"Tarkoitukseni ei ole mitenkään säikähdyttää teitä, poikani", sanoi
isä Mathias, "mutta teidän pitää muistaa, että elämme katoavaisessa
maailmassa, ja ajatella, että poistumisestanne täältä on kulunut jo
melkoisesti aikaa. Teidän pitäisi hillitä hieman pursuavaa iloanne
ja valoisia toiveitanne, jotka ovat täyttäneet mielenne laivasta
lähtömme jälkeen. Luotan Jumalan armahtavaisuuteen ja toivon
kaiken olevan niin hyvin, että te muutamien minuuttien kuluttua
saatte sulkea rakkaan vaimonne syliinne, mutta karaiskaa luontonne
pettymyksienkin varalta. Meillehän sanottiin jo Fliessingenissä
suuren onnettomuuden kohdanneen näitä seutuja ja kuolema on ehkä
kutsunut pois niin kauniin ja nuoren olennon."
"Kiiruhtakaamme, isä", vastasi Filip.
Hän lisäsi vauhtiaan ja jätti vanhuksen kauas jälkeensä. Kun hän tuli
sillalle, oli kello melkein seitsemän aamulla.
Hän huomasi alimmaisten ikkunain luukkujen vielä olevan kiinni ja
oven olevan auki. Keittiössä paloi tuli ja kun hän aukaisi oven,
näki hän palvelijattaren nukkuneen tuoliinsa. Hänellä ei ollut aikaa
herättää tyttöä, sillä hän kuuli äänen ylikerrasta huutavan: "Maria,
lääkärikö sieltä tuli?"
Filip harppasi portaat kolmella askeleella, työnsi äskeisen puhujan
syrjään ja aukaisi Aminen huoneen oven.
Pieni yölamppu levitti heikkoa valoaan huoneeseen. Vuodeverhot
oli vedetty kiinni ja sängyn vieressä lattialla oli isä Seysen
polvillaan. Filip säikähti, veri pakeni hänen sydämeensä eikä hän
voinut puhua, mutta vähän ajan kuluttua purki hän tuskansa syvään
huokaukseen, joka kiinnitti papin huomion puoleensa. Tunnettuaan
tulijan nousi isä polviasennostaan ojentaen kätensä Filipille.
"Hän on siis kuollut!" huudahti Filip.
"Ei, poikani, meillä on vielä toivoa. Hän on juuri taudin
käännekohdassa ja tunnin kuluttua on hänen kohtalonsa ratkaistu. Hän
jää silloin joko elämään tahi seuraa niitä monia satoja, jotka tämä
kauhea kulkutauti on vienyt hautaan."
Isä Seysen vei nyt Filipin vuoteen viereen ja veti verhot syrjään.
Amine oli tiedotonna, hengitti raskaasti ja hänen silmänsä olivat
kiinni. Filip tarttui hänen polttavaan käteensä, polvistui, suuteli
sitä ja purskahti itkuun.
"Tämä on surullinen tervetuliaistoivotus sinulle kotiin tullessasi,
Filip", sanoi isä Seysen. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto ja
muista, että vielä on toivoa. Lääkäri, joka on hoitanut häntä, sanoi
niin. Hänen pitäisi tulla uudestaan tänne parin minuutin kuluttua.
Amine sairastaa lavantautia, joka viimeisten kuukausien kuluessa on
tappanut kokonaisia perheitä ja raivoaa vieläkin vähentymättömällä
voimalla. Sellainen perhe voi pitää itsensä onnellisena, jonka ei
tarvitse murehtia muuta kuin yhtä kuollutta. Toivon melkein, ettet
olisi tullutkaan vielä, sillä tauti on hyvin tarttuvaa. Useat
ovat matkustaneet pois maasta suojellakseen itseään eikä meillä
onnettomuudeksemme ole ollut tarpeeksi lääkäreitäkään, sillä tauti ei
ole valinnut uhrejaan, vaan tappanut heitäkin."
