Oltuaan muutamia päiviä laivassa ymmärsi Filip, ettei matka
muodostuisikaan hauskaksi, sillä Batavian piti kuljettaa melkoinen
joukko-osasto Ceyloniin ja Javaan yhtiön sotavoimien vahvistukseksi.
Aluksen oli määrä erota laivastosta Madagaskarin luona ja purjehtia
suoraan Javaan, sillä otaksuttiin laivassa olevien sotilaiden
kykenevän suojelemaan sitä, jos merirosvot tai muut viholliset
hyökkäisivät sen kimppuun. Batavia oli sitäpaitsi asestettu
kolmellakymmenellä tykillä ja siinä oli seitsemänkymmentäviisi
matruusia. Paitsi sotatarpeita, jotka suurimmaksi osaksi
muodostivatkin lastin, oli sillä mukanaan suuri määrä kilisevää
kultaa Intian markkinoille. Joukot astuivat juuri laivaan silloin
kuin Filipkin saapui sinne, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat
kannet niin täynnä, että oli melkein mahdotonta liikkua mihinkään.
Filip, joka ei ollut vielä puhutellut kapteenia, haki ensimmäisen
perämiehen käsiinsä ruveten heti hoitamaan virkaansa. Hän oli viime
matkallaan päässytkin työstä niin perille, että hän oli tottuneempi
kuin luultiinkaan.
Jonkun ajan kuluttua alkoivat kaikki kiireen aiheuttamat merkit
hävitä näkyvistä, joukkojen varustukset korjattiin syrjään, sotilaat
järjestettiin ruotuihin ja sijoitettiin talousvälineineen tykkien
väliin suurelle kannelle. Siten saatiin tilaa laivan hoitamiselle.
Totellessaan määräyksiä osoitti Filip olevansa kykenevä ja
järjestelykykyinen, ja kapteeni sanoikin hänelle kerran heidän hieman
huoahtaessaan:
"Luulin teidän suhtautuvan virkaanne hyvin välinpitämättömästi,
koska ette tullut ennen laivaan, mutta osaatte ottaa menetetyn
ajan takaisinkin. Olette tehnyt enemmän tämän aamupäivän kuluessa
kuin osasin odottaakaan. Iloitsen tulostanne, mutta olen samalla
pahoillanikin, ettette ollut täällä silloin kun sijoitimme lastin,
sillä pelkään lastauksen tapahtuneen hieman huolimattomasti. Herra
Struysilla, ensimmäisellä perämiehelläni, on ollut enemmän työtä kuin
hän on jaksanut tehdäkään."
"Olen pahoillani, etten ollut täällä silloin, herra kapteeni",
vastasi Filip. "Tottelin kuitenkin heti yhtiön kutsua."
"He eivät halunneet häiritä teitä ennenkuin viime tingassa,
koska olette naimisissa ja sitäpaitsi suuri osakaskin yhtiössä.
Otaksun, että seuraavalla matkallanne komennatte jo omaa laivaanne.
Keskustelin aamulla siitä muutaman vanhemman konttoristin kanssa."
Filip ei ollut ollenkaan pahoillaan, että hänen rahansa kasvoivat
nyt niin hyvää korkoa, sillä laivan kapteeniksi pääseminen oli hänen
hartain toivonsa. Hän vastasi toivovansa omaa laivaa seuraavan
matkan jälkeen, jolloin hän luuli jo olevansa aivan pätevä sellaisen
komentajaksi.
"Sitä ei kenenkään tarvitse epäilläkään, herra Vanderdecken, sillä
näkeehän sen jo sokeakin. Pidätte varmaankin paljon merimieselämästä?"
"Kyllä. Luullakseni en luovu siitä milloinkaan."
"Milloinkaanko? Ajattelette nyt niin, koska olette nuori ja
toivorikas, mutta vähitellen väsytte siihen ja olette iloinen
saadessanne levähtää jäljellä olevat päivänne."
"Kuinka paljon sotilaita on laivassamme?"
"Kaksisataaneljäkymmentäviisi miestä ja kuusi upseeria. Miesraukat!
