XV.

Noin kolmen kuukauden kuluttua tästä keskustelusta istuivat Amine

ja Filip jälleen tuolla turvepenkillä, josta oli tullut heidän

mielipaikkansa. Isä Mathiaksesta ja isä Seysenistä oli tullut hyvät

ystävät ja nuo molemmat papit olivat melkein yhtä erottamattomat

kuin Filip ja Amine. Koska Filip oli päättänyt, ettei hän rupea

täyttämään kummallista ja kauheata velvollisuuttaan, ennenkuin hän

saa jonkun uuden merkin, elivät nuoret aviopuolisot onnellisina

keskenään puhumatta lainkaan tuosta surullisesta asiasta. Filip,

joka palatessaan kotiin oli heti pyytänyt uutta tointa yhtiön

johtokunnalta vaatien kapteenin paikkaa, ei ollut sen jälkeen tehnyt

mitään tuon toivonsa toteuttamiseksi eikä käynyt Amsterdamissakaan.

"Pidän niin tästä paikasta, Filip", sanoi Amine. "Keskustelimme

täällä, onko luvallista manata unia esille, ja täällä kerroit minulle

unesi, jonka selitin sinulle."

"Aivan niin, Amine, mutta jos tiedustelisit isä Seysenin

mielipidettä, tuomitsisi hän tekosi vääräuskoiseksi ja

paheksuttavaksi."

"Tuomitkoon hän vain, jos häntä huvittaa. Voin kertoa sen hänelle

peittelemättä."

"Parasta on kumminkin, että annat sen olla tekemättä. Älkäämme

ilmaisko salaisuutta muille."

"Luuletko, että isä Mathiaskin suuttuisi minulle?"

"Kyllä, aivan varmasti."

"Mutta en minä. Ukko on niin hyväntahtoinen ja vapaamielinen, että

oikein ihailen häntä. Haluaisin mielelläni puhua hänen kanssaan tästä

asiasta."

Aminen puhuessa huomasi Filip jonkun koskettavan olkapäähänsä ja

äkkinäinen väristys vapisutti häntä. Kääntäessään päätään huomasi hän

Ter Schellingin luotsin, Schriftenin, vieressään. Schriftenillä oli

kirje kädessään. Tämän pahansuovan inhoittavan olennon ilmestyminen

säikähdytti Filipiä niin, että hän huudahti: "Laupias taivas, onko se

mahdollista?"

Amine oli myös katsonut sinnepäin ja kätki nyt kasvonsa käsiinsä

purskahtaen itkuun. Hän ei itkenyt pelosta, vaan vakaumuksesta, että

hänen miehensä saa rauhan vasta haudassa.

"Filip Vanderdecken, hi, hi", sanoi Schriften, "tuon teille kirjeen

johtokunnalta."

Filip otti kirjeen, mutta ennenkuin hän avasi sen, katsoi hän luotsia

tiukasti silmiin. "Luulin", sanoi hän, "teidän hukkuneen laivamme

joutuessa haaksirikkoon. Miten pelastuitte?"

"Mitenkö pelastuin? Sallikaa minun kysyä, miten te pelastuitte?"

"Laineet heittivät minut maalle", vastasi Filip, "mutta --"?

-- "mutta", keskeytti Schriften, "hi, hi! Laineiden ei olisi pitänyt

heittää minua maalle, vai mitä?"

"Miksi ei? Enhän ole sanonut mitään sellaista."

"Ette kyllä, mutta otaksun teidän sellaista toivoneen. Pelastuin

siitä samoin kuin tekin, aallot heittivät minutkin rannalle. Mutta

minulla ei ole aikaa viipyä. Olen toimittanut tehtäväni!"

"Odottakaahan vielä hieman!" huudahti Filip. "Tuletteko jälleen

samaan laivaan kuin minäkin?"

"Menisin paljon mieluummin johonkin muuhun, herra Vanderdecken, sillä

enhän minä hae kummituslaivaa." Sanottuaan sen poistui pieni mies

nopeasti.

