Meidän pitää nyt antaa Intiaan purjehtivan laivaston jatkaa matkaansa
tuulien ja ilmojen vaihdellessa. Muutamat laivat olivat jo eronneet
joukosta, mutta kohtauspaikaksi oli määrätty Taffel-lahti, josta
taasen oli päätetty lähteä yhdessä jatkamaan matkaa.
Filip Vanderdecken voi jo jonkun ajan kuluttua olla hyödyksi. Hän oli
käynyt innokkaasti käsiksi työhönsä, koska se esti häntä alituisesti
ajattelemasta laivaantulonsa syytä ja hankki hänelle unta, jota hän
ei muussa tapauksessa olisi saanutkaan.
Hänestä tuli pian kapteenin suosikki ja ensimmäinen perämies
Hillebrantkin oli häneen hyvin tyytyväinen. Toinen perämies Struys
oli harvapuheinen nuorukainen, jonka kanssa hän joutui hyvin vähän
tekemisiin ja ylitarkastaja, herra Jacob Janz Van Stroom, uskalsi
vain harvoin poistua kajuutastaan. Karhua, Johannesta, ei oltu
suljettu mihinkään koppiin ja senvuoksi sulkeutui herra Van Stroom
hyttiinsä. Kului tuskin päivääkään, ettei hän lukenut läpi erästä
kirjettä, jonka hän aikoi lähettää yhtiölle kertoen siinä tarkasti
karhun aiheuttaman erimielisyyden. Joka kerta teki hän siihen pieniä
muutoksia, joiden hän luuli antavan valitukselle enemmän pontta ja
vähentävän kapteenin etuja.
Onnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä ylitarkastaja
suunnitteli kajuutassaan, poltteli kapteeni piippuaan, kallisti
ryyppynsä suuhunsa ja leikki Johanneksen kanssa. Karhu oli kiintynyt
Filipiinkin ja oli hyvin mielellään hänen luonaan, kun hän oli
vahdissa.
Laivassa oli vielä eräs henkilö, jota emme saa unhottaa, nimittäin
silmäpuoli luotsi, Schriften, jolla näytti olevan jotakin kaunaa
urhoamme ja hänen lemmikkiään karhua kohtaan. Koska Filip kuului
päällystöön, ei Schriften uskaltanut avoimesti loukata häntä, vaikka
hän jokaisessa sopivassa tilaisuudessa ärsyttikin häntä ja solvasi
häntä matruusien kuullen. Karhulle sitävastoin näytti hän selvemmin
vihansa. Hän voi harvoin mennä sen sivu potkaisematta sitä ja
kiroamatta raa'asti. Vaikka ei kukaan laivassa näyttänytkään pitävän
hänestä, pelkäsivät kaikki kuitenkin häntä ja hänen vaikutusvaltansa
matruuseihin tuntui aivan selittämättömältä.
Sellainen oli asiain tila Ter Schellingissä, kun se kahden
muun laivan kanssa odotti tuulta parin päivän matkan päässä
Taffel-lahdesta. Ilma oli melko lämmin, koska noissa seuduissa
nyt oli kesä, ja päivänsuojassa lepäävä Filip oli niin väsynyt,
että hän oli vaipunut uneen. Hän heräsi tuntien jäätävää kylmyyttä
koko ruumiissaan, ja kun hän raotti hieman silmiään, huomasi hän
Schriftenin vieressään. Luotsi piti hyppysissään ketjua, johon pyhä
kalleus oli kiinnitetty. Filip ummisti jälleen silmänsä saadakseen
selville miehen aikomukset. Luotsi veti ketjun hiljaa esille, kunnes
kalleus tuli näkyviin, ja koetti pujottaa sen varovaisesti Filipin
pään yli anastaakseen sen.
"Vai niin!" huudahti Filip vihaisesti temmaten ketjun luotsin kädestä.
Schriften ei joutunut ollenkaan hämilleen, vaikka hänen yrityksensä
huomattiinkin. Hän katsoi Filipiin pahansuovasti toisella silmällään
ja sanoi ivallisesti:
"Riippuuko hänen kuvansa tuosta ketjusta, hi, hi?"
Vanderdecken nousi, työnsi hänet etemmäksi ja pani kätensä ristiin
rinnalleen.