Harvat heistä pääsevät milloinkaan takaisin, niin, tuskinpa moni
näkee seuraavaa syntymäpäiväänsäkään. Ilmasto siellä on kauhea. Vein
sinne kerran kolmesataa miestä, mutta kuuden kuukauden kuluttua,
ennenkuin ennätin lähteä sieltä takaisinkaan, ei heistä ollut enää
sataakaan hengissä."
"Siinä tapauksessahan heidän lähettämisensä sinne on melkein
murhaamista", huomautti Filip.
"Hm! Jossakinhan heidänkin pitää kuolla, ja mitä sen on väliä, vaikka
he kuolevatkin hieman aikaisemmin? Henki on tavaraa, jota voidaan
ostaa niin hyvin kuin muutakin. Viemme niin ja niin paljon mukanamme
teollisuustuotteita ja rahaa vaihtaaksemme niillä intialaisia
tavaroita. Samoin menettelemme ihmisilläkin, eikä se ole yhtiölle
miksikään vahingoksi, päinvastoin."
"Sotamiesraukoille kumminkin, luullakseni."
"Mutta yhtiö ostaa heidän elämänsä halvasta ja myy sen kalliista
hinnasta", vastasi kapteeni mennen keulaan.
"Aivan niin", ajatteli Filip. "Se ostaa ihmishenkiä halvalla ja
voittaa niillä, sillä noilla sotilasraukoitta he eivät voisi
mitenkään puolustaa alueitaan vihollisiaan vastaan. Miten pienestä
vuosipalkasta myyvätkään nuo miehet henkensä taistellakseen noissa
epäterveellisissä seuduissa, joissa he menettävät voimansa eivätkä
pääse enää milloinkaan kotiinsa. Hyvä Jumala, kun nämäkin miehet
näin sydämettömästi uhrataan, miksi tuntisin omantunnon vaivoja,
jos muutamia ihmishenkiä meneekin hukkaan täyttäessäni pyhää
velvollisuuttani, jonka olen saanut toimekseni häneltä, jonka
tiet ovat tutkimattomat. Eihän varpunenkaan putoa puusta hänen
tietämättään ja hänen vallassaan on joko uhrata tahi pelastaa meidät.
Mutta jos tämä laiva on tuomittu perikatoon minun vuokseni, en voi
muuta kuin toivoa, että olisin päässyt johonkin toiseen, jossa
ihmishenkien hukka ei olisi niin suuri."
Vasta viikon kuluttua Filipin tulosta oli laivasto lähtökunnossa.
Olisi hyvin vaikeata selostaa Filipin ajatuksia tämän hänen toisen
matkansa alkaessa. Hänen ajatuksensa olivat niin kiinni matkan
tarkoituksessa, että hän suhtautui elämän tavallisiin seikkoihin
kuin uniin. Hän oli aivan varma siitä, että hän jälleen kohtaa
kummituslaivan, ja kun hän pelkäsi tuon kohtaamisen aiheuttavan
jonkun ikävän onnettomuuden, luultavasti kaikkien niiden hukkumisen,
jotka olivat nyt laivassa hänen kanssaan, kalvoi tuo ajatus häntä
niin, että hän laihtui aivan kamalan näköiseksi. Hän ei puhunut juuri
milloinkaan ja tunsi olevansa kuin rikollinen, joka on tuominnut koko
ympäristönsä vaaroihin, onnettomuuksiin ja kuolemaan senvuoksi että
hän on tullut heidän mukanaan laivaan. Kun joku puhui vaimostaan tai
lapsistaan toivoen parasta ja tehden tulevaisuussuunnitelmia, tunsi
Filip mielensä sairaaksi, nousi pöydästä ja kiiruhti yksinäisyyteen
kannelle. Joskus kuvitteli hän olleensa kiihtynyt ja joutuneensa
jonkunlaisen näköharhan uhriksi, mutta sitten palautti hän kaiken
entisen muistiinsa ja tunsi sen kauhean todellisuuden. Silloin
hän aina mielellään ajatteli, ettei taivaalla ole minkäänlaista
osaa tuossa yliluonnollisessa näyssä, joka tietysti on vain pirun
keksintöä. Entä pyhäinjäännös? Sellaisiin keinoihin ei piru ainakaan
turvaudu. Muutamia päiviä lähtönsä jälkeen katui hän kovasti,
ettei hän ollut uskonut isä Seysenille kaikkea ja kysynyt häneltä
neuvoa, tekikö hän oikein vai väärin jatkaessaan hakemistaan, mutta
se oli nyt myöhäistä, sillä Batavia oli jo enemmän kuin tuhannen
penikulman päässä Amsterdamin satamasta. Hänen oli pakko täyttää
velvollisuutensa, olipa se sitten millainen tahansa.
