X.

Heikkoa valaistusta seuranneella äkkinäisellä pimeydellä oli

sellainen vaikutus, että Ter Schellingin kummastunut miehistö näki

nyt kaikki esineet vielä epäselvemmin kuin äsken. Kaikki vaikenivat

vähäksi aikaa. Muutamat seisoivat vielä paikoillaan katsellen

sinnepäin, jonne näky oli hävinnyt, toisten kääntyessä pois synkkien

aavistusten vaivaamina. Hillebrant rikkoi vaitiolon ensimmäiseksi,

sillä hän oli huomannut valoa taivaanrannalla ja huudahti tarttuen

Filipiä käsivarteen: "Mitä tuo on?"

"Kuuhan sieltä vain pistää esille pilvien raosta", sanoi Filip

surullisesti.

"Ei ole!" huomautti kapteeni pyyhkien hikeä otsaltaan. "Olen kyllä

kuullut puhuttavan tästä ennenkin, mutta olen aina suhtautunut siihen

leikillisesti."

Filip ei vastannut. Näön todellisuus ja sen läheinen suhde häneen

tekivät hänestä melkein rikollisen.

Kuu oli kumminkin noussut ja levitti nyt lempeää vaaleata valoaan

uinailevalle merelle. Aivan kuin saman vaiston pakottamana käänsi

jokainen katseensa sinnepäin, jossa tuo kummallinen laiva oli

näyttäytynyt, mutta kaikki oli nyt rauhallista ja tyyntä.

Schriften oli jäänyt komentosillalle. Hän lähestyi vähitellen

kapteenia ja sanoi katsoessaan ympärilleen:

"Herra Kloots, koska olen tämän laivan luotsi, on velvollisuuteni

ilmoittaa teille, että teidän pitää varustautua kestämään kovaa

myrskyä."

"Kovaa myrskyäkö?" toisti kapteeni heräten unelmistaan.

"Niin, herra Kloots. Jokaista laivaa, joka on tavannut tuon äsken

näkemämme, on aina pian senjälkeen kohdannut joku onnettomuus. Paljas

nimikin Vanderdecken tuo onnettomuutta mukanaan, hi, hi."

Filip olisi mielellään vastannut tähän ivaan, mutta hän ei voinut,

sillä hänen kielensä oli kuin kiinni liimaantunut.

"Mitä on nimellä Vanderdecken siinä tekemistä?" kysyi kapteeni.

"Ettekö ole kuullutkaan sitä? Tuon laivan kapteenia, jonka äsken

näimme, sanotaan Vanderdeckeniksi eli Lentäväksi Hollantilaiseksi."

"Mistä sen tiedätte, luotsi?"

"Tiedän sen ja paljon muutakin, jos vain haluan kertoa. Siitä en nyt

sentään välitä, sillä olenhan velvollisuuteni mukaan varoittanut

teitä huonosta ilmasta." Sanottuaan sen laskeutui Schriften kannelle.

"Jumalani, en ole milloinkaan ollut näin ymmällä enkä peloissani",

sanoi Kloots. "En tiedä, mitä minun pitää ajatella ja uskoa. Mitä

luulette, Filip? Eikö tämä ole jotakin yliluonnollista?"

"On", vastasi Filip. "Kummastuksenne on aivan luonnollinen."

"Luulin ihmeitten ajan olevan ohi", sanoi kapteeni. "Nyt on meidät

jätetty oman onnemme nojaan antamatta meille muita varoitusmerkkejä

kuin mitä taivas meille näyttää."

"Se varoittaakin meitä nyt", sanoi Hillebrant. "Katsokaa, miten se on

mennyt paksuun pilveen muutamien minuuttien kuluessa. Kuu on kyllä

vielä näkyvissä, mutta sekin peittyy pian. Tuolla luoteessa salamoi

jo."

"Hyvä, pojat, voin uhmata luonnonvoimia yhtä hyvin kuin joku

toinenkin ja tehdä voitavani. En ole milloinkaan välittänyt kuuroista

enkä myrskyistä, mutta en pidä tuosta äskeisestä varoituksesta.