"Neuvon teitä olemaan vähemmän utelias seuraavalla kerralla, herra
luotsi, tahi teille voi käydä huonosti."
"Tahi ehkä se onkin onnenlakki", jatkoi luotsi välittämättä ollenkaan
Filipin vihasta, "joka pelastaa ehdottomasti hukkumasta?"
"Menkää työhönne heti!" huudahti Filip.
"Tahi koska te olette katolilainen, on se ehkä jonkun pyhimyksen
kynsi tahi, nyt sen arvasinkin, palanen pyhästä rististä."
Filip hämmästyi.
"Arvasin siis oikein!" huusi Schriften mennen keulaan matruusien luo.
"Nyt saatte kuulla jotakin uutta, miehet!" sanoi hän. "Meillä on
laivassamme palanen pyhästä rististä, joten me nyt voimme uhmata itse
piruakin."
Filip seurasi melkein tietämättään luotsia ja pysähtyi skanssin
katolle keulaan Schriftenin tehdessä huomautuksensa matruuseille.
"Emme ainoastaan pirua, vaan ehkä Lentävää Hollantilaistakin",
vastasi muudan vanha merimies.
"Lentävää Hollantilaista!" ajatteli Filip. "Olisiko sillä --?" Hän
astui pari askelta eteenpäin piiloutuen ison maston taakse. Hän
toivoi saavansa jonkunlaisia tietoja, jos keskustelua jatkettaisiin,
eikä hän pettynytkään.
"Sanotaan, että on vaarallisempi joutua sen kuin pirun lähettyville",
huomautti toinen mies.
"Onko kukaan milloinkaan sattunut näkemään sitä?" kysyi kolmas.
"Kyllä se on nähty montakin kertaa ja yhtä varmaa on, että sen
tielle joutunut laiva joutuu haaksirikkoon tahi kohtaa sitä joku muu
onnettomuus."
"Missä paikoin maailmaa se tavallisesti esiintyy?"
"Paikkaa ei ole niin tarkoin määritelty, mutta se on nähty usein
täällä Hyväntoivonniemen ympärillä."
"Haluaisin mielelläni tietää koko tuon jutun", sanoi muudan.
"Voin kertoa teille, mitä olen kuullut. Laiva on kirottu. Miehet
olivat merirosvoja ja katkaisivat kapteenilta kaulan, muistaakseni."
"Ei, ei!" huusi Schriften. "Kapteeni, joka oli oikea roisto, on
laivassa vielä tänäkin päivänä. Kerrotaan hänen hylänneen kauniin
vaimonsa, jota hän suuresti rakasti. Meillä on nyt laivassamme
muudan, joka on tehnyt samoin."
"Mistä se on saatu tietää, luotsi?"
"Siitä, että hän aina haluaa lähettää kirjeitä kotiin jokaisen
kohtaamansa laivan mukana. Mutta voi sitä laivaa, joka ottaa ne
viedäkseen! Se menee pian pohjaan miehineen kaikkineen."
"En ymmärrä, mistä olette kuullut kaiken tuon", sanoi eräs matruusi.
"Oletteko joskus nähnyt laivan?"
"Olen kyllä!" huusi Schriften, mutta hänen huutonsa muuttui äkkiä
tuoksi tavalliseksi hihittämiseksi. Hän näytti muistavan jotakin ja
lisäsi ivallisesti: "Meidän ei tarvitse pelätä sitä sentään, sillä
meillähän on palanen pyhästä rististä laivassamme." Hän vetäytyi sen
jälkeen laivan perään päin kuin välttääkseen muita kysymyksiä ja
huomasi silloin Filipin ison maston takaa.
"Kas, enhän minä olekaan ainoa utelias tässä laivassa, hi, hi!
Sanokaa minulle, otitteko tuon mukaanne siltä varalta; että tapaamme
Lentävän Hollantilaisen?"
"En pelkää mitään Lentävää Hollantilaista", vastasi Filip hämillään.
"Ahaa, nythän minä muistankin, että teillä on sama nimi kuin
hänelläkin! Häntäkin sanotaan Vanderdeckeniksi."
"Maailmassa on paljon muitakin Vanderdeckenejä kuin minä", vastasi
Filip tyynnyttyään. Sanottuaan sen meni hän hyttiinsä.