Kun laiva lähestyi Hyväntoivonnientä, tuli hän niin levottomaksi,
että kaikki huomasivat sen. Kapteeni ja upseerit, jotka
kaikki pitivät hänestä, koettivat turhaan ottaa selvää hänen
alakuloisuutensa syystä. Filip sanoi olevansa kipeä, ja hänen
laihtunut ruumiinsa ja syvälle painuneet silmänsä todistivatkin
kumoamattomasti, että hän sairasti jotakin vaikeata tautia. Suurimman
osan öistä kulutti hän kannella katsellen kaikille suunnille,
tarkastellen jokaista taivaanrannalla tapahtuvaa muutosta ja odottaen
kummituslaivan ilmestymistä näkyviin. Vasta päivän ruvetessa
sarastamaan meni hän hyttiinsä nukkumaan. Onnellisen matkan jälkeen
ankkuroi laivasto Taffel-lahteen, ja Filip tunsi hieman huojennusta,
kun ei tuota yliluonnollista vierailua vielä ollut tapahtunutkaan.
Heti kun laivasto oli saanut uuden juomavesivaraston, lähdettiin
matkalle ja Filipin levottomuus lisääntyi taasen. Suotuisassa
tuulessa purjehti laivasto kuitenkin niemen ympäri, sivuutti
Madagaskarin ja saapui Intian merelle, jossa Batavia erosi
siitä, sen suunnatessa kulkunsa Qambrooniin ja Ceyloniin. "Nyt
näyttäytyy kummituslaiva varmasti", ajatteli Filip. "Se on vain
odottanut toveriemme poistumista, ettemme saisi minkäänlaista apua
onnettomuudessamme." Mutta Batavian matkaa suosivat kauniit ilmat eikä
mitään näkynyt. Muutamien viikkojen kuluttua saavuttiin Javaan, mutta
ennenkuin purjehdittiin Batavian suurenmoiseen satamaan, käännyttiin
vastatuuleen yöksi. Oli heidän matkansa viimeinen yö, jolloin purjeet
olivat ylhäällä. Filip ei poistunut kannelta ollenkaan odottaessaan
levotonna päivän valkenemista. Aamu koittikin vihdoin, aurinko
nousi ja Batavia ohjasi kulkunsa satamaan. Aamupäivällä laskettiin
jo ankkuri ja huojentuneena kiiruhti Filip hyttiinsä nauttiakseen
levosta, jonka tarpeessa hän niin suuresti oli.
Hän heräsi vahvistuneena ja virkeänä, sillä hänen mielensä oli
vapautunut raskaasta taakasta. "Ei siis olekaan määrätty, että
miehistö aina silloin hukkuu, kun olen laivassa", ajatteli hän, "eikä
sekään ole sanottu, että kummituslaiva näyttäytyy, vaikka olenkin
mukana. Siinä tapauksessa ei omaatuntoani rasita enää mikään. On
kyllä totta, että haen laivaa ja toivon saavani kohdatakin sen, mutta
minulla ei ole siihen suuremmat mahdollisuudet kuin muillakaan eikä
ole ollenkaan varmaa että löydän sen, vaikka haenkin sitä. Olkoon
niin, että se tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka sen näkevät,
mutta minun oloni laivassa ei ole noiden kohtaamisten syy. Kiitän
sinua Jumala, nyt voin omantunnon tuskitta täyttää tehtäväni!"
