On luultavasti aivan tarpeetonta huomauttaa, että Filip kiiruhti niin
nopeasti kuin suinkin pieneen kotiinsa, jossa oli kaikki, mikä oli
hänestä rakkainta tässä maailmassa. Hän päätti nauttia nyt onnestaan
muutamia kuukausia, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän
tunsi, että niin mielellään kuin hän halusikin pitää valansa, ei hän
voisi poistua kotoaan ennen syksyä, jolloin toinen laivasto lähtisi
matkalle, ja nyt oltiin vasta huhtikuun alussa. Niin paljon kuin
hän surikin herra Klootsin ja Hillebrantin kuolemaa ja pahoitteli
onnettoman miehistön kohtaloa, tunsi hän kuitenkin jonkunlaista
huojennusta ajatellessaan, että hän oli ikuisiksi ajoiksi vapautunut
tuosta Schriften-roistosta, joka oli joutunut saman kohtalon
alaiseksi kuin muutkin. Hän melkein siunasi tätä toisille niin
onnetonta haaksirikkoa, joka oli suonut hänelle tilaisuuden niin pian
palata rakkaan Aminensa luo.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Filip vuokrasi veneen Fliessingenistä
ja soudatti itsensä Terneuseen. Kun hän lähestyi kotiaan, näki
hän vieraskamarin ikkunan olevan auki ja naisen nojautuvan siitä
ulos. Hän tiesi, ettei katsoja voinut olla kukaan muu kuin Amine,
ja päästyään kapean sillan yli lähestyi hän ikkunaa menemättä
ollenkaan ovelle. Amine oli niin vaipunut taivaan katselemiseen ja
omiin ajatuksiinsa, ettei hän nähnyt eikä kuullut miehensä tuloa.
Filip huomasi hänen hajamielisyytensä ja pysähtyi senvuoksi noin
viidentoista askeleen päähän hänestä. Kun hän seisoi siinä, käänsi
Amine katseensa häneen päin, ja kun synkkä pilvi peitti samalla
kuun, muutti heikko valaistus hänen vartalonsa jollakin tavoin
yliluonnolliseksi ja aavemaiseksi. Amine tunsi miehensä, mutta kun
hänellä ei ollut minkäänlaista syytä odottaa häntä niin pian kotiin,
luuli hän ilmiötä miehensä haamuksi. Hän perääntyi, siveli tukkansa
pois silmiltä molemmin käsin ja katsoi vieläkin kerran miestään hyvin
tarkkaavaisesti.
"Minä täällä olen, Amine, älä pelästy!" huusi Filip äkkiä.
"En minä pelästykään", vastasi Amine painaen kädellään sydäntään.
"Nyt olen jo aivan rauhallinen. Rakkaan mieheni henki, sillä
sellaiseksi luulen sinua, kiitän sinua. Filip, olet tervetullut
kuolleenakin luokseni." Hän viittasi surullisesti kädellään
kehoittaen Filipiä tulemaan huoneeseen ja peräytyen itse pois
ikkunasta.
"Hyvä Jumala, hän luulee minua kuolleeksi!" ajatteli Filip ja
tietämättä oikein, mitä hänen pitäisi tehdä, hyppäsi hän ikkunasta
huoneeseen ja näki Aminen istuvan sohvassa. Hän aikoi rikkoa
hiljaisuuden, mutta Amine, joka oli katsellut hänen tuloaan siinä
varmassa luulossa, että hänellä oli yliluonnollinen näky edessään,
huudahti:
"Niinkö pian? Tapahtukoon Jumalan tahto, vaikka tämä tuntuukin niin
raskaalta kantaa. Filip, rakas Filip, tunnen saavani pian seurata
sinua."
Filip tuli nyt yhä levottomammaksi.
"Amine, kultaseni, kuule minua!" huudahti hän. "Olen tullut niin
odottamatta, mutta tule tänne syliini, niin saat huomata, ettei
Filipisi ole kuollut."
"Etkö sinä olekaan kuollut!" huudahti Amine nousten.
"En, Amine, olen vielä miehesi ja rakastan sinua yhtä paljon kuin
ennenkin", vastasi Filip ottaen Aminen syliinsä ja puristaen hänet
rintaansa vasten.
Amine vaipui hänen sylistään sohvalle purskahtaen itkuun, joka
onneksi kevensi hänen sydäntään, Filipin ollessa polvillaan sohvan
vieressä ja tukiessa häntä.
"Ah, Jumalani, kiitän sinua!" sanoi Amine vihdoinkin. "Luulin
ilmestystä haamuksesi, Filip. Olisin ollut iloinen saadessani nähdä
sinut sittenkin", lisäsi hän itkien painaen päänsä miehensä olkapäätä
vasten.