Sydämeni tuntuu todellakin raskaammalta kuin lyijy. Hakekaa

viinapulloni tänne, Filip. Se selvittää ehkä järkeäni hieman."

Filip käytti mielellään tilaisuutta hyväkseen saadakseen poistua

kapteenin luota, sillä hän halusi olla hetkisen yksinään voidakseen

koota ajatuksensa. Kummituslaivan näkeminen oli järkyttänyt häntä

kovasti, ei senvuoksi, että hän oli epäillyt sen olemassaoloa,

vaan tunne, että hän oli nähnyt ja ollut niin lähellä sitä, jossa

hänen isänsä kärsi kauheata rangaistustaan ja jossa hänkin uskoi

tehtävänsä joskus täyttyvän, hämmensi hänen järkeään. Kuullessaan

poosun vihellyksen oli hän jännittänyt korvansa äärimmilleen

kuullakseen komennuksen, jonka hänen isänsä antoi. Yhtä tarkasti hän

oli koettanut katsella laivan kannella liikkuvien miesten kasvoja

ja pukuja. Heti kun hän oli lähettänyt kajuutanvahdin viemään

pulloa kapteenille, meni hän hyttiinsä, hautasi kasvonsa peitteihin

ja rukoili, kunnes hän saavutti tavallisen mielenmalttinsa ja

rohkeutensa, että voi suhtautua vaaroihin ja vastuksiin tyynesti ja

mennä niitä vastaan urhoollisesti kuin marttyyri.

Hän viipyi hytissään puolisen tuntia. Mutta millainen muutos olikaan

tapahtunut, kun hän jälleen ilmestyi kannelle! Kun hän meni alas,

kellui laiva liikkumatonna rasvatyynellä meren pinnalla, ylimmäiset

purjeet riippuivat löysinä raaoista, kuu loisti korkealta taivaalta

kaikessa kirkkaudessaan ja laivan mastot ja purjeet kuvastuivat

himmeästi veteen, mutta nyt oli pimeä kaikkialla ja meri oli

ruvennut aaltoilemaan. Ylimmät purjeet oli pantu kiinni ja laiva

halkoi nopeasti laineita. Puuskittainen ja ulvova tuuli ilmoitti

kuitenkin liiankin selvästi olevansa suuttunut ja kokoavansa voimiaan

tuhotakseen laivan kokonaan. Matruusit työskentelivät vielä ahkerasti

vähentäen purjeita, mutta heidän kasvonsa näyttivät alakuloisilta ja

tyytymättömiltä. Mitä Schriften oli puhunut heille, ei Filip tiennyt,

mutta hän huomasi selvästi miesten karttavan häntä ja katsovan häneen

vihaisesti, myrskyn yltyessä yhä kovemmaksi.

"Tuuli pyörii", huomautti Hillebrant. "Ei voida varmasti sanoa,

miltä suunnalta myrsky oikeastaan rupeaa puhaltamaan, sillä se on jo

muuttanut suuntaansa viisi kompassin piirua. Filip, asiat eivät mene

mielestäni ollenkaan hyvin ja minunkin sydämeni tuntuu raskaalta."

"Niin minunkin", vastasi Filip, "mutta me olemme laupiaan

kaitselmuksen hallussa."

"Tiukasti alihankaan! Pankaa kiinni kliivarit, staagi- ja

kokkapurjeet! Nopeasti nyt, pojat!" huusi kapteeni, kun laiva tuulen

kääntymisen vuoksi kallistui kovasti toiselle laidalleen. Satoi kuin

saavista kaataen ja oli niin pimeä, etteivät miehet tahtoneet nähdä

toisiaan.

"Meidän pitää panna kiinni märssypurjeetkin, ennenkuin on mahdotonta

kiivetä raaoille. Herra Hillebrant, menkää keulaan katsomaan, että se

tulee tehdyksi."

Salamat valaisivat nyt taivaan ja ukkonen jyrähteli.

"No nopeasti nyt, miehet, meidän pitää panna kiinni kaikki purjeet!"

Matruusit väänsivät veden vaatteistaan, ja toiset työskentelivät

toisten piiloutuessa pimeän turvissa.