Ovi aukeni nyt hiljaa ja huoneeseen tuli muudan pitkä tumma mies
pitäen viinietikassa kasteltua sientä nenänsä edessä. Kumarrettuaan
Filipille ja papille meni hän vuoteen luo. Hän koetti sairaan
valtimoa, siveli kädellään hänen otsaansa ja peitteli hänet sitten
hyvästi. Ojennettuaan Filipille etikassa kastellun sienen, että Filip
käyttäisi sitä, viittasi hän isä Seysenille, että tämä seuraisi häntä
pois huoneesta.
Minuutin kuluttua palasi pappi takaisin. "Olen saanut tietää, mitä
meidän pitää tehdä, poikani. Hän luulee, että Amine voidaan pelastaa,
kun vain varomme, ettei hän saa työntää peitteitä yltään. Kaikki
riippuu siitä, saako hän olla rauhassa sittenkuin hän herää."
"Sen me nyt luullakseni ainakin voimme luvata", sanoi Filip.
"En pelkää, että palaamisenne tahi näyttäytymisenne vaikuttaa
pahasti, sillä ilo tappaa harvoin, mutta on olemassa muita
levottomuuden aiheita."
"Millaisia, isä?"
"Filip, Amine on nyt houraillut kolmetoista vuorokautta enkä ole
muulloin poistunut hänen luotaan kuin täyttäessäni velvollisuuksiani
muita tarvitsevia kohtaan. Olen pelännyt jättää häntä yksikseen,
Filip, sillä houriossaan on hän kertonut sellaisia asioita, jotka
ovat täyttäneet mieleni kauhulla. Ne ovat varmasti painaneet kovasti
hänen mieltään ja viivyttäneet paranemista. Muistatte kai, Filip
Vanderdecken, minun kerran halunneen saada tietää tuon salaisuuden,
joka vei äitinne hautaan ja joka nyt lähettää ehkä nuoren vaimonnekin
sinne, sillä on selvää, että hän tietää kaikki. Eikö asia olekin
niin?"
"On, isä", vasasi Filip surullisesti.
"Ja houriossaan on hän kertonut minulle kaikki. Olkaa nyt hänen
luonaan, Filip. Palaan puolen tunnin kuluttua, sillä silloin
ratkaistaan, jääkö hän elämään, vai menetättekö hänet."
Filip kuiskasi nyt isä Seysenille tuoneensa isä Mathiaksen
vieraakseen. Hän käski isän ilmoittaa vieraalle asioiden tilan
pyytäen isää huolehtimaan, että vieras saa arvonsa mukaisen
vastaanoton. Isä Seysen poistui nyt huoneesta ja Filip istuutui
vuoteen viereen siirtäen verhot syrjään.
Filip oli tullut kotiin mitä iloisimmalla tuulella toivoen saavansa
syleillä rakastettuaan, mutta nyt olikin hänen pakko luopua tuosta
toivostaan äkkiä. Tauti oli muuttanut Aminea suuresti, hänen järkensä
oli pimennyt, hän ei nähnyt miestään ja hänen elämänsä oli aivan
hiuskarvan varassa.
"Ah", ajatteli Filip, "näinkö meidän pitikin tavata toisemme, Amine?
Jumala taivaassa, ole armollinen ja anna minulle anteeksi. Vaikka
olenkin rakastanut tätä enkelimäistä olentoa enemmän kuin sinua, niin
säästä hänet kuitenkin, hyvä Jumala, tahi muuten menetän järkeni."
Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili. Sitten hän kumartui Aminen
puoleen ja painoi suukkosen hänen polttaville huulilleen, jotka nyt
tuntuivat hieman kosteilta, kuten sairaan otsakin. Hän katsoi Aminen
käsiä ja nekin olivat kosteat. Peiteltyään hänet uudestaan istuutui
hän jälleen vuoteen viereen häilyen toivon ja pelon välillä.
Neljännestunnin kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen Aminen
hikoilevan kovasti. Hänen hengityksensäkin tuli vähitellen
tasaisemmaksi ja sen sijaan että hän ennen oli maannut aivan hiljaa,
alkoi hän nyt liikkua ja tulla levottomaksi. Filip piti hänestä
hyvää huolta peitellen hänet aina uudestaan, kunnes hän lopulta
näytti vaipuvan raskaaseen ja virkistävään uneen. Vähän ajan kuluttua
tulivat lääkäri ja isä Seysen. Filip kertoi heille lyhyesti, mitä oli
tapahtunut.