Filip, jolle nämä ajatukset olivat antaneet mielenrauhan takaisin,
meni jälleen kannelle. Joukkojen maihinvienti oli jo alkanut, sillä
sotilaat halusivat yhtä paljon vapautta pitkäaikaisesta vankeudestaan
kuin merimiehet enemmän tilaa ja mukavuuksia. Batavia oli noin
penikulman päässä rannalla. Sen takaa näkyi viheriää vuoristoa,
jossa oli puiden ympäröimiä kaupunkilaisten omistamia kauniita
taloja. Näköala oli kaunis ja kasvullisuus runsas silmää virkistävän
vihreytensä vuoksi. Satamassa oli suuria ja pieniä laivoja, joiden
mastot muodostivat oikean metsän, lahden vesi oli kirkasta ja
sinistä, aaltoillen hiljaa vienossa tuulessa. Kaupunkikin oli
miellyttävän näköinen, sillä sen valkoiset talot kuvastuivat sievästi
tummanviheriöihin puihin, joita kasvoi puutarhassa ja katujen
reunoilla.
"Onko todellakin mahdollista", huomautti Filip Batavian kapteenille,
"että tuo kaunis paikka on niin epäterveellinen? Näöstä päättäen
voitaisiin siitä luulla aivan toista."
"Kuten saaren myrkylliset käärmeet piiloutuvat kukkapenkereihin, niin
hiipii myös kuolema täällä runsaassa ja kauniissa luonnossa. Oletteko
nyt jo terveempi, herra Vanderdecken?"
"Paljonkin", vastasi Filip.
"Olette kuitenkin niin heikko, että neuvon teitä lähtemään maihin."
"Käytän hyvin mielelläni lupaustanne hyväkseni. Kauanko tulemme
viipymään täällä?"
"Emme hyvinkään kauan, koska meitä on käsketty pian palaamaan.
Lastimme on valmis ja otamme sen laivaan heti kun olemme tyhjentäneet
ruumamme."
Filip seurasi kapteenin neuvoa ja pääsi vaikeudetta asumaan
erään vieraanvaraisen kauppiaan luokse, jolla oli talo kaupungin
läheisyydessä hyvin terveellisellä paikalla. Hän oli siellä kaksi
kuukautta tervehtyen kokonaan ja palasi laivaan vasta pari päivää
ennen sen lähtöä. Paluumatka oli onnellinen ja päivälleen neljän
kuukauden kuluttua heidän Bataviasta lähtönsä jälkeen olivat he
St. Helenan läheisyydessä, sillä laivat purjehtivat siihen aikaan
tavallisesti niin sanottua itäistä reittiä Afrikan rannikkoa pitkin,
lähestymättä Amerikkaa. Koska he olivat sivuuttaneet jälleen niemen
kohtaamatta kummituslaivaa, oli Filip nyt aivan terve ja sitäpaitsi
reippaalla tuulella. Odottaessaan tuulta saaren läheisyydessä
huomasivat he muutaman laivaa kohti soutavan veneen, joka saavuttikin
sen kolmen lunnin kuluttua. Miehistö oli hyvin väsynyt, sillä se
oli ollut pari päivää veneessä. He ilmoittivat kuuluvansa erään
pienen hollantilaisen laivan miehistöön, joka pari päivää sitten oli
ruvennut vuotamaan ja uponnut. Se oli täyttynyt niin äkkiä vedellä,
että he tuskin olivat ennättäneet pelastua. Veneessä oli kapteeni,
perämiehet ja kaksikymmentä matruusia sekä muudan vanha katolilainen
pappi, jonka hollantilainen maaherra oli lähettänyt kotiin senvuoksi,
että hän oli vastustanut hollantilaisten etuja Javassa ollessaan.
Pappi oli asunut alkuasukasten luona, jotka vähän aikaa olivat
suojelleetkin häntä, sillä japanilaisetkin halusivat saada hänet
käsiinsä mestatakseen hänet. Vihdoin oli papin ollut pakko turvautua
hollantilaisiin, lempeimpiin vihollisiinsa.