"Voitko nyt kuunnella minua, rakkaani?" kysyi Filip jonkun ajan
kuluttua.
"Voi puhu, puhu, kultaseni, sillä voisin kuunnella sinua nyt
iankaikkisesti."
Filip kertoi nyt lyhyesti kaikki tapahtumat ilmoittaen samalla syyn,
miksi hän oli tullut niin odottamatta kotiin. "Entä isäsi, Amine?"
"Hän voi hyvin. Puhukaamme hänestä huomenna."
"Niin", ajatteli Filip herätessään seuraavana aamuna ja katsellessaan
rakastetun vaimonsa miellyttäviä kasvoja, "niin, Jumala on
armollinen. Tunnen saavani nauttia vielä onnesta ja tiedän, että
tämä onni on riippuvainen työni uskollisesta täyttämisestä, jonka
laiminlyönnistä minua varmaankin rangaistaisiin. Olkoon niin! Uhmaten
vaaroja ja kuolemaa tahdon täyttää velvollisuuteni ja toivon Jumalan
armahtavan minua täällä ja tulevassa elämässä. Enkö ole saanut
korvausta kaikista kärsimyksistäni? Kyllä enemmänkin", ajatteli
hän herättäessään suukkosella vaimonsa, jonka suuret tummat silmät
kohdistuivat häneen loistaen rakkaudesta.
Ennen menoaan arkitupaan kyseli Filip herra Pootsin vointia.
"Isäni on todellakin ollut minulle suureksi vaivaksi", vastasi Amine.
"Lähtiessäni jonnekin on minun pakko lukita vierashuoneen ovi,
sillä useammasti kuin kerran olen huomannut hänen koettavan murtaa
auki kaappien lukkoja. Hänen kullanhimonsa on ääretön, sillä hän
ei voi uneksiakaan muusta. Hän on aiheuttanut minulle paljon surua
ennustamalla, etten saa nähdä sinua enää milloinkaan, ja vaatimalla,
että luovuttaisin omaisuutesi hänelle. Mutta hän pelkää minua ja
vielä enemmän sitä, että tulet takaisin."
"Onko hänen terveytensä hyvä?"
"Hän ei ole sairaskaan, mutta hänen elinvoimansa vähenevät kuin
palaneen kynttilän, joka joskus leimahtaa liekkiin. Joskus hän
on aivan tylsä, mutta joskus hän puhuu ja suunnittelee kuin hän
olisi vielä täysissä ruumiinvoimissa. Voi, millainen kirous
tuollainen rakkaus kultaan mahtaneekaan olla! Luulen -- sellaisen
ajatteleminenkin tuntuu hirveältä -- mutta luulen kuitenkin, että
ukkoraukka, vaikka hän onkin jo haudan partaalla, mielellään uhraisi
meidän molempien elämän saadakseen kultasi, josta voisin luopua
yhdestä antamastasi suukkosesta."
"Mitä sanotkaan? Onko hän koettanut tehdä jotakin sellaista
poissaollessani?"
"En uskalla ilmaista ajatuksiani, Filip, enkä kylvää epäluuloja,
joita emme voi mitenkään todistaa. Vartioitsen häntä tarkasti,
mutta älkäämme puhuko hänestä enää. Tapaat hänet piakkoin, mutta
älä odotakaan sydämellistä vastaanottoa, tahi jos hän on olevinaan
ihastunut, niin älä luota häneen. En ilmoita hänelle tulostasi, sillä
haluan nähdä, millaisen vaikutuksen se tekee häneen."
Amine meni alakertaan valmistamaan aamiaista ja Filip lähti
hetkiseksi kävelemään. Palattuaan näki hän herra Pootsin istuvan
pöydässä tyttärensä kanssa.
"Laupias Jumala, näenkö oikein!" huudahti ukko. "Herra Vanderdecken,
oletteko palannut kotiinne?"
"Kyllä", vastasi Filip. "Tulin eilenillalla."
"Miksi et kertonut sitä minulle, Amine?"
"Halusimme yllättää sinut", vastasi Amine?
"No siinä te todellakin onnistuitte! Milloin matkustatte jälleen,
herra Filip? Joko huomenna?" kysyi herra Poots.
"En moneen kuukauteen, toivoakseni", sanoi Filip.
"Ettekö moneen kuukauteen? Miten olette saanut lomaa niin pitkäksi
ajaksi? Sanokaa minulle kuitenkin, oletteko tuonut paljon rahaa
mukananne?"
"En kolikkoakaan. Jouduimme haaksirikkoon ja olin vähällä menettää
henkeni."
"Mutta aiotte kai taasen matkustaa?"
"Kyllä sitten kuin tulen sille päälle."