"Näyttää aivan siltä kuin tuo paha silmäpuoli roisto tietäisi,
miksi olen tullut laivaan", ajatteli Filip. "Mutta se ei voi olla
mahdollista! Selkääni karmii kuitenkin joka kerta kun hän lähestyy
minua, ihmettelenpä, tuntevatko muutkin sellaista, vai onko se
paljasta kuvittelua meidän, Aminen ja minun, puoleltamme. En uskalla
kysyä sitä keneltäkään, mutta minusta tuntuu hyvin kummalliselta,
että hän vihaa minua niin, sillä enhän ole häntä milloinkaan
loukannut. Äskeinen kuulemani vahvistaa kaiken, mutta ovatko tässä
enää minkäänlaiset vahvistukset tarpeenkaan? Ah, Amine, ellei sinua
olisi, ratkaisisin mielelläni tämän arvoituksen, vaikka se sitten
maksaisi henkenikin!... Laupias Jumala, suuntaa ajatukseni muualle",
mumisi hän, "etten menetä järkeäni!"
Kolmen päivän kuluttua saapui Ter Schelling tovereineen
Taffel-lahteen yhtyen muuhun laivastoon, joka oli tullut sinne
muutamia päiviä ennen. Hollantilaiset olivat juuri näihin aikoihin
perustaneet Hyväntoivonniemelle uudisasutuksen, josta Intiaan
purjehtivat laivat varustivat itsensä vedellä ja ostivat nautaeläimiä
rannikolla asuvilta hottentoteilta, jotka mielellään vaihtoivat
lihavan härän kiiltävään messinkinappiin tahi suureen rautanaulaan.
Laivaston vedentarpeen tyydyttäminen vei muutamia päiviä, minkä
jälkeen alukset nostivat jälleen ankkurinsa ja jatkoivat matkaansa
saatuaan ensin amiraalilta tietää kohtauspaikan siltä varalta,
että laivat matkalla sattuisivat joutumaan erilleen toisistaan, ja
varustettuaan itsensä kaikin tavoin kohtaamaan odotettua myrskyä.
Kolme päivää purjehtivat he heikossa vastatuulessa pääsemättä juuri
ollenkaan eteenpäin, mutta neljäntenä alkoi etelästä puhaltaa kova
tuuli, joka kiihtyi äkkiä myrskyksi ja painoi laivaston lahden
pohjukkaa kohti. Seitsemäntenä päivänä oli Ter Schelling joutunut
yksikseen, mutta ilma oli muuttunut hieman paremmaksi. Purjeet
pingoitettiin uudestaan ja laiva suunnattiin itää kohti rantaan päin.
"Kävi onnettomasti, että jouduimme eroon kaikista tovereistamme",
sanoi kapteeni Kloots Filipille heidän ollessaan kahden
komentosillalla. "Mutta nyt on kai pian keskipäivä, jolloin
auringosta voin nähdä, millä leveysasteella olemme. On vaikeata
sanoa, kauasko pohjoiseen myrsky ja merivirrat ovat meidät ajaneet.
Poika, hae astemittarini kajuutasta tullessasi ylös."
Astemittari oli siihen aikaan ainoa väline, jolla laivan asema
voitiin määrätä. Terävä huomioidentekijä kykeni saamaan sen sillä
niin tarkasti selville, että erehdys oli korkeintaan noin kymmenen
englannin penikulman suuruinen. Kvadrantit ja sextantit ovat paljon
myöhemmän ajan keksintöjä. Kun ajatellaan, miten vähän esi-isämme
tiesivät purjehduksesta ja kompassin erehdyksistä, ja kun muistetaan,
että laivan asema useinkin määrättiin vain arvaamalla, on todellakin
kummallista, että he voivat purjehtia valtameriltä sen suuremmitta
onnettomuuksitta.
"Olemme ainakin kolme astetta pohjoiseen päin niemestä", huomautti
kapteeni saatuaan selville leveysasteen. "Virta on varmaankin hyvin
kova, tuuli tyyntyy hyvin nopeasti ja ellen suuresti erehdy, muuttuu
ilmakin pian."