Laivan kaikki muut purjeet pantiin nyt kiinni, paitsi etumaista

staagipurjetta, ja laiva kiiti hyvää vauhtia etelään päin. Meri

oli nyt alkanut aaltoilla kovemmin ja kohisten särkyivät laineiden

vaahtopäiset harjat, sade valui virraten alas, yö oli pimeä ja märät

ja säikähtyneet matruusit hakivat suojaa mistä vain. Vaikka useat

heistä laiminlöivätkin työnsä, ei ainoakaan kuitenkaan uskaltanut

mennä nukkumaan sinä yönä. He eivät kokoutuneet yhteen joukkoon,

kuten tavallisesti, vaan jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa

pysytellen muista erillään. Kummituslaiva kiihoitti heidän

mielikuvitustaan ja vaivasi heidän aivojaan.

Yö oli tavattoman pitkä ja hirveä ja he luulivat, ettei aamu rupea

milloinkaan sarastamaankaan. Vihdoin muuttui pimeys vähitellen

synkäksi ja harmaaksi hämäräksi, joka ennusti päiväntuloa. Miehet

tarkastelivat toisiaan, mutta eivät huomanneet minkäänlaista

lohdutusta toistensa katseissa. He jäivät istumaan öisille

paikoilleen puhumatta sanaakaan.

Aallot olivat nyt korkeita kuin vuoret ja useammasti kuin kerran

olivat ne haudata laivan alleen. Kapteeni seisoi kompassin vieressä

ja Hillebrant ja Filip olivat ruorissa, kun suunnaton aalto vyöryi

laidan yli vastustamattomalla voimalla. Vesi tempasi heidät mukaansa

ja heitti heidät melkein tiedottomina laitaa vasten, kompassi ja

kompassikaappi murskaantuivat palasiksi, kukaan ei rientänyt ruoriin,

laiva teki lehmänkäännöksen, aallot vyöryivät sen yli ja isomasto

katkesi.

Kaikkialla vallitsi nyt täydellinen sekamelska. Kapteeni oli mennyt

tainnoksiin saamastaan iskusta ja vain vaivoin sai Filip pari

matruusia avukseen kantamaan häntä kajuuttaan. Hillebrantille oli

käynyt vieläkin huonommin. Hän oli katkaissut oikean käsivartensa ja

saanut sitäpaitsi vielä muitakin vaikeita vammoja. Filip vei hänetkin

alas ja palasi sitten kannelle järjestystä palauttamaan.

Hän ei ollut vielä mikään merimies, mutta hänellä oli kuitenkin

sellainen moraalinen vaikutusvalta miehiin, jonka päättäväisyys ja

rohkeus aina herättävät. Matruusit tottelivat hyvin vastahakoisesti,

mutta tottelivat sentään, ja puolen tunnin kuluttua oli laiva

vapautettu katkenneesta mastosta ja särkyneestä rikistä. Sittenkuin

alus oli keventynyt, kiiti se jälleen eteenpäin parin kokeneimman

matruusin ohjaamana.

Mutta missä mahtoikaan herra Van Stroom olla tämän sekasorron aikana?

Tietysti vuoteessaan peitto korvissa. Hän vapisi kuin haavan lehti

vannoessaan, että jos hän joskus vielä saa jalkansa maankamaralle,

eivät kaikki maailman yhtiötkään yhdessä voi taivuttaa häntä enää

lähtemään merelle. Tämä oli epäilemättä parasta, mitä miesraukka

voikaan tehdä.

Vaikka matruusit tottelivatkin vähän aikaa Filipin käskyjä,

juttelivat he kuitenkin hetkisen kuluttua innokkaasti silmäpuolen

luotsin kanssa ja vähän ajan kuluttua poistuivat kaikki muut

kannelta, paitsi nuo kaksi, jotka olivat ruorissa. Tämän heidän

käyttäytymisensä syy selveni pian, sillä he palasivat tuoden mukanaan

väkijuomia, joita he olivat hankkineet murtautumalla varastoon. Filip

jäi kannelle noin tunniksi ja koetti turhaan estää miehiä juomasta

itseään juovuksiin. Ruorissa olevatkin halusivat saada osansa ja

pian voitiin laivan poikkeamisesta suunnasta huomata, että juomat

olivat vaikuttaneet. Hän kiiruhti silloin kajuuttaan katsomaan,

oliko kapteeni jo sen verran tointunut, että hän voi tulla kannelle.