"Eikö tätä voida sanoa kehoitukseksi, Amine?" kysyi Filip pitäen

kirjettä kädessään avaamatta sitä.

"Aivan varmasti. Tuo pahansuova lähettiläs näyttää nousseen

haudastaan tuodakseen sen sinulle. Suo minulle anteeksi, Filip, etten

voinut hillitä mieltäni. Lupaan olla vasta rohkeampi."

"Amine-raukka!" vastasi Filip surullisesti. "Ah, miksi en lähtenyt

yksinäni tälle pyhiinvaellusmatkalleni? Olin itsekäs sitoessani

sinut niin suureen suruun ja aiheuttaessani sinulle niin paljon

levottomuutta ja huolta."

"No kuka ne sitten jakaisi kanssasi, rakas Filip, ellei sydämesi

valittu? Tunnet minut huonosti, jos luulet minun pelkäävän

velvollisuuteni täyttämistä. Ei, Filip, haluan surra kanssasi ja

keventää hieman kuormaasi. Olen ylpeä saadessani olla sellaisen

miehen vaimo, jolle on määrätty niin kunniakas tehtävä. Rakas Filip,

lue nyt kirje."

Filip ei vastannut, vaan mursi sinetin ja luki kirjeestä, että

hänet oli määrätty Vrov Katarinan ensimmäiseksi perämieheksi. Hänen

käskettiin saapua laivaan niin pian kuin suinkin valvomaan sen

lastaamista. Kirjeessä, jonka johtokunnan sihteeri oli kirjoittanut,

ilmoitettiin vielä, että hänestä tämän matkan jälkeen tehdään

varmasti kapteeni. Ehdoista saa hän sopia tarkemmin johtokunnan

kanssa tultuaan Amsterdamiin.

"Luulin, että sinusta jo nyt tehtäisiin kapteeni", sanoi Amine

surullisesti.

"Siinä luulossa olen minäkin ollut", vastasi Filip, "mutta kun en

ole painostanut hakemustani, ei siihen ole kiinnitetty sen suurempaa

huomiota. Saan syyttää siitä itseäni."

"Ja nyt se on varmaankin myöhäistä?"

"Niin on, rakkaani, mutta mitä sen on väliä? Teen tämän matkan

mielelläni ja ehkä mieluumminkin ensimmäisenä perämiehenä."

"Filip, voin nyt tunnustaa, että olen pettynyt toiveissani. Odotin

varmasti, että saat laivan komennettavaksesi. Etkö muista, että

pyysin sinulta lupauksen silloin kun kerroit minulle unesi? Nyt

sanon, mitä aioin silloin pyytää sinulta. Tahdoin vain, rakas Filip,

että lupaisit minun lähteä mukaasi. Ollessani luonasi en välitä

mistään. Voin olla silloin onnellinen huolimatta kaikista puutteista

ja vaaroista, mutta jäädessäni yksikseni tänne niin pitkäksi ajaksi

hautomaan surullisia ajatuksiani, kun muutenkin olen kärsimätön ja

levoton, se, rakas Filip, on onnettomuuden huippu, ja se tulee taasen

osakseni matkustettuasi pois. Muista, että olen saanut lupauksesi,

Filip. Päästyäsi kapteeniksi voit ottaa vaimosikin mukaasi. Tämä

on katkera pettymys minulle, että minun nyt on pakko jäädä kotiin.

Lohduta minua senvuoksi jollakin tavoin, että saan tulla mukaasi

seuraavalla kerralla, jos taivas suo sinun vielä palata."

"Lupaan sen, Amine, koska sitä niin välttämättä haluat. En voi

kieltää sinulta mitään, vaikka aavistus sanookin minulle, että

onnemme on mennyttä. En ole mikään kaukonäkijä, mutta koska olen

kummallisella tavalla yhteydessä tämän ja tulevan maailman kanssa,

tuntuu minusta, että pieni osa tulevaisuudestakin on tiedossani. Olen

antanut sinulle lupaukseni, Amine, mutta toivon voivani peruuttaa

sen."