"Hyvä. Me hoidamme kyllä taloanne ja rahojanne."
"Luullakseni vapautan teidät siitä vaivasta", sanoi Filip
kiusatakseen ukkoa. "Aion nimittäin ottaa rahani mukaani."
"Aiotteko todellakin ottaa ne mukaanne? Mutta miksi?" kysyi Poots
levotonna.
"Ostaakseni tavaroita matkan varrelta ja ansaitakseni siten enemmän
rahaa."
"Mutta tehän voitte joutua haaksirikkoon toisenkin kerran, silloin
ovat rahanne mennyttä kalua. Ei, matkustakaa te vain itse herra
Filip, mutta jättäkää rahanne tänne."
"Se ei sovi ollenkaan suunnitelmiini ja ensi kerran matkustaessaan
otan varmasti kaikki rahani mukaani."
Keskustelun kuluessa juolahti Filipin mieleen, että jos hän vain
saa herra Pootsin uskomaan ottaneensa kaikki rahansa mukaansa on
Aminellakin sitten rauhallisemmat olot. Hän päätti senvuoksi matkalle
lähtiessään uskotella ukolle, että hän vie omaisuutensa muassaan.
Herra Poots vaipui synkkiin ajatuksiin ja poistui parin minuutin
kuluttua vierashuoneesta omaan kamariinsa. Nyt kertoi Filip
vaimolleen, miksi hän oli petkuttanut ukkoa.
"Oletpa sinä huolellinen, Filip, ja minä kiitänkin sinua siitä,
vaikka toivonkin, ettet olisi maininnut mitään koko asiasta. Et tunne
isääni. Nyt pitää minun vartioida häntä kuin vihollista."
"Mitähän tuollainen heikko ukko-rahjus meille voi? Ei suoraan sanoen
mitään", vastasi Filip hymyillen. Mutta Amine ei ajatellut niin ja
oli alituisesti varuillaan.
Kevät ja kesä kuluivat nopeasti, sillä he olivat hyvin onnellisia.
He keskustelivat usein Filipin viimeisen matkan vaiheista --
tuosta yliluonnollisesta Filipin isän laivan näyttäytymisestä ja
onnettomasta haaksirikosta.
Amine tunsi, että hänen miehensä saisi kestää vielä paljon vaaroja
ja vaikeuksia, mutta hän ei koettanut milloinkaan taivuttaa häntä
luopumaan yrityksestään. Hänkin katsoi tulevaisuuteen toivoen ja
luottamuksella hyvin tietäen, että Filip joskus joutuu kohtalonsa
uhriksi, ja luottaen siihen, että tuo hetki on vielä kaukana.
Kesän lopulla matkusti Filip jälleen Amsterdamiin pestautuakseen
johonkin sellaiseen laivaan, joka lähtee matkalle syksyllä.
Ter Schellingin haaksirikon vaiheet tiedettiin tarkasti, sillä Filip
oli kotiin palatessaan selittänyt kaikki siihen kuuluvat seikat,
lukuunottamatta kummituslaivan ilmestymistä, ja kertomus oli jätetty
yhtiön johtokunnalle. Ei ainoastaan hänen selvän ja valaisevan
selostuksensa vuoksi, vaan hänen kärsimystensä ja kummallisen
pelastumisensa tähden oli yhtiö luvannut hänelle toisen perämiehen
paikan toisessa laivassaan siinä tapauksessa että Filipiä vieläkin
haluttaisi lähteä purjehtimaan Intiaan.
Mentyään yhtiön konttoriin sai hän pestin Bataviaan, muutamaan
neljänsadan tonnin vetoiseen kauniiseen alukseen. Kun matkan
tarkoitus oli siten saavutettu, kiiruhti hän takaisin kotiinsa
ja ilmoitti herra Pootsin läsnäollessa Aminelle Amsterdamissa
saavuttamansa tulokset.
"Vai aiotte te merelle jälleen", huomautti herra Poots.
"Kyllä, mutta en vielä pariin kuukauteen, toivoakseni", vastasi Filip.
"Vai vasta sitten!" mumisi vanhus itsekseen.
Kuinka totta onkaan, että me mieluummin taivumme todelliseen
onnettomuuteen kuin olemme alituisesti jännityksessä. Oli olemassa
muudan seikka, joka tuotti Aminelle paljon huolta, nimittäin hänen
Isänsä luonne ja käyttäytyminen. Amine tunsi isänsä siksi hyvin, että
hän huomasi tämän jo vihaavan salaisesti Filipiä. Ajatus, että Filip
ottaa rahansa mukaansa, oli melkein tehnyt tuosta kitsaasta ukosta
mielipuolen. Amine oli vakoillut häntä ja nähnyt hänen kävelevän
tuntikausia edestakaisin mumisten itsekseen ja välittämättä enää
ollenkaan toimestaan.