Herätettyään herra Klootsin raskaasta unesta kertoi hän tälle nämä

masentavat uutiset. Kapteeni seurasi Filipiä kannelle, mutta hän ei

ollut vielä kokonaan tointunut saamastaan iskusta, hänen päänsä oli

sekaisin ja hän käveli horjuen kuin hänkin olisi nauttinut liiaksi

väkijuomia. Oltuaan kannella muutamia minuutteja vaipui hän istumaan

muutamalle tykille, sillä hän oli saanut kovan aivotärähdyksen.

Hillebrant oli liiaksi vahingoittunut voidakseen auttaa ja Filip

huomasi nyt selvästi, miten toivoton heidän tilansa oli. Harmaa päivä

synkkeni vähitellen pimeäksi yöksi, joka muutti tilanteen vieläkin

kauheammaksi. Laiva ajautui yhä tuulen mukana, mutta ruorimiehet

olivat nähtävästi muuttaneet sen suunnan, sillä tuuli, joka ennen oli

puhaltanut yli, puhalsi nyt alihangan puolelta. Kannella ei ollut

kompassia ja vaikka sellainen olisi ollutkin, eivät miehet olisi

kuunnelleet Filipin käskyjä eivätkä valituksia. "Hän", sanoivat he,

"ei ole mikään merimies eikä senvuoksi osaa opettaa meitä ohjaamaan

laivaa." -- Myrsky oli nyt kiihtynyt täyteen raivoonsa. Sade oli

lakannut, mutta tuuli ulvoi hirmuisesti köysistössä kuljettaessaan

laivaa, jota nuo juopuneet matruusit ohjasivat niin huonosti, että

laineet vyöryivät sen kannelle kaikilta suunnilta. Mutta miehet

nauroivat vain ja yhtyivät toveriensa hurjaan lauluun, joka sekoittui

tuulen huminaan.

Schriften näytti ruvenneen kapinallisten matruusien johtajaksi.

Mitallinen viinaa kädessään hän tanssi ja lauloi, näpsäytteli

sormiaan ja katsoa tuijotti kuin piru oikealla silmällään Filipiin,

mutta sitten hän meni nurin ja vieri muiden nauraessa valureikiin

päin. Uutta viinaa tuotiin varastosta heti kun entinen loppui.

Kirouksia, huutoja ja naurua kuului kaikkialta, ruorissa olevat

matruusit sitoivat rattaan kiinni kiiruhtaen toveriensa luokse ja

Ter Schelling ajelehti myrskyn mukana staagipurjeen hieman tukiessa

sitä sen kääntyessä puolelta toiselle. Filip jäi kannelle kajuutan

portaitten viereen. "Kummallista", ajatteli hän, "että minun, joka

kykenisin johonkin, pitää tässä toimetonna katsella tuota kauheata

ja inhoittavaa elämää. Täytyykö minun odottaa tässä laivan tuhoa

ja sen miehistön hukkumista, minun ainoan tyynen ja järkevän, joka

tiedän, mitä tapahtuu? Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin

voimaton ja hyödytön kuin olenkin, tuntuu minusta kuitenkin kuin

olisin myrskyn valtias, erilainen kuin muut ihmiset kummallisen

tehtäväni tähden. Tunnen, etten huku tässä haaksirikossa, ja tiedän,

että olen turvassa niin kauan kuin tuo taivaalle vannomani vala

tulee täytetyksi. Mutta tuuli ei puhallakaan enää niin kovasti eikä

merikään aaltoile niin, aavistukseni eivät ehkä toteudukaan ja kaikki

voivat vielä pelastua. Jumala sen suokoon! Olisikin surullista,

että ihmiset, jotka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, eroaisivat

tästä maailmasta sellaisessa tilassa, joka alentaa heidät eläimiäkin

alemmaksi."