"Vaimonne on pelastunut, herra", sanoi lääkäri, "mutta viisainta on,
ettette näyttäydy hänelle vielä, sillä sellainen mielenliikutus voisi
olla liian paljon hänen heikoille voimilleen. Teidän pitää antaa
hänen nukkua niin paljon kuin suinkin ja sitten kuin hän herää, on
hän tullut tajuihinsa. Antakaa isä, Seysenin hoitaa häntä."
"Enkö saa odottaa täällä hänen heräämistään? Kiiruhdan sitten
huomaamatta pois."
"Mitä se hyödyttää? Tauti on tarttuvaa ja olette ollut täällä jo
liiankin kauan. Menkää alakertaan vaihtamaan pukuanne ja järjestäkää
sairaalle toinen huone, jonne hänet muutettakoon niin pian kuin
suinkin. Aukaiskaa sitten tämän huoneen ikkunat, että raitis ilma
pääsee tänne esteettömästä. Emme kai pelasta vaimoanne kuoleman
kielistä senvuoksi, että hän jälleen sairastuisi hoitaessaan kipeää
miestään."
Filip ymmärsi tämän neuvon viisauden poistuen vaihtaakseen pukua
samalla kuin lääkärikin. Tehtyään sen meni hän vierashuoneeseen,
jossa hän tapasi isä Mathiaksen.
"Olitte oikeassa, isä", sanoi Filip istuutuen sohvaan.
"Olen vanha ja epäluuloinen, ja te olette nuori ja luottavainen,
Filip. Toivon kuitenkin vielä kaiken muuttuvan hyväksi."
"Niin toivon minäkin", vastasi Filip. Hän vaipui nyt ajatuksiinsa,
sillä kun suurin vaara oli ohi, alkoi hän ajatella, mitä isä Seysen
oli kertonut hänelle salaisuudesta, jonka Amine oli paljastanut
houriossaan. Huomattuaan Filipin hajamielisyyden ei pappikaan häntä
häirinnyt. Kului siten tunti, ennenkuin isä Seysen tuli huoneeseen.
"Kiittäkää Jumalaa, poikani! Amine on herännyt ja on tajuissaan. Nyt
on hänen parantumisensa melkein varma. Otettuaan lääkärin määräämää
vahvistavaa lääkettä nukkui hän jälleen. Toinen palvelijatar istuu
vuoteen vieressä, vaikka hän ei luultavasti herääkään moneen tuntiin.
Mutta lyhytkin uni on nykyisissä olosuhteissa hyvin kallisarvoinen
eikä häntä senvuoksi saa häiritä. Käsken nyt tuoda tänne virvokkeita,
joiden tarpeessa me varmaankin kaikki olemme. Filip, ette ole
esitellytkään minua toverillenne, joka näyttää kuuluvan säätyyni."
"Suokaa minulle anteeksi, isä Seysen", sanoi Filip. "Olette
varmaankin iloinen saadessanne tutustua isä Mathiakseen, joka on
luvannut asua luonani jonkun aikaa. Jätän teidät nyt kahden kesken
hankkiakseni teille hieman aamiaista, vaikkakin näin myöhään."
Hän meni keittiöön. Annettuaan siellä olevalle palvelijattarelle
tarpeelliset määräykset ja käskettyään tytön viedä aamiaisen
vierashuoneeseen otti hän hattunsa ja meni ulos. Hän ei voinut syödä,
sillä hän tunsi olevansa kummallisesti kiihtynyt ja kaipaavansa
raitista ilmaa voidakseen elää.
Kävellessään tietämättä oikein minne tapasi hän paljon vanhoja
tuttuja, jotka onnittelivat häntä kuultuaan vaaran olevan jo ohi.
Heiltä sai hän myös kuulla, miten hirveästi tauti oli raivonnut.
Terneusen ja sen ympäristön asukkaista ei ollut enää kolmatta
osaakaan elossa ja parantuneet olivat vielä niin heikkoja, etteivät
he voineet ryhtyä tavalliseen työhönsä. He olivat voittaneet taudin,
muuta kärsivät nyt puutetta.
Filip päätti mielessään käyttää kaikki säästönsä naapuriensa hädän
lieventämiseksi. Hän palasi kotiinsa vasta parin tunnin kuluttua.