Parin päivän kuluttua Amsterdamista tulonsa jälkeen valitti Filip
pahoinvointia, hän oli nimittäin vilustunut matkallaan.
"Ettekö olekaan terve?" huudahti ukko nousten äkkiä tuolistaan?
"Antakaa minun koettaa valtimoanne. Kas, se lyökin hyvin nopeasti.
Amine, mies raukkasi on hyvin sairas. Hänen pitää mennä vuoteeseen ja
minä annan hänelle jotakin, joka kyllä parantaa hänet. En ota siitä
maksua, Filip, en missään tapauksessa."
"En minä nyt sentään niin sairas ole, herra Poots", vastasi Filip.
"Lukuunottamatta kovaa päänkipua olen aivan terve."
"Teillä on kuumettakin, Filip. Menkää senvuoksi vuoteeseenne ja
nauttikaa teille lähettämäni lääke, niin olette huomenna terve."
Filip meni huoneeseensa Aminen kanssa ja herra Poots rupesi
valmistamaan lääkettä. Heti kun Filip oli päässyt sänkyyn, meni Amine
jälleen alakertaan ja kohtasi siellä isänsä, joka antoi hänelle
jauheen käskien Aminen antaa sen miehelleen. Herra Poots poistui
senjälkeen tuvasta.
"Jumala antakoon minulle anteeksi, jos teen isälleni vääryyttä",
ajatteli Amine, "mutta hän on nyt kerta kaikkiaan menettänyt
luottamukseni. Filip on sairas, sairaampi kuin hän luuleekaan, ja
ellei hän ota jotakin lääkettä, voi hänen tilansa tulla vieläkin
huonommaksi mutta sydämeni sanoo minulle, että minun pitää olla
varovainen Niin pirullinen ei isä sentään mahtane olla."
Amine tarkasti lääkkeen. Paperissa oli hieman tummanruskeata
jauhetta, joka herra Pootsin määräyksen mukaan oli annettava
sairaalle lasillisessa lämmintä viiniä. Herra Poots oli tarjoutunut
tekemään sen. Hänen palaamisensa keittiöstä keskeytti Aminen
ajatukset.
"Tässä on viini, tyttöseni. Sekoita nyt jauhe juomalasilliseen tätä
ja peittele hänet hyvin, sillä hän rupeaa hikoilemaan pian eikä sitä
pidä keskeyttää. Valvo hänen luonaan, Amine, äläkä mene nukkumaan.
Aamulla on hän jälleen terve." Herra Poots poistui nyt huoneesta
toivottaen tyttärelleen hyvää yötä.
Amine kaasi jauheen muutamaan pöydällä olevaan hopeapikariin ja alkoi
sitten sekoittaa siihen viiniä. Hänen epäilyksensä olivat hetkiseksi
haihtuneet isän ystävällisen puheen vuoksi. Ollaksemme rehellisiä
herra Pootsia kohtaan on meidän pakko tunnustaa, että hän oli aina
hyvin ystävällinen potilailleen. Sekoitettuaan juoman huomasi Amine,
ettei siihen ilmestynytkään minkäänlaista pohjasakkaa. Tämä oli
tavatonta ja hänen epäilyksensä heräsivät uudestaan.
"Tästä en pidä ollenkaan", sanoi hän. "Pelkään isääni -- Jumala minua
auttakoon -- en tiedä oikeastaan, mitä minun pitää tehdä, mutta
Filipille en tätä ainakaan anna. Lämmin viini yksinään panee hänet
ehkä tarpeeksi hikoilemaan."
Amine mietti asiaa tarkemmin. Hän oli sekoittanut jauheeseen niin
vähän viiniä, ettei pikari ollut vielä puolillaankaan. Pantuaan sen
sivulle, täytti hän toisen pikarin kokonaan lämpimällä viinillä ja
meni sitten makuuhuoneeseen.
Hän kohtasi isänsä eteisessä, vaikka hän oli luullut tämän jo menneen
nukkumaan.
"Varo, ettet läikytä sitä, Amine. Anna se hänelle kokonaan. Ei, anna
se minulle. Vien sen hänelle itse."
Herra Poots otti pikarin Aminen kädestä ja meni Filipin
makuuhuoneeseen.
"Tässä, poikani, juohan tämä, niin paranet", sanoi hän, mutta hänen
kätensä vapisi niin, että viiniä läikkyi peitteelle. Amine katsoi
isäänsä ja tuli yhä iloisemmaksi, ettei hän ollut sekoittanut
jauhetta viiniin. Filip nojautui kyynärpäähänsä juoden lääkkeen, ja
herra Poots toivotti hänelle sitten hyvää yötä.