Filip oli oikeassa, sillä tuuli olikin hieman tyyntynyt ja meri

lakannut pahimmasta aaltoilemisesta. Laiva oli ajautunut niin

paljon etelään päin, että se oli sivuuttanut Taffel-lahden ja

suunnan muutoksen vuoksi joutunut "Väärään lahteen", jossa se oli

hieman suojassa tuulelta ja aalloilta. Mutta vaikka siellä olikin

tyynempi, olivat laineet kuitenkin tarpeeksi voimakkaat hajoittamaan

jokaisen laivan, joka ajautuisi maihin lahden pohjukassa, jonne

Ter Schellingkin nyt oli menossa. Pohjukka tarjosi jonkunlaisen

pelastumismahdollisuuden siten, että irtonaista hiekkaa oleva ranta

kohosi vähitellen. Muualla olivat rannat kallioisia ja laiva olisi

murskautunut heti kappaleiksi, jos se olisi ajautunut niitä vasten.

Mutta sitä ei Filip luonnollisestikaan tiennyt. Parinkymmenen

minuutin kuluttua huomasi hän meren laivan ympärillä olevan paljasta

kuohuvaa vaahtoa. Hän ehti tuskin ajatella, mistä se johtui, kun alus

törmäsi kovasti matalikolle ja jäljellä olevat mastot menivät yli

laidan. Mastojen kaatuminen ja aluksen kova kolahteleminen, jonka

vuoksi lankut alkoivat irtautua toisistaan, ja suurten aaltojen

vyöryminen kannelle lopettivat vihdoinkin juopuneen miehistön laulun

ja melun. Minuutin kuluttua kääntyi laiva niin kyljelleen, että laita

joutui laineita vasten. Filip, joka seisoi tuulen puolella, tarrautui

kiinni skanssiin juopuneiden matruusien sätkytellessä toisella

laidalla ja koettaessa päästä hänen puolelleen. Kauhistuksekseen

huomasi Filip kapteeni Klootsin vajoavan veteen, jota nyt oli monen

jalan paksuudelta toisella laidalla, tekemättä pienintäkään yritystä

pelastuakseen. Aallot huuhtoivat hänet pois heti Filipin voimatta

tehdä mitään hänen auttamisekseen. Hän muisti samalla Hillebrantin

ja kiiruhti kajuuttaan. Perämies oli vielä vuoteessaan maaten

kyljellään. Filip otti hänet syliinsä, kantoi hänet vaivoin kannelle

ja laski hänet ison veneen perätuhdolle, joka tarjosi suurimmat

mahdollisuudet hänen henkensä pelastamiseen. Tähän veneeseen, joka

oli ainoa käyttöpelkoinen, oli miehistökin kokoutunut, mutta he

työnsivät takaisin Filipin, joka myös aikoi nousta siihen, ja kun

laine vyöryi kannelle, irroittivat miehet veneen kiinnitysköydet.

Toinen hirmuinen aalto nosti sen pois paikoiltaan, vei sen mukanaan

laidalle ja paiskasi sen mereen suojan puolelle, jossa oli tyynempi,

mutta se täyttyi kuitenkin melkein kokonaan vedellä. Juopuneet

matruusit eivät välittäneet siitä olenkaan, vaan alkoivat laulaa

ja meluta heti veneen päästyä irti laivasta, tuulen ja laineiden

kuljettaessa sitä rantaa kohti. Filip joka pysytteli kiinni

isonmaston tyngässä, katseli heidän menoaan levottomana, sillä vene

keikkui kovasti rajussa aallokossa. Äänet häipyivät vähitellen

kuulumattomiin ja hän näki veneen viimeisen kerran muutaman

äärettömän korkean aallon harjalla, ennenkuin se hävisi kokonaan

näkyvistä.

Filip tiesi, ettei hänellä ollut muuta pelastumisen mahdollisuutta

kuin turvautua johonkin laivan kappaleeseen, jollaisia jokainen

uusi laine kiskoi siitä irti. Äkkiä kuuli hän peräkajuutasta kovaa

melua ja muisti silloin herra Van Stroomin. Hän ryömi sinne ja

näki ylitarkastajan pitävän kiinni kojunsa laidasta suunniltaan

pelosta. Filip puhutteli häntä, mutta ei saanut vastausta, hän koetti

irroittaa tarkastajan käsiä, mutta mies piti kiinni niin lujasti,

että se oli mahdotonta.