Hollannin hallitus oli päättänyt karkoittaa hänet maasta ja hänet oli
senvuoksi viety laivaan lähetettäväksi kotiin. Kapteenin ja miehistön
kertomuksesta päättäen oli vain yksi henkilö hukkunut, nimittäin
muudan mahtava mies, joka oli vuosikausia ollut hollantilaisten
edustajana Japanissa. Hän oli aikonut palata Hollantiin koottuine
rikkauksineen, mutta päästyään veneeseen oli hän halunnut palata
laivaan pelastaakseen erään arvokkaan laatikon, joka sisälsi
timantteja ja muita jalokiviä. Heidän odottaessaan häntä oli laiva
äkkiä vajonnut ja vähällä imenyt heidätkin mukaansa. He olivat
kuitenkin odottaneet jonkun aikaa nähdäkseen, sukeltaisiko hän esiin,
mutta hän ei ollut enää näyttäytynyt.
"Tiesin tapahtuvan jotakin", sanoi vajonneen laivan kapteeni
istuessaan kajuutassa Filipin ja Batavian kapteenin kanssa, "sillä
kolme päivää aikaisemmin näimme kummituslaivan."
"Mitä, tuon niin sanotun Lentävän Hollantilaisenko?" kysyi Filip.
"Aivan niin", vastasi kapteeni. "Olen usein kuullut puhuttavan siitä,
mutta en ole onnekseni milloinkaan ennen sitä kohdannut. Toivon,
etten ikinä sitä enää näkisi, sillä nyt olen köyhä mies ja minun on
pakko aloittaa kaikki uudestaan."
"Minäkin olen kuullut kerrottavan siitä", huomautti Batavian
kapteeni. "Minkä näköinen se oli?"
"Puhuakseni totta näin vain vilahduksen sen rungosta. Tapaus oli
hyvin kummallinen. Yö oli kaunis, taivas kirkas ja olin jo mennyt
nukkumaan, kun perämies herätti minut noin kahden aikaan yöllä
kutsuen minut kannelle. Hän kertoi miehistön pelkäävän erästä
näkyvissä olevaa kummituslaivaa. Mentyäni ylös huomasin taivaanrannan
kirkkaaksi, vaikka laivan läheisyydessä olikin hieman sumua. Laivan
vauhti oli noin neljä ja puoli solmua, mutta emme sittenkään päässeet
pois sumusta. 'Katsokaahan tuonne', sanoi perämies. 'Hm, mitä
maailmassa siellä onkaan?' vastasin hieroen silmiäni. 'Sumua, vaikka
taivas onkin kirkas ja tuuli rivakka.' Näimme taivaanrannan laivan
kummallakin puolella, sillä sumuvyöhyke oli vain muutamien satojen
jalkojen levyinen. 'Kuunnelkaa nyt, kapteeni', sanoi perämies,
'nyt puhuvat ne jälleen.' 'Puhuvat!' toistin, mutta jännitettyäni
korviani kuulin todellakin ääniä. 'Tähystäjä, olkaa huolellinen
siellä keulassa!' huusi muudan. 'Laiva ylihangan puolella!' kuulin
jonkun vastaavan. 'Soittakaa sitten kelloa siellä!' ja me kuulimme,
miten kello rupesi kalkattamaan. 'Siellä on varmaankin joku laiva',
sanoin perämiehelle. 'On kyllä, mutta se ei ole tämän maailman
aluksia', vastasi hän. 'Ladatkaa keulatykki! Kyllä, kapteeni', kuului
nyt sumusta, joka näytti vain tihenevän ympärillämme. 'Valmis on,
kapteeni!' Tykinlaukaus jyrähti kuin ukkonen korvissamme ja sitten --"
"Niin, mitä sitten tapahtui?" kysyi Batavian kapteeni pidättäen
henkeään.
"Tapahtuiko?" vastasi toinen kapteeni juhlallisesti. "Sumu ja kaikki
muukin haihtuivat kuin taikavoimasta, taivaanranta oli kirkas eikä
mitään näkynyt."
"Onko se mahdollista?"
