkenut ne jälleen ja ilmoittanut Filipille ja kapteenille
asian.
"Kiitoksia mielenmaltistanne", sanoi Filip. "Voimme nyt tyynesti
harkita, millaisiin toimenpiteisiin meidän pitää ryhtyä. Jos
sotilaat, naisraukat ja lapset tietäisivät, millaisessa vaarassa he
ovat, olisivat he meille suureksi vastukseksi."
"Mutta miten on tuli voinut päästä irti suuressa ruumassa?" kysyi
kapteeni.
"Muistan nyt, että meillä on siellä monta pullollista rikkihappoa",
vastasi Filip. "Ne ovat varmaankin kaatuneet myrskyssä ja särkyneet.
Neuvoisin, että luukkujen annettaisiin olla paikoillaan. Tuli voi
silloin tukehtua ja sammua."
"Aivan niin", sanoi Krantz. "Kanteen on kuitenkin hakattava sellainen
reikä, että voimme ruiskuttaa lastiin niin paljon vettä kuin suinkin."
Kaikki miehet komennettiin kannelle. He tulivatkin nopeasti
ihmetellen odottamatonta kutsua.
"Kuulkaahan nyt, pojat, olen pahoillani, mutta meillä on syytä
luulla, että tuli on päässyt irti suuressa ruumassa."
"Minä tunnenkin savun hajua!" huudahti muudan.
"Niin mekin", huusivat muutkin peloissaan. Filip kehoitti nyt heitä
olemaan levollisia ja tekemään velvollisuutensa, ja matruusit
tottelivatkin häntä nurisematta. Kaikki ruuti heitettiin mereen ja
ruumaan ruiskutettiin vettä, mutta lopulta ei vaaraa sentään voitu
salata matkustajilta. Filipille tuli kyyneleet silmiin nähdessään
äitien peloissaan puristavan pienokaisiaan rintaansa vasten.
Kaikkialla vallitsi kuitenkin kuri ja järjestys.
Veneet laskettiin vesille ja miehitettiin luotettavilla matruuseilla.
Rakennettiin nopeasti lauttakin, niille, jotka eivät sopineet
veneihin.