"Älä poistu hänen luotaan, Amine, sillä haluan, että määräyksiäni
noudatetaan tarkasti", sanoi herra Poots ennen poistumistaan. Amine
oli ensin aikonut mennä hakemaan kynttilää, jonka hän oli jättänyt
vierashuoneeseen, mutta jäikin nyt miehensä luokse ilmoittaen hänelle
epäilyksensä ja sen, ettei hän ollut antanutkaan hänelle jauhetta.
"Toivoakseni erehdyt, Amine", vastasi Filip. "Olet varmasti väärässä,
sillä niin pahoja ihmisiä ei voi olla olemassakaan."
"Et ole asunut hänen kanssaan niin kauan kuin minä etkä nähnyt
hänen kujeitaan", vastasi Amine. "Et tiedä, millaisiin konnantöihin
kullanhimo voi houkutella ihmisen, mutta voihan silti olla
mahdollista, että olen erehtynyt. Sinun pitää nyt kaikissa
tapauksissa nukkua minun vartioidessani sinua, rakkaani. Kas niin, et
saa puhua enää. Tunnen, etten saa vielä unta, ja senvuoksi aion lukea
hieman ennen nukkumaan menoani."
Filip ei vastustellut enää ja nukkuikin pian. Amine valvoi hänen
vieressään paljon sivu puolenyön.
"Hän hengittää niin raskaasti", ajatteli Amine, "mutta kuka tietää,
olisiko hän milloinkaan herännyt, jos olisin antanut hänelle
jauheen. Isäni on niin perillä kaikissa itämaisissa tempuissa, että
pelkään häntä. Kuinka usein hän onkaan saatuaan pussillisen kultaa
nukuttanut ihmisen ikuiseen uneen! Hän, joka pyynnöstä on tappanut
monta, voi varmaankin empimättä murhata tyttärensäkin miehen,
sillä olen katsellut hänen hommiaan ja tunnen hänen ajatuksensa ja
toivomuksensa. En ymmärrä, miksi nämä synkät aavistukset ahdistavat
mieltäni tänään, ja minusta tuntuu aivan siltä kuin tapahtuisi joku
onnettomuus. Kunpa nyt aamu pian koittaisi! Kuinka sikeästi hän
nukkuukaan ja hiki helmeilee hänen otsallaan! Minun pitää peitellä
hänet hyvin ja vahtia, ettei hän potki peittoa yltään. Nyt koputtaa
joku eteisen oveen. Melu herättää varmasti Filipinkin. Isää on tultu
luultavasti hakemaan jonkun luokse."
Amine poistui huoneesta ja kiiruhti alakertaan. Kuten hän oli
otaksunutkin, oli herra Pootsia tultu hakemaan. Häntä pyydettiin
avuksi muutamaan synnytykseen.
"Hän tulee heti", vastasi Amine. "Menen herättämään hänet." Amine
lähestyi isänsä makuuhuoneen ovea ja koputti siihen. Kun hän ei
saanut minkäänlaista vastausta, koputti hän uudestaan.
"Isäni ei tavallisesti nuku näin raskaasti", ajatteli Amine, kun
ei toiseenkaan koputukseen vastattu. Hän aukaisi oven ja meni
sisään. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei isä ollutkaan
vuoteessaan. "Kummallista", ajatteli hän, "mutta muistaakseni hän
ei palannutkaan enää yläkertaan mentyään sammuttamaan valoja." Amine
kiiruhti senvuoksi vierashuoneeseen ja näki isänsä makaava sohvalla
syvässä unessa, kuten hänestä näytti. Herra Poots ei vastannut
kuitenkaan hänen huutoonsa. "Laupias Jumala, onko hän kuollut!"
ajatteli hän vieden kynttilän lähemmäksi isänsä kasvoja. Ja asian
laita olikin niin, sillä Pootsin silmät olivat lasimaiset ja alaleuka
oli pudonnut alas.
Amine nojautui hetkiseksi seinään ollen pyörtymäisillään, mutta
lopulta hän tointui.
"Se saadaan heti selville", ajatteli hän mennen pöydän luo ja katsoen
hopeapikariin, jossa hän oli sekoittanut jauheen viiniin, mutta se
olikin tyhjä. "Oikeamielinen Jumala on rangaissut häntä!" huudahti
hän. "Mutta voi, että tuon miehen piti olla isäni! Niin, asia on
aivan selvä. Peläten omia sanojaan ja katalaa suunnitelmaansa kaasi
hän enemmän viiniä pikariin tukahduttaakseen omantunnontuskansa, ja
aavistamatta ollenkaan jauheen olemassaoloa pikarissa joi hän itse
sen kuoleman, jonka hän oli aikonut toiselle. Ja kenelle toiselle
sitten? Niin, ei sen vieraammalle kuin oman tyttärensä miehelle.