Iltapäivällä lakkasi tuuli kokonaan, mutta korkeat mainingit
painoivat laivaa rantaa kohti. Suuria hyljeparvia näyttäytyi
vedenpinnalla seuraten laivaa. Koko meri näytti olevan täynnä elämää
auringon vaipuessa hitaasti taivaanrannan alle.
"Mitä kumeaa kohinaa tuo on?" huomautti Filip. "On kuin kaukainen
ukkonen jyrähtelisi."
"Minäkin kuulen sen selvästi", vastasi kapteeni. "Halloo, siellä
mastossa! Onko maa näkyvissä?"
"On", vastasi tähystäjä hetkisen kuluttua. "Mataloita
hiekkamatalikkoja on suoraan edessämme. Vesi pärskähtelee korkealle
tyrskyjen särkyessä niitä vasten."
"Siinä tapauksessa kuuluu tuo ääni sieltä. Nämä kovat mainingit
painavat meitä kovasti maihin päin. Kunpa nyt vain rupeisi tuulemaan!"
Aurinko alkoi jo olla näkymättömissä eikä tuntunut tuulen
henkäystäkään. Ter Schelling ajautui nyt niin nopeasti maata kohti,
että laivasta voitiin jo nähdä tyrskyt, jotka syöksyivät kallioita
vasten hirmuisesti jyristen.
"Tunnetteko rannikon, luotsi?" kysyi kapteeni Schrifteniltä, joka
seisoi läheisyydessä.
"Kyllä, mainiosti. Tyrskyt alkavat täällä jo kahdentoista sylen
syvyydeltä. Puolen tunnin kuluttua särkyy hyvä laivamme kallioita
vasten, ellei rupea tuulemaan", ja tuo pieni mies rupesi nauraa
hihittämään kuin sellainen ajatus olisi suuresti huvittanut häntä.
Herra Kloots ei voinut salata levottomuuttaan, hän otti piipun
alituisesti suustaan ja pisti sen jälleen takaisin hampaittensa
väliin. Matruusit olivat kokoutuneet etu- ja välikannelle ja
kuuntelivat kauhistuneina tyrskyjen hirmuista pauhinaa. Aurinko
oli nyt laskenut kokonaan ja yön synkkyys lisäsi Ter Schellingin
miehistön pelkoa.
"Meidän pitää laskea veneet vesille ja koettaa hinata laiva
kauemmaksi maasta", sanoi kapteeni ensimmäiselle perämiehelle.
"Pelkään, ettemme saa suuriakaan aikaan, mutta ovathan veneet
kuitenkin valmiina miehistölle, ennenkuin laiva törmää kallioihin.
Laittakaa vetoköydet valmiiksi ja laskekaa veneet vesille sillä aikaa
kuin menen ilmoittamaan ylitarkastajalle."
Herra Van Stroom istui tuolissaan virkansa suomassa koko
arvokkaisuudessaan ja koska oli sunnuntai, oli hänellä päässään
paras peruukkinsa. Hän luki parhaillaan vielä kerran läpi yhtiölle
kirjoittamaansa kirjettä karhusta, kun herra Kloots tuli sisään ja
ilmoitti hänelle lyhyesti laivan joutuneen sellaiseen vaaraan, että
se todennäköisesti puolen tunnin kuluttua on jo palasina. Kuultuaan
tämän levottomuutta herättävän sanoman nousi herra Van Stroom niin
äkkiä tuolistaan, että hän kiireissään ja pelossaan kaatoi kynttilän,
joka sammui.
"Vaaraanko, herra Kloots? Mutta miten se voi olla mahdollista,
sillä merihän on aivan tyyni ja tuuli on lakannut puhaltamasta?
Hattuni... missä hattuni ja keppini ovat? Lähden kannelle. Tuokaa
tänne valoa pian. Herra Kloots, käskekää tuoda tänne kynttilä, sillä
en näe mitään pimeässä. Miksi ette vastaa? Herra siunatkoon, hän on
poistunut ja jättänyt minut tänne yksikseni!"
Mutta kapteeni olikin vain mennyt hakemaan kynttilää ja toi sen nyt
kajuuttaan. Herra Van Stroom pani hatun päähänsä ja lähti kannelle.
Veneet olivat jo vesillä ja laivan keula oli käännetty pois maista.