Kova jyrähdys ja veden kohina ilmoittivat Filipille laivan

haljenneen kahtia. Vastahakoisesti jätti hän tarkastajaraukan oman

onnensa nojaan ja poistui kajuutasta. Tultuaan kannelle huomasi hän

takaluukun vieressä jotakin pulikoivan ja mentyään lähemmäksi näki

hän Johanneksen, karhun, uiskentelevan vedessä ja tempoilevan nuoraa,

jossa se vieläkin oli kiinni. Filip vapautti heti veitsellään eläin

raukan, ja tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän laupeudentyön, kun

hirmuinen laine murskasi koko perän palasiksi ja paiskasi hänet

mereen. Hän turvautui muutamiin lankkuihin, jotka kannattivat hänet

ja joita tyrskyt kuljettivat rantaa kohti. Muutamien minuuttien

kuluttua oli hän jo aivan lähellä rantaa ja hetkistä myöhemmin

törmäsivät lankut pohjaan, mutta palaavalla aallolla oli kuitenkin

niin paljon voimaa, että se irroitti hänen kätensä ja pakotti hänet

turvautumaan omiin voimiinsa. Hän taisteli kauan, mutta vaikka hän

olikin niin lähellä maata, ei hän sittenkään saanut niin lujaa

jalansijaa, että hän olisi jaksanut ryömiä maalle. Hän oli juuri

viimeisen kerran vaipumaisillaan veden alle, kun hän tunsi jonkun

koskettavan käteensä. Kuolontuskissaan tarttui hän siihen ja tunsi

sen Johanneksen tuuheaksi turkiksi, jonka omistaja veti hänet pian

kuohuista rannalle. Hän ryömi niin korkealle, etteivät laineet

voineet saavuttaa häntä, ja vaipui sitten ponnistusten uuvuttamana

tainnuksiin.

Kun hän palasi tajuihinsa, tunsi hän kovaa tuskaa vieläkin ummessa

olevissa silmissään. Se aiheutui siitä, että hän monta tuntia oli

ollut alttiina polttavan auringon säteille. Hän aukaisi silmänsä,

mutta hänen oli pakko sulkea ne heti jälleen, sillä valo koski

niihin kipeästi kuin niihin olisi pistetty neuloilla. Käännyttyään

kyljelleen varjosti hän kädellään niitä ja jäi siihen asentoon

hetkiseksi, kunnes hän vähitellen tunsi näön palaavan, jolloin hän

nousi ja voi muutamien sekuntien kuluttua katsella ympärilleen.

Meri lainehti vielä kovasti ja laivan kappaleita kellui aallokossa.

Ranta oli täynnä esineitä, jotka olivat kuuluneet sen lastiin tahi

sisustukseen. Aivan hänen vieressään oli Hillebrantin ruumis ja muut

rannalle ajautuneet ruumiit ilmaisivat hänelle, että kaikki veneeseen

tunkeutuneet olivat hukkuneet.

Auringosta päättäen oli kello Filipin otaksumisen mukaan noin kolme

iltapäivällä, mutta hän oli niin suruissaan ja väsynyt, ettei hän

voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. Hänen päässään humisi eikä

hän ikävöinyt muuta kuin lepoa. Hän poistui onnettomuuspaikalta

ja löydettyään hiekkatöyryn, jonka takana hän sai suojaa auringon

säteiltä, paneutui hän jälleen pitkäkseen ja vaipui uneen, josta hän

ei herännyt ennenkuin seuraavana aamuna.