Ellet olisi isäni", jatkoi Amine, "kiroaisin sinut, mutta nyt olet
saanut rangaistuksesi. Antakoon Jumia sinulle anteeksi, sinä heikko,
kurja ja syntinen miesraukka!"
Amine poistui nyt huoneesta mennen katsomaan Filipiä, joka nukkui
vielä rauhallisesti ja näytti hikoilevan kovasti.
Joku toinen nainen olisi varmaankin herättänyt miehensä, mutta Amine
ei ajatellut itseään. Filip oli sairas eikä hän halunnut häiritä
häntä pelosta, että Filip voisi ehkä säikähtää.
Eteisen oveen koputettiin nyt uudestaan ja se herätti Aminen
ajatuksistaan. Hän kiiruhti alakertaan, mutta ei avannut ovea.
"Herra Pootsin pitää tulla heti", sanoi lääkäriä noutamaan tullut
tyttö.
"Hyvä Therese", vastasi Amine, "isäni on enemmän avun tarpeessa
kuin emäntäraukkanne, sillä pelkään hänen työnsä tässä maailmassa
loppuneen. Hän on hyvin sairas eikä voi nousta vuoteesta. Pyydän,
että auttaisitte nyt sen sijaan minua. Menkää sanomaan isä
Seysenille, että hän tulisi tänne, sillä luulen isäni olevan kuoleman
kielissä."
"Herra siunatkoon", huudahti Therese, "ovatko asiat todellakin niin
huonosti? Toimitan kyllä asianne, rouva Amine."
Uudistettu koputus oli herättänyt Filipinkin, joka tunsi olevansa
paljon terveempi, sillä päänkipukin oli haihtunut. Hän huomasi heti,
ettei Amine ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja hän aikoi moittia
häntä siitä, kun Amine kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman.
"Sinun pitää pukea vaatteet yllesi, Filip, ja auttaa minua kantamaan
hänen ruumiinsa vuoteeseen ennen papin tuloa. Laupias Jumala, jos
olisin antanut sinulle tuon jauheen, rakas Filip... mutta älkäämme
puhuko siitä. Kiiruhda, sillä isä Seysen on heti täällä."
Filip pukeutui nopeasti ja seurasi sitten Aminea vierashuoneeseen.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja sen säteet valaisivat ukon laihoja
kasoja. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja kieli oli jäänyt hammasten
väliin.
"Ah, tämä huone näyttää olevan oikea onnettomuuksien tyyssija!
Kuinkahan paljon peloittavia asioita täällä tuleekaan vielä
tapahtumaan?"
"Ei ainoatakaan, toivoakseni", vastasi Amine. "Tämä ei ole mielestäni
mitään kauheata. Hirveämpää oli katsella vanhusta, kun hän seisoen
vuoteesi vieressä ojensi sinulle myrkkymaljan ystävällisesti
hymyillen. En voi unhottaa sitä näkyä milloinkaan."
"Antakoon Jumala sen hänelle anteeksi, kuten minäkin olen tehnyt",
vastasi Filip nostaen ruumiin syliinsä ja kantaen sen siihen
huoneeseen, jota herra Poots oli käyttänyt.
"Annetaan ihmisten olla siinä luulossa, että hän kuoli vuoteeseensa
luonnollisella tavalla", sanoi Amine. "Ylpeyteni ei salli, että tämä
tulee tiedoksi. En halua, että minua ruvetaan sanomaan murhaajan
tyttäreksi."
Hän istuutui tuolille ja purskahti itkuun.
Hänen miehensä koetti lohduttaa häntä, kun isä Seysen koputti oveen.
Filip kiiruhti avaamaan.
"Hyvää huomenta, poikani. Miten sairas voi?"
"Hän on kuollut, isä."
"Tulen siis kuitenkin liian myöhään, vaikka koetinkin kiiruhtaa!"
huudahti pappi surullisesti.
"Hän kuoli äkkiä sydänhalvaukseen, isä", vastasi Filip vieden papin
herra Pootsin huoneeseen.
Isä Seysen katsoi ruumista ja näki, ettei hänen apunsa ollut enää
tarpeen. Hän kääntyi nyt Amineen päin, joka vieläkin itki.
"Itkekää vain, tyttäreni, teillä on syytä siihen", sanoi hän.
"Hellästä ja tottelevaisesta lapsesta tuntuu isän rakkauden
menettäminen kovalta iskulta. Älkää kuitenkaan antautuko liiaksi
surunne valtaan, sillä teillä on muitakin sitovia velvollisuuksia.
Teillä on miehenne."