"Kannella oli kaksikymmentä meistä, jotka voivat todistaa puheeni
oikeaksi", vastasi kapteeni. "Tuo vanha katolilainen pappi seisoi
vieressäni koko ajan. Matruusit ennustivat jotakin onnettomuutta ja
kun me tarkastimme pumpun aamuvahdin aikana, huomasimme ruumassa
neljä jalkaa vettä. Aloimme tyhjentää laivaa, mutta vesi voitti
meidät ja laiva upposi, kuten jo kerroin. Perämies sanoi tuntevansa
laivan ja kertoi sitä nimitettävän Lentäväksi Hollantilaiseksi."
Filip vaikeni, mutta iloitsi suuresti kuulemastaan. "Jos nyt
isäraukkani kummituslaiva", ajatteli hän, "näyttäytyy muillekin
tuottaen onnettomuutta, ei oloni laivassa vaikuta mitään. Käytän vain
hyväkseni tilaisuutta, joka vie minut yhteen sen kanssa panematta
ollenkaan niiden henkeä alttiiksi, joiden kanssa purjehdin. Nyt
on mieleni rauhoittunut ja voin hyvällä omallatunnolla jatkaa
etsimistäni."
Seuraavana päivänä tutustui Filip katolilaiseen pappiin, joka
osasi puhua hollannin kieltäkin. Isä oli kunnioitusta herättävä
noin kuusikymmenvuotias ukko, jonka pitkä aaltoileva parta oli
aivan harmaa. Hän käyttäytyi hyvin miellyttävästi ja keskusteli
mielenkiintoisesti.
Kun Filip seuraavana yönä oli vahdissa, käveli vanhus hänen kanssaan
edestakaisin kannella, ja pitkän keskustelun jälkeen ilmoitti Filip
hänelle olevansa katolilainen.
"Se on todellakin jotakin tavatonta, koska olette hollantilainen",
sanoi pappi.
"Myönnän sen", vastasi Filip, "eikä siitä mitään tiedetäkään täällä
laivassa. En ole salannut sitä senvuoksi, että häpeän uskontoani,
vaan pelosta, että se mahdollisesti aiheuttaa väittelyä, josta en
välitä."
"Olette menetellyt viisaasti, poikani. Ellei luterilainen oppi kanna
parempia hedelmiä kuin mitä olen nähnyt tuolla idässä, ei se ole sen
hyväksyttävämpää kuin epäjumalanpalveluskaan."
"Sanokaa minulle, isä -- miehistö puhuu kummallisesta näystä
muutamasta laivasta, jonka miehistönä ei ole tavallisia kuolevaisia.
Näittekö tekin sen?"
"Näin sen, minkä muutkin", vastasi pappi, "ja mielestäni oli näky
hyvin ihmeellinen, melkeinpä yliluonnollinen. Olin kuitenkin
kuullut puhuttavan tuosta kummituslaivasta ja sen aiheuttamista
onnettomuuksista ennenkin. Ei meitäkään säästetty. Meillä oli
laivassamme muudan henkilö, joka nyt on kuollut, mutta jonka
syntitaakka riitti upottamaan minkä laivan tahansa. Meri nieli hänet
rikkauksineen, joista hän toivoi saavansa nauttia kotiin tultuaan.
Siitä nähdään, että kaikkivaltias rankaisee joskus oikeudenmukaisesti
jo tässäkin maailmassa sellaisia, jotka ovat ansainneet hänen
vihansa."
"Tarkoitatte kai tuota hollantilaista, joka upposi laivan mukana?"
"Kyllä, mutta hänen syntiluettelonsa on niin pitkä, että tulen
tulevana yönä kertomaan sen teille. Olkoon rauha kanssanne, poikani,
ja hyvää yötä."