Amine nukkui vielä ja molemmat papit keskustelivat vierashuoneessa.
"Poikani", sanoi isä Seysen, "keskustelkaamme nyt hieman.
Olen jutellut vieraanne kanssa ja hänen kertomuksensa uskomme
levenemisestä pakanamaihin on kiinnittänyt suuresti mieltäni. Hän
on kertonut minulle paljon, josta voidaan iloita, mutta paljon
surullisiakin asioita, muun muassa tuon ihmeellisen kummituslaivankin
näyttäytymisen itäisellä merellä. Kuten tästä nyt huomaatte,
Filip, tunnen salaisuutenne. Eiköhän olisi parasta, että nyt
uskoisitte meille molemmille kaikki tähän kummalliseen kertomukseen
liittyvät seikat, että voisimme neuvotella asiasta. Samalla
olette tilaisuudessa saamaan neuvoja miehiltä, jotka ovat teitä
vanhempia ja virkansa perusteella pätevämpiä ratkaisemaan, onko tuo
yliluonnollinen voima lähtöisin hyvästä vai huonosta lähteestä."
"Isä Seysen on oikeassa", huomautti Mathias.
"Jos toimitte kaikkivaltiaan määräyksestä, keille voittekaan paremmin
uskoutua ja ketkä voivat paremmin neuvoa teitä kuin ne, jotka ovat
hänen palveluksessaan täällä maailmassa? Mutta jos se on paholaisen
suunnittelemaa, voivatko ketkään neuvoa teitä paremmin kuin me,
joiden velvollisuuksiin kuuluu hänen turmiollisten vaikutustensa
vastustaminen? Ajatelkaa sitäkin, Filip, että tämä salaisuus painaa
kovasti rakkaan vaimonne mieltä ja voi ehkä viedä hänet hautaan
samoin kuin äitinnekin. Niin kauan kuin hän on yhdessä kanssasi,
voi hän ehkä kestää sen, mutta ajatelkaa, kuinka monta yksinäistä
päivää ja yötä hän saa viettää poissaollessanne ja kuinka paljon hän
silloin on toisten avun ja lohdutuksen tarpeessa. Tällainen salaisuus
on kuin kalvava mato ja huolimatta hänen suuresta rohkeudestaan
lyhentää se hänen ikäänsä, elleivät pyhän kirkon palvelijat vuodata
lohduttavaa balsamia hänen sydämeensä. Olitte julma ja itsekäs,
Filip, jättäessänne hänet, yksinäisen naisen, suremaan poissa oloanne
samalla kun hänen mieltään painoi niin hirveä taakka."
"Olette kumonnut vastustukseni, pyhä isä", vastasi Filip. "Tunnen
nyt, että minun jo aikoja sitten olisi pitänyt kertoa teille tämä
kummallinen tarina. Ilmoitan nyt kaikki siihen kuuluvat erikoisseikat
toivomatta kuitenkaan suurta hyötyä neuvostanne, koska tehtäväni on
sellainen, etten voi peräytyä siitä."
Hän kertoi nyt heille hyvin tarkasti kaikki salaisuuteen kuuluvat
erikoisseikat koko ajalta huomauttaen lopuksi:
"Kuten kuulitte, olen vannonut pyhästi tekeväni sen ja taivas on
ottanut vastaan valani. Minusta tuntuu, etten voi tehdä tässä muuta
kuin täyttää velvollisuuteni."
"Poikani, kertomuksenne on niin kummallinen ja kamala, että jollette
ole sitä kuvitelleet, se ei kuulu tähän maailmaan. Poistukaa nyt
täältä. Keskustelen isä Mathiaksen kanssa tästä vakavasta asiasta ja
sittenkuin olemme tulleet jonkunlaiseenkaan tulokseen, ilmoitamme
mielipiteemme teille."
Filip meni katsomaan Aminea, joka nukkui vielä. Hän lähetti
palvelijattaren pois istuutuen vuoteen viereen. Hän sai olla rauhassa
melkein pari tuntia, ennenkuin papit kutsuivat hänet luokseen.