Oli jo aivan pimeä eikä voitu nähdä muuta kuin tyrskyjen valkoiset
harjat niiden syöksyessä hirmuisella jyrinällä kallioita vasten.
"Herra Kloots, haluan heti lähteä laivasta", sanoi tarkastaja.
"Antakaa minulle suurin vene, sillä tarvitsen sen itselleni ja
papereilleni."
"Pelkään sen olevan mahdotonta, herra Van Stroom", vastasi kapteeni.
"Veneihimme sopii juuri koko miehistömme, ja jokainen matruusi
rakastaa henkeään yhtä paljon kuin tekin."
"Mutta, herra, minähän olen yhtiön ylitarkastaja. Minä käsken
teitä... vaadin veneen... kieltäytykää, jos uskallatte."
"Uskallan kyllä", vastasi kapteeni ottaen piipun suustaan.
"Hyvä, hyvä," huudahti herra Van Stroom menettäen nyt kaiken
malttinsa. "Näemme sitten, herra, miten käy, kun saavumme... Herra
meitä varjelkoon, olemme hukassa! Jumalani, Jumalani!" ja tietämättä
miksi, hyökkäsi hän kajuuttaan, mutta kompastui kiireissään
Johannekseen, joka sattui hänen tielleen, ja pudotti kaatuessaan
hattunsa ja peruukkinsa.
"Jumala minua armahtakoon, missä minä nyt olenkaan? Tulkaa tänne
auttamaan mahtavan yhtiön ylitarkastajaa!"
"Irroittakaa vetoköydet ja palatkaa laivaan!" huusi kapteeni. "Emme
saa hukata minuuttiakaan enää. Kiiruhtakaa nyt, Filip. Laskekaa
kompassi, keksit ja vesi veneihin heti, sillä meidän pitää poistua
aluksesta muutamien minuuttien kuluttua."
Tyrskyjen pauhu oli niin kova, että komennussanat vaivoin kuultiin.
Sillä aikaa makasi ylitarkastaja kannella potkien, sätkytellen ja
huutaen apua.
"Tuntuu kuin maalta päin alkaisi tuulla heikosti", huusi Filip
kohottaen kätensä.
"Niin alkaakin, mutta pelkään sen tulevan liian myöhään. Laskekaa
tavarat veneihin miehet, ja koettakaa olla kylmäverisiä. Voimme
mahdollisesti pelastaa vielä laivamme, jos tuuli kovenee."
He olivat nyt niin lähellä tyrskyjä, että he tunsivat, miten
mainingit, joissa laiva oli avutonna, joskus särkyivät, mutta tuuli
kiihtyi ja Ter Schelling pysyi paikoillaan. Kaikki muut paitsi
kapteeni, perämiehet ja ylitarkastaja olivat jo laskeutuneet veneihin.
"Nyt se halkoo jo aaltoja", sanoi Filip.
"Luulen, että me sittenkin voimme pelastaa sen", sanoi kapteeni.
"Ohjatkaa vain siihen suuntaan, Hillebrant", jatkoi hän kääntyen
ensimmäisen perämiehen puoleen. "Etäännymme tyrskyistä jo ja jos
tuulta riittää vielä kymmeneksi minuutiksi, olemme pelastetut."
Ja tuulta riitti. Ter Schelling pääsi pois rannan läheisyydestä,
mutta sitten tyyntyi jälleen ja laiva ajautui taasen tyrskyjä
kohti. Vihdoin alkoi tuulla hieman kovemmin ja laiva kynti komeasti
aaltoja. Miesten käskettiin kiivetä laivaan veneistä, herra Van
Stroom kannettiin kajuuttaan hattuineen ja peruukkeineen, ja noin
neljänkymmenen minuutin kuluttua oli Ter Schelling pelastunut
vaarasta.
"Nyt pitää meidän nostaa veneet laivaan", sanoi kapteeni.
"Kiittäkäämme sitten kaikki Jumalaa pelastuksestamme ennen
nukkumaanmenoamme."
Sinä yönä pääsi Ter Schelling kahdenkymmenen penikulman päähän maista
suunnaten sitten matkansa pohjoista kohti. Aamulla tyyntyi tuuli
kuitenkin jälleen melkein kokonaan.