"Jos joudumme perikatoon, Filip, on se kohtalomme, emmekä voi sitä

välttää."

"Amine, meille on annettu vapaa tahto toimia, ja senvuoksi onkin

kohtalomme osaksi omissa käsissämme."

"Niin, sellaista uskoa tyrkytti isä Seysenkin minulle, mutta

hänen todistelujaan en ymmärtänyt. Toivon, että uskontonne olisi

yksinkertaisempi. Tähän saakka on tuo hyvä mies -- sillä hän on

todellakin hyvä -- onnistunut vain herättämään epäluuloni."

"Niiden avulla rupeat sinä vielä uskomaankin, Amine."

"Ehkä, mutta mielestäni edistyn hyvin huonosti. Lähdetään jo kotiin,

Filip. Sinun pitää matkustaa Amsterdamiin ja minä tulen mukaasi.

Aminesi hymyn pitää ainakin lohduttaa sinua päivän vaivojen jälkeen

ennen matkustamistasi. Eikö niin?"

"Kyllä, rakkaani. Aioin ehdottaakin sitä sinulle. Ihmettelen

kuitenkin suuresti, miten Schriften voi tulla tänne. Totta on, etten

nähnyt hänen ruumistaan, mutta hänen pelastuksensa tuntuu minusta

sentään ihmeelliseltä. Missä hän on mahtanutkaan olla? Mitä luulet,

Amine?"

"Samaa kuin ennenkin. Hän on pahasilmäinen pahahenki, joka jostakin

syystä on saanut luvan oleskella maailmassa ihmishaamussa. Hän

liittyy varmasti jollakin tavoin kummalliseen kohtaloosi. Ah, kunpa

minulla olisi äitini voimat! Mutta nythän unhotan, ettet salli minun

puhua sellaisista asioista, Filip, ja minä vaikenenkin."

Filip ei vastannut ja vaipuneina omiin ajatuksiinsa palasivat he

kotiin. Vaikka Filip oli jo tehnytkin päätöksensä, lähetti hän

kuitenkin portugalilaisen papin hakemaan isä Seyseniä neuvotellakseen

heidän kanssaan saamastaan kehoituksesta. Selitettyään heille vielä

kerran kaikki Schriftenin kuolemaan liittyvät seikat meni hän Aminen

luo jättäen nuo molemmat papit keskustelemaan. Kului pari tuntia,

ennenkuin he kutsuivat Filipin puheilleen, ja silloin näytti isä

Seysen Filipin mielestä olevan aivan pyörällä päästään.

"Poikani", hän sanoi, "emme ymmärrä ollenkaan, mitä meidän pitää

ajatella. Olemme toivoneet, että käsityksemme tästä ihmeellisestä

asiasta olisi oikea luullessamme paholaisen panneen sen toimeen, ja

siinä tapauksessa olisivat rukouksemme ja messumme tehneet tyhjäksi

hänen voimansa. Kirje ei luonnollisestikaan merkitse mitään, mutta

sen tuojan ilmestyminen jälleen näkyviin on kysymys, jota emme voi

niin vain sivuuttaa. Eikö ole kumminkin mahdollista, Filip, että hän

on pelastunut samoin kuin tekin?"

"Myönnän sen mahdolliseksi", vastasi Filip. "Laineet ovat voineet

heittää hänet rannalle ja hän on ehkä sitten lähtenyt toiselle

suunnalle kuin minä. Mutta koska olette kysynyt mielipidettäni,

ilmoitan suoraan, etten usko hänen kuuluvan tämän maailman

asukkaihin. Tiedän varmasti, että hän jollakin salaperäisellä tavalla

liittyy kohtalooni. Mutta sitä kuka hän on ja mitä hänellä on

mielessä, en luonnollisestikaan tiedä."

"Siinä tapauksessa, poikani, emme voi neuvoa teitä. Teidän pitää

nyt toimia omalla vastuullanne omien mielipiteittenne mukaan.

Päätöksiänne emme aio moittia, vaan tahdomme rukoilla teille taivaan

suojelusta."

"Olen aikonut, pyhä isä, noudattaa kehoitusta."