"Olemme keskustelleet kauan tästä kummallisesta ja ehkä
yliluonnollisesta asiasta, poikani", sanoi isä Seysen. "Sanoin ehkä,
sillä olisin pitänyt äitinne hajanaista kertomusta kuumeisten aivojen
kuvitteluna ja samasta syytä olisin ollut taipuvainen uskomaan, että
kiihoittunut tilanne äitinne kuollessa samensi hieman järkeänne,
mutta kun isä Mathias varmasti vannoo kotimatkallaan nähneensä
tuollaisen yliluonnollisen laivan ja kun se täydellisesti sopii
kertomaanne kaskuun tukien sitä, myönnän siinä voivan olla jotakin
yliluonnollista."
"Muistakaa, että minä ja monet muutkin ovat usein nähneet tuon
kummituslaivan", sanoi Filip.
"Niin kyllä", väitti isä Seysen, "mutta onko noista toisista
näkijöistä enää muita elossa kuin te? Tämä ei kuitenkaan kuulu asiaan."
"Myönnämme, ettei tässä ole kysymys ihmisten, vaan jonkun korkeamman
olennon työstä."
"Korkeamman olennonko? Sanokaa taivaan, niin olette oikeassa."
"Sitä kysymystä ei ole niinkään helppo ratkaista, sillä on olemassa
muitakin voimia kuin jumalallisia, nimittäin paholaisen, ihmiskunnan
suurimman vihollisen konsteja. Mutta kun paholainen ei voi käyttää
voimaansa muuten kuin Jumalan suostumuksella, voimme epäsuorasti
myöntää, että tuollaisia merkkejä ja pahoja enteitä joskus voidaan
nähdä."
"Olemme siis siitä asiasta samaa mieltä, isä?"
"Emme aivan, poikani. Tässä tapauksessa voi olla mahdollista,
että paholainen on saanut vallan käyttää voimaansa tuon laivan
kapteenia ja miehistöä vastaan, ja varoitukseksi niin kauheasta
rikoksesta voi laivan yliluonnollinen ilmestyminen olla sallittua.
Niin paljon uskallamme olettaa. Mutta nyt kysytään ensiksikin, onko
tuo kirottu isänne, ja toiseksi, kuinka kauan teidän on jatkettava
tuota mieletöntä haluanne, joka mielestäni hyvinkin voi aiheuttaa
kuolemanne, mutta ei mitenkään voi pelastaa isäänne tuosta häntä
kohdanneesta kirouksesta. Ymmärrättekö tarkoitukseni, Filip."
"Ymmärrän kyllä, mutta --"
"Älkää vastatko minulle vielä. Mielipiteemme on sellainen, että
jos nyt kaikki todellakin on, kuten olette ilmoittanut, eivät nuo
ilmestykset tule taivaasta, vaan ovat pirun keksinnöitä, joiden
avulla paholainen tahtoo viedä teidät vaaroihin ja vihdoin kuolemaan,
sillä jos teille todellakin olisi uskottu tuollainen tehtävä,
kuten luulette, niin miksi ei sitten laiva näyttäytynyt viimeisen
matkanne kestäessä? Kuinka voisitte, vaikka se näyttäytyisikin
teille viisikymmentä kertaa, päästä, tekemisiin sen tahi niiden
kanssa, jotka ovat vain aaveita kuuluen toiseen maailmaan? Ehdotamme
senvuoksi, että käytätte osan noista isänne teille jättämistä
rahoistanne sielumessuihin hänen sielunsa pelastamiseksi. Äitinne
olisi varmasti menetellyt niin toisissa olosuhteissa. Neuvomme teitä
olemaan maissa niin kauan kuin teille annetaan joku uusi merkki, joka
todellakin voi vahvistaa otaksumistanne, että teidät todellakin on
valittu tämän kummallisen tehtävän suorittajaksi."
"Entä valani, isä, valani, jonka taivas otti vastaan?"
"Poikani, pyhä kirkko voi vapauttaa teidät siitä. Olette nyt
antautunut meidän johdettavaksemme ja teidän pitää mukautua
päätöksiimme. Jos siinä on jotakin väärää, joudumme me ettekä te
siitä vastuuseen, mutta lopettakaamme nyt jo puhe tästä asiasta.