"Tiedän sen, isä, mutta antakaa minun itkeä, sillä olinhan hänen
tyttärensä."
"Eikö hän mennytkään nukkumaan eilen illalla, koska hänellä on vielä
vaatteet yllään? Milloin hän rupesi valittamaan pahoinvointiaan?"
"Nähdessäni hänet viimeisen kerran", vastasi Filip, "oli hän
huoneessani ja antoi minulle jotakin lääkettä, ennenkuin hän toivotti
minulle hyvää yötä. Kun häntä tultiin hakemaan sairaan luokse, meni
vaimoni herättämään häntä, mutta silloin hän oli jo tajutonna."
"Hän on kuollut äkkiä", sanoi pappi. "Mutta hän oli vanha mies ja
silloin voi loppu tulla silmänräpäyksessä. Olitteko huoneessa hänen
kuollessaan?"
"En", vastasi Filip. "Ennenkuin sain vaatteet ylleni, oli hän jo
poistunut maailmasta."
"Toivokaamme, lapseni, että hän sai vaihtaa sen parempaan.
Polvistukaa kanssani rukoilemaan hänen sielunsa puolesta."
He tekivät niin ja pappi rukoili hartaasti. Kun he nousivat,
vaihtoivat he katseen, joka täydellisesti ilmaisi heidän sisimmät
ajatuksensa.
"Lähetän tänne muutamia vaimoja, jotka voivat tehdä ruumiille
viimeisen palveluksen ja järjestää kaikki hautajaisia varten", sanoi
isä Seysen. "Parasta on salata heiltä, että hän kuoli ennen minun
tuloani. Älkäämme antako ihmisten luulla sellaista, että hän meni
pois saamatta uskonnon lohdutusta."
Filip nyökäytti päätään hyväksyvästi ja pappi poistui.
Terneusen asukkaat olivat aina vihanneet herra Pootsia. Kaikkien
uskonnon vaatimusten laiminlyöminen, tietämättömyys, kuuluuko hän
ollenkaan heidän uskoonsa, hänen itaruutensa ja kiskomisensa olivat
hankkineet hänelle paljon vihollisia samalla kun hänen tunnustettu
taitavuutensa oli tehnyt hänestä vaikutusvaltaisen miehen. Jos olisi
saatu tietää, että hän oli muhamettilainen, ja kuultu, että hän oli
kuollut koettaessaan tappaa vävyään, on varmaa, ettei häntä olisi
suostuttu hautaamaan kristillisesti. Mutta kun isä Seysen vastasi
jokaiselle kysyjälle, että herra Poots oli kuollut rauhallisesti,
otaksuttiin hänen menneen pois hyvänä kristittynä, vaikka hän ei
elämässään ollut noudattanutkaan kristinuskon määräyksiä. Seuraavana
päivänä haudattiin vanhuksen ruumis tavallisilla juhlallisuuksilla.
Filip ja Amine tunsivat mielensä hyvin huojentuneeksi, kun kaikki
sujui niin rauhallisesti.
Vasta hautajaisten jälkeen tutkivat he herra Pootsin huoneen.
Raha-arkun avain löydettiin hänen taskustaan. Huone oli täynnä
lääkepulloja ja jauherasioita, jotka joko heitettiin pois tahi
jos Amine liesi, mihin niitä käytettiin, kannettiin muutamaan
komeroon piiloon. Hänen pöydässään oli paljon laatikoita, jotka
nyt tarkastettiin. Niissä olevien tavaroiden joukossa oli paljon
paperiliuskoja, joissa oli arabiankielistä kirjoitusta -- luultavasti
lääkemääräyksiä. Siellä oli rasioitakin, joissa oli arabiankieliset
nimet, ja muutamassa oli aivan samanlaista jauhetta kuin herra Poots
oli antanut Aminelle. Muutamista papereista voitiin selvästi huomata
ukon harrastaneen salaisia tieteitäkin, jotka siihen aikaan olivat
muodissa. Kaikki tuollainen romu poltettiin nopeasti.
"Ajattelehan, jos isä Seysen olisi nähnet kaiken tämän", huomautti
Amine surullisesti. "Mutta täällä on vielä muutamia painetuitakin
papereita, Filip."
Tarkastettuaan ne huomasi Filip ne hollantilais-itäintialaisen yhtiön
osakkeiksi.
"Kuulehan, Amine, nämä ovat rahaa tahi ainakin rahan arvoisia, sillä
nämä ovat yhtiön osakkeita, jotka antavat meille vuosittain sievät
tulot. En osannut aavistaakaan ukon käyttävän rahojaan tällaiseen.
Minäkin olen aikonut sijoittaa osan rahoistani samalla tavalla ennen
lähtöäni saadakseni niille hieman korkoa."