Ilma pysyi kauniina ja Batavia kääntyi vastatuuleen illalla
ankkuroidakseen seuraavana päivänä St. Helenan satamaan. Kun Filip
tuli kannelle kahdentoista jälkeen, oli vanhus jo siellä odottamassa
häntä. Laivassa oli kaikki hiljaista ja rauhallista, matruusit
nukkuivat tykkien välissä ja Filip meni perään uuden tuttavansa
kanssa. He istuutuivat ja pappi alkoi kertoa:
"Luultavasti ette tiedäkään, että portugalilaiset, vaikka he
ovatkin innokkaita saavuttamaan lujan jalansijan valloittamissaan
maissa, jotka he rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään ovat
löytäneet ja joiden anastamisessa he ovat luultavasti tehneet monta
rikosta, eivät kumminkaan ole unhottaneet kaikille katolilaisille
hyvin kallisarvoista asiaa, nimittäin oikean uskon levittämistä
pakanallisiin maihin. Muutamien haaksirikkoutuneiden portugalilaisten
välityksellä tutustuimme Japaniin ja seitsemän vuotta myöhemmin
nousi pyhä ja siunattu" Pyhä Fransiskus Ximon saarelle, jonne hän
jäi kahdeksi vuodeksi ja viideksi kuukaudeksi saarnaamaan oppiamme
ja kääntämään pakanoita. Myöhemmin matkusti hän Kiinaan, mutta ei
päässytkään perille, vaan kuoli matkalla. Hänen kuolemansa jälkeen
kääntyi paljon japanilaisia uskoomme, vaikka pakanalliset papit
vainosivatkin heitä kovasti. Oppi levisi kuitenkin nopeasti ja monet
tuhannet palvelivat pian oikeata Jumalaa.
Jonkun ajan kuluttua perustivat hollantilaiset kauppa-aseman
Japaniin, mutta huomattuaan, että aseman läheisyydessä asuvat
kristityt halusivat olla kauppavaihdossa vain portugalilaisten
kanssa, joihin he luottivat, tuli heistä meidän vihollisiamme, ja tuo
mies, josta olemme puhuneet ja joka silloin oli hollantilaisen aseman
hoitaja, päätti suunnattomassa kullanhimossaan tehdä kristinuskon
epäilyttäväksi maan hallitsijan silmissä syöstäkseen siten
portugalilaiset ja heidän liittolaisensa turmioon. Niin, poikani,
käyttäytyi mies, joka oli omaksunut luterilaisen opin, koska se muka
oli puhtaampi kuin meidän.
Läheisyydessä asui muudan rikas japanilainen, joka molempine
poikineen oli kääntynyt kristinuskoon ja kastettu. Hänellä oli kaksi
muutakin poikaa, jotka olivat virkamiehinä keisarin hovissa. Tämä
japanilainen oli lahjoittanut meille talon, että voisimme perustaa
siihen koulun, mutta hänen kuolemansa jälkeen vaativat nuo molemmat
hovissa olevat pojat, jotka olivat pakanoita, meiltä tuota taloa
takaisin. Kieltäydyttyämme rupesi hollantilainen kiihoittamaan
noita nuoria aatelismiehiä meitä vastaan käskien heidän ilmoittaa
keisarille, että portugalilaiset ja kristityt olivat tehneet
salaliiton häntä vastaan. Kun asiamieheltä kysyttiin, onko hänkin
kristitty, sanoi hän olevansa vain hollantilainen.
Keisari, uskoen salaliiton olemassaoloon, käski heti tappaa kaikki
portugalilaiset ja sellaiset japanilaiset, jotka olivat kääntyneet
kristinoppiin. Hän varusti siihen tarkoitukseen sotajoukon ja uskoi
sen päällikkyyden noille kahdelle aatelismiehelle, joista äsken
kerroin, noille sen miehen pojille, joka oli lahjoittanut meille
talon. Kristityt, huomattuaan, että vastustus oli tässä heidän ainoa
pelastuksensa, tarttuivat myös aseihin ja valitsivat päällikökseen
nuo toiset japanilaiset aatelismiehet, jotka isän kanssa olivat
kääntyneet. Siten oli noiden joukkojen johtajina neljä veljestä,
kaksi kummallakin puolella.
Kristittyjen sotajoukossa oli noin neljäkymmentätuhatta
miestä, mutta tietämättä sitä lähetti keisari sitä vastaan
kaksikymmentäviisituhatta lannistamaan ja hakkaamaan sen maahan.