Menen yläkertaan ja heti kun vaimonne herää, ilmoitan hänelle
varovaisesti kotiintulostanne."
Isä Seysenin mentyä keskusteli Mathias vielä asiasta Filipin kanssa.
Filip lähti sitten kävelemään.
"Uusi merkki, uusi vahvistava merkki", ajatteli Filip. "Minusta
tässä on ollut merkkejä ja ihmeitä tarpeeksi. Voihan sentään olla
mahdollista, että sielunmessutkin vapauttavat isäni tuosta kauheasta
rangaistuksesta. Minua ei kaikissa tapauksissa voida syyttää mistään,
koska he päättävät puolestani. No niin, odottakaamme siis uutta
merkkiä taivaasta, jos se nyt kerran on välttämätöntä." Filip kulki
eteenpäin ajatellen isä Seysenin todistelua, muistellen kuitenkin
enemmän Aminea.
Oli jo ilta ja aurinko oli laskemaisillaan. Filip jatkoi kulkuaan,
kunnes hän saapui samaan paikkaan, jossa hän oli polvistunut ja
vannonut juhlallisen valansa. Aurinko oli nytkin samalla korkeudella
ja kaikki muukin oli samanlaista kuin silloinkin. Hän polvistui
jälleen, otti kalleuden povestaan ja suuteli sitä. Hän katsoi
tarkasti aurinkoa, sillä hän odotti jonkunlaista merkkiä, mutta
aurinko laski ja seutu peittyi yön pimeyteen. Merkkiä ei annettu,
ja Filip nousi lähtien kotiin päin. Hän oli nyt taipuvaisempi kuin
milloinkaan ennen seuraamaan isä Seysenin neuvoa.
Tultuaan kotiin hiipi hän hiljaa yläkertaan Aminen huoneeseen. Amine
oli hereillään ja puheli pappien kanssa, mutta vuodeverhot olivat
niin edessä, ettei häntä voitu nähdä. Sykkivin sydämin pysähtyi Filip
seinän viereen vuoteen luo.
"Sanoitte olevan syytä otaksua, että mieheni on tulossa kotiin",
sanoi Amine väsyneellä äänellä. "Oi, ilmoittakaa minulle nuo syyt!"
"Tiedämme hänen laivansa palanneen matkaltaan ja muudan, joka oli
nähnyt sen, kertoi matkan sujuneen onnellisesti."
"Miksi hän ei ole sitten tullut tänne? Isä Seysen, hän on joko täällä
tahi hän ei ole palannutkaan. Tunnen Filipini erinomaisen hyvin.
Sanokaa nyt, onko hän jo saapunut? Teidän ei tarvitse pelätä vastata
myöntävästi, mutta jos vastaatte kieltävästi, tapatte minut."
"Hän on täällä, Amine", vastasi isä Seysen. "Hän on tullut kotiin
terveenä ja hyvissä voimissa."
"Jumalani, kiitän sinua! Mutta missä hän on? Ah, tämä tietämättömyys
on pahempaa kuin kuolema!"
"Täällä minä olen!" huudahti Filip vetäisten verhot syrjään.
Amine nousi iloissaan, ojensi käsivartensa ja vaipui sitten
pyörtyneenä takaisin vuoteeseensa. Muutamien sekuntien kuluttua
tointui hän kuitenkin todistaen isä Seysenin puheen todeksi, ettei
ilo tapa.
Meidän pitää nyt sivuuttaa muutamia päiviä, joiden kuluessa Filip
tuskin poistui vaimonsa vuoteen vierestä. Amine parani nopeasti ja
niin pian kuin hän oli sen verran voimistunut, että hän itse voi
ruveta puhumaan asiasta, kertoi Filip hänelle kaikki matkallaan
sattuneet tapahtumat. Hän ilmoitti ripittäneensä itsensä isä
Seysenille salaamatta sen aiheuttamia seurauksiakaan. Amine tunsi
itsensä sanomattoman onnelliseksi tietäessään saavansa pitää
Filipin nyt kotona. Hänkin koetti kaikin voimin suostutella Filipiä
myöntymään pappien pyyntöön, ja kuluikin melkoisesti aikaa, ennenkuin
Filip jälleen rupesi puhumaan merellelähdöstään.