He tarkastivat nyt raha-arkun. Kun Filip aukaisi sen, ei hän luullut
siellä olevan paljon mitään, sillä se oli suuri ja syvä ja näytti
olevan melkein tyhjä, mutta tutkittuaan paremmin löysi hän sen
pohjalta neljäkymmentä pientä pussia, joissa oli pelkkiä kultarahoja.
Eräässä suuremmassa pussissa oli hopeaa. Mutta siinä ei ollut vielä
kaikki, sillä siellä oli pieniä rasioita ja kääryjä, jotka sisälsivät
jalokiviä. Kun kaikki oli koottu yhteen kasaan, näytti aarre hyvin
arvokkaalta.
"Amine, kultaseni, olet todellakin tuonut minulle melko
odottamattomat myötäjäiset", sanoi Filip.
"Sanopas muuta. Nuo jalokivet on isäni varmaankin tuonut mukanaan
Egyptistä. Ja kuinka vaatimattomasti me elimmekään ennen tänne
muuttoamme! Jumala antakoon hänelle anteeksi. Vaikka hänellä olikin
tällainen aarre hallussaan, tahtoi hän kuitenkin myrkyttää sinut
saadakseen enemmän."
He laskivat rahat, joita oli melkein viisikymmentätuhatta guldenia,
sijoittivat ne jälleen paikoilleen ja poistuivat huoneesta.
"Olen rikas mies", ajatteli Filip jäätyään yksikseen. "Mutta onko
minulla mitään hyötyä noista aarteista? Voisin kyllä ostaa laivan ja
ruveta sen kapteeniksi, mutta se joutuisi varmasti haaksirikkoon.
Sellainen mahdollisuus on kaikissa tapauksissa olemassa enkä
senvuoksi ostakaan omaa alusta. Enkö kumminkin menettele väärin
pestautuessani muiden laivoihin omatessani sellaisen uskon? Sitä
en tiedä. Tiedän vain, että minulla on velvollisuus täytettävänä.
Kaikkien kohtalo on armollisen kaitselmuksen hallussa ja se kutsuu
meidät luoksensa sitten kuin se arvelee ajan koittaneen. Ostan
liioilla rahoillani yhtiön osakkeita ja jos purjehdinkin sen
laivoissa ja ne joutuvat haaksirikkoon etsiessäni isäraukkaani, saan
silloin kaikissa tapauksissa kärsiä yhtä paljon kuin toisetkin.
Järjestän Aminenkin elämän paljon mukavammasti."
Hän pestasikin heti kaksi palvelijatarta, huoneet sisustettiin
uudestaan paljon komeammasti eikä hän kammonut minkäänlaisia
uhrauksia ilahduttaakseen vaimoaan. Hän kirjoitti Amsterdamiin ja
osti paljon noita edellämainittuja osakkeita. Jalokivet ja omat
rahansa jätti hän vieläkin Aminen haltuun. Jäljelläolevat pari
kuukautta kuluivat näin ollen hyvin nopeasti ja kaikki oli kunnossa,
kun Filipille ilmoitettiin kirjeellisesti, että hänen pitää tulla
laivaan. Amine tahtoi, että Filip olisi mennyt mukaan matkustajana
eikä perämiehenä, mutta Filipistä tuntui viimeinen vaihtoehto
paremmalta, sillä muuten hän ei olisi voinut mitenkään selittää
matkansa syytä.
"En tiedä miksi", sanoi Filip lähtönsä edellisenä iltana, "mutta
mieleni ei ole niin surullinen kuin viime kerralla. Tällä haavaa ei
minulla ole minkäänlaisia aavistuksia mistään onnettomuudesta."
"Ei minullakaan", vastasi Amine. "Aavistan kuitenkin, että tulet
olemaan kauan aikaa poissa luotani, Filip, ja sehän on jo tarpeeksi
suuri onnettomuus hellälle ja levottomalle vaimolle, vai mitä?"
"On kyllä, rakkaani, mutta --"
"Niin, niin, tiedän velvollisuutesi kutsuvan sinua", vastasi Amine
painaen päänsä miehensä rintaa vasten.
Seuraavana päivänä erosi Filip vaimostaan, joka oli nyt paljon
tyynempi kuin ensimmäisellä kerralla.
"Kaikki muut hukkuivat ja hän vain pelastui", ajatteli Amine.
"Tunnen hänen palaavan vielä luokseni. Jumala taivaassa, tapahtukoon
tahtosi!"
Filip saapui pian Amsterdamiin ja ostettuaan paljon sellaisia
tavaroita, joiden hän luuli olevan hyödyksi onnettomuuden sattuessa,
meni hän Bataviaan, joka oli ankkurissa satamassa valmiina nostamaan
purjeensa.