"Kuten haluatte, poikani. Matkallanne voi ehkä sattua jotakin, joka

auttaa teitä ratkaisemaan tämän arvoituksen. Tunnustan, etten voi

ymmärtää sitä ollenkaan."

Isä Mathias käytti nyt tilaisuutta hyväkseen kiittääkseen Filipiä

vieraanvaraisuudesta. Hän sanoi aikovansa palata Lissaboniin

ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Muutamien päivien kuluttua sanoivat Filip ja Amine jäähyväiset

papeille matkustaen Amsterdamiin. Isä Seysen lupasi pitää huolta

talosta Aminen kotiintuloon asti. Heidän tultuaan perille meni

Filip heti puhuttelemaan yhtiön johtokuntaa, joka lupasi hänelle

oman laivan komennettavaksi heti hänen palattuaan tältä matkaltaan,

asettaen kuitenkin sellaisen ehdon, että hänen oli ruvettava

osakkaaksi laivaan. Filip suostui siihen ja meni sitten katsomaan

Vrov Katariinaa. Sitä ei oltu vielä rikattukaan ja laivaston luultiin

pääsevän lähtemään vasta parin kuukauden kuluttua. Laivassa oli vain

muutamia miehiä eikä kapteeni, joka asui Dortrechtissa, ollut vielä

tullut alukseen.

Vrov Katariina oli suurempi kuin monet muut laivat, mutta se

oli vanha ja huonosti rakennettu. Koska se kumminkin oli tehnyt

monta matkaa Intiaan ja palannut onnellisesti takaisin, ei yhtiö

varmaankaan olisi käyttänyt sitä, ellei se olisi ollut varma sen

merikelpoisuudesta. Annettuaan muutamia käskyjä laivassa olleille

miehille palasi Filip hotelliin, josta hän oli vuokrannut huoneet

itselleen ja Aminelle.

Seuraavana päivänä Filipin valvoessa laivan taklaamista tuli

kapteeni. Tultuaan kannelle riensi hän heti halailemaan isoamastoa

tahraten siinä hommassa nuttunsa melko pahasti. "Ah, rakas Vrovini,

rakas Katariinani!" huudahti hän puhuen kuin naiselle, "kuinka

voit? Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen. Et pidä tällaisesta

joutenolosta, mutta pian sinä jälleen pääset käsiksi työhön ja tulet

kauniiksi."

Miestä, joka tällä tavoin tunnusti rakkautensa laivalleen, sanottiin

Wilhelm Barenziksi. Hän oli nuori, näöstä päättäen ei vielä

kolmeakymmentäkään täyttänyt, pienikasvuinen ja hento. Hänen kasvonsa

olivat kauniit, vaikkakin hieman naiselliset. Liikkeet olivat nopeat

ja levottomat, ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hänellä ei

olisi ollut kaikki ruuvit paikoillaan.

Kun Filip esitteli itsensä, sanoi hän: "Ah, vai olette te Vrov

Katariinan ensimmäinen perämies. Siinä tapauksessa voitte sanoa

olevanne onnellinen, hyvä herra. Lähinnä kapteenia on tämän laivan

ensimmäisellä perämiehellä kadehdittavin asema maailmassa."

"Ei ainakaan laivan kauneuteen nähden", huomautti Filip, "mutta

sillähän voi olla muita hyviä ominaisuuksia."

"Laivan kauneuteenko nähden? Mitä sanottekaan, herra? Sanon samoin

kuin isänikin ennen minua, että tämä on maailman kaunein laiva

puhumattakaan sen monista muista hyvistä ominaisuuksista."

"Olen iloinen kuullessani sen, herra kapteeni", vastasi Filip. "Se

todistaa, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Mutta kai tämä

sentään on melko vanha?"

"Vanhako? Vain kahdeksankolmattavuotias, siis nuoruutensa

parhaimmassa kukoistuksessa. Odottakaahan vain, rakas herra, kunnes

näette sen tanssivan laineilla, niin silloin ette teekään muuta kuin

puhutte päivät pitkät kanssani sen kelpoisuudesta. Olen melkein varma

siitä, että meillä tulee olemaan hyvin hauskaa yhdessä."