Hän heräsi tällä kertaa siihen, että joku kosketti hänen

rintaansa. Hän säpsähti ja avattuaan silmänsä huomasi hän jonkun

olennon vieressään. Ensin hän luuli sitä Johannekseksi, sitten

ylitarkastajaksi, mutta vihdoin hänelle selveni, että olento

oli kookas villi, jolla oli pitkä keihäs kädessään. Hänellä oli

hartioillaan karhuraukan vasta nyljetty nahka ja päässään muudan

tarkastajan peruukki, jonka kiharat ulottuivat aivan vyötäreille

asti. Villi näytti tuossa kummallisessa puvussaan (hän oli muuten

aivan alasti) niin hullunkurisen juhlalliselta, että Filip jokaisessa

muussa tilaisuudessa olisi nauranut hänelle kuollakseen, mutta nyt

olivat hänen tunteensa liian vakavat sellaiseen. Hän nousi jaloilleen

ja pysähtyi villin viereen. Mies seisoi liikkumatonna paikoillaan

ilmaisematta minkäänlaisia vihamielisiä aikeita.

Filip tunsi nyt polttavaa janoa ja viittasi villille haluavansa

juoda. Mies nyökäytti päätään käskien Filipiä seuraamaan ja vei hänet

hiekkatöyryjen yli rannalle, jossa Filip näki ainakin viisikymmentä

villiä valitsemassa itselleen erilaisia kapineita laivan

hajalleen menneestä varastosta. Filipin seuralaiselle osoitetusta

kunnioituksesta voitiin selvästi huomata, että hän oli heimon

päällikkö. Muutamat juhlallisella äänellä lausutut sanat riittivät

hankkimaan, ellei juuri sitä, mitä Filip halusi, niin kuitenkin

pienen määrän likaista vettä, joka maistui mainiolta. Hänen toverinsa

viittasi sitten hänelle, että hän istuutuisi hiekalle.

Urhomme sai nyt katsella uutta ja hirmuista, mutta kumminkin

hullunkurista näkyä: Valkoisella hietikolla, joka näytti vieläkin

valkoisemmalta voimakkaassa auringonpaisteessa, oli laivan

kappaleita, tynnyreitä ja tavarapaaluja, joita kuohuvat tyrskyt

heittelivät kaikkialle, valaan luita, jotka joku edellinen myrsky

oli paiskannut rannalle, Filipin entisten toverien ruumiita, joiden

vaatteista villit olivat vain irroittaneet napit, alastomia villejä

(nyt oli kesä eikä heillä ollut yllään lammasnahkaturkkejaan), jotka

arvokkaasti kävelivät edestakaisin hiekalla kooten kaikkea sellaista,

jolla ei ollut mitään arvoa, ja jättäen paikoilleen kaikki sellaiset

esineet, joita sivistyneet ihmiset olisivat halunneet omakseen, ja

loppujen lopuksi vielä päällikkö, jolla vieläkin oli hartioillaan

Johanneksen verinen nahka ja päässään tarkastajan peruukki hänen

ollenkaan aavistamatta, miten hullunkuriselta hän näytti.

Villit eivät olleet niinkään tottumattomia laivoihin ja koska

heitä oli tähän saakka kohdeltu hyvin, olivat he ystävällisiä

eurooppalaisille. Hetkisen kuluttua kokosivat he yhteen läjään kaikki

sellaiset puunkappaleet, joissa oli rautaa, ja sytyttivät läjän

palamaan. Päällikkö kysyi merkeillä Filipiltä, oliko hän nälissään.

Filip vastasi myöntävästi, jolloin päällikkö pisti kätensä suureen

vuohennahkaiseen laukkuun ottaen sieltä kourallisen hyvin suuria

kovakuoriaisia ja ojentaen ne vieraalleen. Filip työnsi inhoten

luotaan tämän tavattoman ravinnon, jolloin päällikkö hyvin tyynesti

pisti ne poskeensa. Syötyään viittasi hän Filipiä seuraamaan.