Sotajoukot kohtasivat toisensa ja kovan taistelun jälkeen
(japanilaiset ovat hyvin urhoollisia) voittivat kristityt ja
lukuunottamatta muutamia, jotka pelastuivat veneihin, tuhottiin koko
keisarin armeija.
Tämän voiton johdosta kääntyi vielä paljon japanilaisia
uskoomme, niin että armeijamme miesluku lisääntyi pian
viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Mutta kun keisari kuuli
joukkojensa tulleen voitetuiksi, pani hän toimeen uuden sotaväenoton
ja järjesti sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijan
antaen kenraaleilleen sellaisen käskyn, että kaikki muut kristityt
pitää tappaa, paitsi noita kahta johtajaa, jotka hän halusi saada
elävänä käsiinsä kiduttaakseen heidät kuoliaiksi. Kaikki sovintoehdot
raukesivat ja keisari rupesi itse joukkojensa johtajaksi. Armeijat
kohtasivat toisensa ja ensimmäisen päivän taistelu oli voitokas
kristityille. He menettivät kuitenkin toisen johtajansa, joka
haavoittui ja otettiin vangiksi, ja koska ei armoa annettu, olivat
heidän muutkin tappionsa melko tuntuvat.
Toisena päivänä ratkaistiin sitten kristittyjen kohtalo. Heidän
ylipäällikkönsä kaatui ja lukuisampi vihollinen tappoi heidät kaikki
viimeiseen mieheen. Keisari hyökkäsi taistelun jälkeen kauempana
olevaan leiriin murhauttaen vanhukset, vaimot ja lapsetkin.
Kuusikymmentätuhatta kristittyä sai siten surmansa. Verilöyly ei
loppunut siihenkään, sillä monien vuosien kuluessa toimeenpantiin
saarilla tarkkoja etsimisiä kristittyjen löytämiseksi ja kiinni
saadut kidutettiin julmasti kuoliaiksi. Noin viisitoista vuotta
sitten tapettiin viimeinen kristitty Japanissa, ja kaikkien
murhattujen luku nousee yhteensä noin neljäänsataantuhanteen. Koko
tämän teurastuksen aiheuttivat tuon miehen ahneus ja petollisuus,
joka muutamia päiviä sitten sai oikeudenmukaisen rangaistuksensa.
Hollantilainen yhtiö oli tyytyväinen hänen menettelyynsä, joka
hankki sille sellaisia etuja, ja hän oli sittemmin monta vuotta
heidän edustajanaan siellä. Hän oli nuorukainen tullessaan sinne,
mutta hänen tukkansa oli harmaantunut hänen aikoessaan palata omaan
maahansa. Hän oli koonnut suunnattoman omaisuuden, joka kuitenkin
hukkui hänen kanssaan.
"Elän enää vain muutamia vuosia ja Jumala tietää minun
vastustelematta täältä lähtevänkin", lopetti pappi poistuen melkein
heti mennäkseen nukkumaan.
"Kertoisinko hänelle tarinani?" ajatteli Filip jäätyään yksikseen.
"Tunnen, että voisin sen tehdä, mutta -- ei! Koska en kertonut
sitä isä Seysenillekään, en kerro hänellekään. Antautuisin silloin
hänen valtaansa ja hän voisi pakottaa minua --. Ei, salaisuuteni on
minun enkä ole minkäänlaisten neuvonantajien tarpeessa." Hän kaivoi
kalleutensa esille poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Batavia oli muutamia päiviä ankkurissa St. Helenan satamassa jatkaen
sitten matkaansa. Kuuden viikon kuluttua ankkuroi laiva jälleen
Amsterdamin satamaan ja saatuaan luvan kapteenilta lähti Filip heti
kotiinsa ottaen mukaansa vanhan portugalilaisen papin, Mathiaksen,
jolle Filip tultuaan hänen ystäväkseen oli tarjonnut asunnon luonaan
niin pitkäksi ajaksi kuin pappi aikoi viipyä Hollannissa.