"Kyllä kai, ellemme käsittele ainetta loppuun", huomautti Filip.

"Ei ainakaan minun puoleltani, ja sallikaa minun sanoa, herra

Vanderdecken, että jokainen upseeri, joka ei ole tyytyväinen Vrov

Katariinaan, joutuu minun kanssani tekemisiin? Olen sen ritari ja

olen taistellut jo kolmasti sen kunnian puolesta. Toivon, ettei minun

tarvitseisi tehdä sitä neljättä kertaa."

Filip hymyili, sillä hänen mielestään ei Katariinan puolesta

kannattanut taistella, mutta hän painoi kapteenin sanat mieleensä

lausumatta sen jälkeen mitään epäedullista kauniista Vrov

Katariinasta.

Miehistö tuli pian täysilukuiseksi, laiva saatiin taklatuksi ja

purjeet paikoilleen. Kun laivan ruumat olivat täynnä tavaraa,

saapui Filipin pettymykseksi käsky, että laivaan oli otettava

sataviisikymmentä sotilasta ja muita matkustajia, joista useat toivat

koko perheensäkin mukanaan. Filip sai työskennellä tarmokkaasti,

sillä kapteeni ei tehnyt muuta kuin kehui laivaansa. Vihdoin oli

kaikki onnellisesti paikoillaan ja laivasto oli valmis lähtemään.

Aika oli nyt koittanut, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset

Aminelle. Amine oli koko ajan asunut hotellissa ja Filip oli uhrannut

hänelle kaikki joutohetkensä. Laivaston oli määrä lähteä parin päivän

kuluttua ja he päättivät hyvästellä toisensa sen päivän aamulla.

Amine oli tyyni eikä menettänyt mielensä tasapainoa. Hän oli aivan

varma siitä, että hän saa nähdä jälleen miehensä, ja siinä toivossa

syleili hän Filipiä heidän erotessaan laiturilla. Filip laskeutui

sitten veneeseen, jonka oli määrä viedä hänet laivaan.

"Niin", ajatteli Amine katsoen miestään välimatkan pitentyessä,

"tiedän, että saamme tavata jälleen. Tämä matka ei tule tuottamaan

onnettomuutta sinulle eikä minulle, mutta minulla on synkkä

aavistus, että seuraava, jolloin tulen mukaasi, erottaa meidät

ainaiseksi toisistamme. Miten se tapahtuu, en tiedä, mutta se on

Jumalan tahto. Papit puhuvat vapaasta tahdosta, mutta eroaako Filip

minusta vapaaehtoisesti? Eikö hän mieluummin jäisi luokseni? Kyllä,

mutta hän ei saa, sillä hänen pitää täyttää velvollisuutensa. Hän

menettelisi julmasti matkustaessaan, ellei hänen kohtalonsa kutsuisi

häntä. Minusta on aina tuntunut siltä kuin nuo papit olisivat

vihamiehiäni, vaikka en tiedäkään, miksi. Molemmat ovat hyviä eikä

heidän opettamassaan uskonnossakaan ole mitään moittimista. Meidän

pitää rakastaa lähimmäisiämme, kuten itseämme, antaa anteeksi

vihamiehillemme eikä tuomita. Kaikki tuo on oikein, mutta kuitenkin

kuiskaa sydämeni minulle, että --. Nyt on vene saapunut laivan

viereen ja Filip kiipeää kannelle. Hyvästi, rakas puolisoni.

Toivoisin olevani mies! Ei, ei, parempi on sittenkin näin."

Amine seurasi miestään katseellaan, kunnes hän ei enää voinut häntä

nähdä, palaten sitten hitaasti hotelliin.

"Filip on nyt poissa", mumisi hän. "Nyt pitää minun taasen odottaa

häntä monta kuukautta kärsivällisesti. Elämäksi en voi sitä sanoa,

sillä elän ja hengitän ainoastaan hänen läheisyydessään."