Kun Filip nousi, näki hän oman kirstunsa kelluvan aallokossa

lähellä rantaa. Hän riensi sen luo ilmoittaen viittauksilla sen

omakseen, otti avaimen taskustaan ja aukaisi sen kooten yhteen

myttyyn hyödyllisimmät tavaransa unhottamatta pussiakaan, jossa oli

guldeneja. Hänen toverinsa ei vastustanut sitä ollenkaan, vaan huusi

ainoastaan luokseen erään miehen kiinnittäen tämän huomion lukkoon

ja saranoihin. Tehtyään sen lähti hän Filipin kanssa kävelemään

hiekkakumpujen yli. Noin tunnin kuluttua saapuivat he muutamaan

kylään, jossa oli mataloita nahalla päällystettyjä majoja. Naiset ja

lapset ottivat heidät vastaan ja näyttivät olevan hyvin ihastuneita

päällikön uuteen pukuun. He olivat kovasti ystävällisiä Filipillekin

tarjoten hänelle maitoa, jonka hän mielellään joi. Tarkasteltuaan

lähemmin heidän likaisia pukujaan, kummallista vartaloaan ja rumia

kasvojaan kääntyi hän huoaten pois muistellen miellyttävää Amineaan.

Aurinko oli nyt laskemaisillaan ja Filip tunsi olevansa vieläkin

hyvin väsynyt. Hän viittasi villeille haluavansa mennä nukkumaan.

Hänet saatettiin silloin muutamaan majaan ja vaikka siellä olikin

hyvin likaista ja pahanhajuista ja vaikka syöpäläiset ahdistivatkin

häntä joka puolelta, kallisti hän kuitenkin päänsä mytylleen ja

vaipui kiitettyään Jumalaa pelastuksestaan pian raskaaseen uneen.

Seuraavana aamuna tuli päällikkö herättämään häntä erään toisen

miehen kanssa, joka osasi solkata hieman hollannin kieltä. Filip

sanoi toivovansa, että hänet vietäisiin tuohon uudisasutukseen, johon

alusten oli tapana poiketa. Mies ymmärsi hänet täydellisesti, mutta

sanoi, ettei siellä nyt tällä haavaa ollut ainoatakaan laivaa. Filip

halusi kumminkin lähteä sinne, sillä hän ymmärsi pääsevänsä sieltä

kaikista nopeimmin johonkin laivaan ja saavansa kaikissa tapauksissa

olla eurooppalaisten seurassa niin kauan kunnes joku alus sinne

poikkeaisi. Hän kuuli, ettei sinne ole kuin päivänmatka korkeintaan.

Keskusteltuaan vähän aikaa päällikön kanssa pyysi tulkki häntä

mukaansa sanoen opastavansa hänet sinne. Sittenkuin Filip oli juonut

kokonaisen ruukullisen maitoa, jota naiset olivat tuoneet hänelle, ja

kieltäytynyt vieläkin kerran kourallisesta kovakuoriaisia, otti hän

käärönsä ja lähti uuden tuttavansa mukaan.

Iltapäivällä saapuivat he muutamille kukkuloille, joilta Filip voi

nähdä koko Taffel-lahden ja sen rannalla olevat hollantilaisten

rakentamat talot. Ilokseen huomasi hän laivan satamassa.

Kiiruhdettuaan rannalle näki hän kapteenin lähettäneen veneen maihin

hakemaan ruokavaroja. Hän puhutteli miehistöä, ilmoitti nimensä,

kertoi onnettomasta haaksirikosta ja sanoi haluavansa tulla laivaan.

Veneen päällikkö suostui siihen heti ja ilmoitti Filipille laivan

olevan kotimatkalla. Kun Filip kuuli sen, oli hänen sydämensä

haljeta riemusta. Hän olisi mennyt laivaan, vaikka se olisi ollut

matkalla Intiaan, mutta nyt ilmaantui hänelle tilaisuus nähdä jälleen

rakastamansa Amine, ennenkuin hän taasen ottaa pestin täyttääkseen

kummallisen tehtävänsä. Hän tunsi saavansa nauttia vielä onnesta ja

aavisti, ettei hänen tuleva elämänsä tulisi olemaankaan yhtämittaista

kärsimystä kuolemaan asti, vaan vuorottaista riemun ja surun

vaihtelua.

Laivan kapteeni otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan suostuen

mielellään ottamaan hänet mukaansa, ja kolmen kuukauden kuluttua

minkään tärkeämmän tapahtuman häiritsemättä matkaa ankkuroi laiva

vihdoinkin Amsterdamin satamaan.