Herra Kloots oli ollut noin tunnin kannella keskustellen Hillebrantin
kanssa edellisen yön vaaroista ja herra Van Stroomin itsekkäisyydestä
ja raukkamaisuudesta, kun peräkajuutasta kuului kovaa kolinaa.
"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Säikähtiköhän mies
parka eilen niin, että on menettänyt järkensä? Hänhän särkee koko
kajuutan."
Samalla hyökkäsi tarkastajan palvelija kajuutasta.
"Herra Kloots, kiiruhtakaa auttamaan isäntääni, sillä muuten syö
karhu hänet suuhunsa", huusi hän.
"Karhuko?" huudahti kapteeni. "Mutta sehän on niin kesy kuin koira.
Menen katsomaan, miten tämän asian laita oikeastaan on."
Mutta ennenkuin kapteeni ennättikään kajuuttaan, hyökkäsi pelästynyt
tarkastaja sieltä kannelle paitasillaan.
"Jumalani, Jumalani, murhataanko minut ja joudunko elävänä
syötäväksi?" huusi hän kiiruhtaen keulaan päin ja koettaen kiivetä
etumastoon.
Kapteeni katsoi kummissaan herra Van Stroomin käyttäytymistä ja kun
hän huomasi tämän koettavan kiivetä mastoon, meni hän kajuuttaan ja
huomasikin Johanneksen olevan siellä pahanteossa.
Kajuutan laudoitus oli murrettu rikki, peruukkilaatikot olivat
hajallaan lattialla peruukkeineen ja rikkinäisiä hunajaruukkuja
oli kaikissa nurkissa. Johannes nuoleskeli nähtävästi suurella
nautinnolla permannolle valunutta makeaa ainetta.
Asia oli nimittäin niin, että silloin kun laiva oli ollut ankkurissa
Taffel-lahdessa, oli herra Van Stroom, joka piti hunajasta hyvin
paljon, ostanut sitä melkoisen määrän hottentoteilta. Tarkastajan
huolellinen palvelija oli pannut hunajan ruukkuihin ja sijoittanut
ne kajuuttaan pariin suureen laatikkoon herransa käytettäväksi.
Palvelija, jonka mielestä edellisenä iltana käytetty peruukki oli
joutunut epäjärjestykseen tarkastajan kompastuessa karhuun, oli
aamulla avannut toisen laatikoista ottaakseen sieltä uuden. Johannes
oli silloin sattunut olemaan läheisyydessä ja vainunnut hunajan.
Kaikki karhut pitävät hunajasta eikä Johanneskaan voinut vastustaa
kiusausta. Seuraten hajua tassutteli se kajuuttaan ja aikoi juuri
kiivetä herra Van Stroomin kojuun, kun palvelija löi oven kiinni
sen kuonon edessä. Mutta Johannes särki laudoituksen ja valmisti
itselleen siten sisäänpääsyn sinne. Tarkastaja pelästyi hirveästi,
hän luuli karhun aikovan hyökätä hänen kimppuunsa ja hyppäsi
senvuoksi lattialle ja pääsi pakoon keulakannelle, kuten jo olemme
kertoneet, jättäen Johanneksen yksinvaltiaaksi taistelutantereelle
nauttimaan suurenmoisesta saaliistaan. Kapteeni ymmärsi heti koko
asian. Mennen karhun luo puhutteli ja potki hän sitä, mutta Johannes
ei halunnut luopua hunajasta ja murisi vihaisesti häiritsijälle.
"Teitpä kerrassaan konnantyön, Johannes", huomautti kapteeni. "Nyt
pitää sinun lähteä laivasta, sillä tarkastajalla on nyt todellakin
valittamisen syytä. Hm, jos nyt välttämättä haluat nuolla hunajan
vatsaasi, niin tee se sitten." Sanottuaan sen poistui hän ja meni
hakemaan tarkastajaa, joka vieläkin seisoi etukannella ja puhui
matruuseille avopäin ja paitasillaan.
"Olen hyvin pahoillani tästä, herra Van Stroom", sanoi Kloots, "mutta
karhu viedään nyt pois laivasta."
"Aivan niin, herra kapteeni, mutta kerron kumminkin tämän
johtokunnalle, sillä virkamiehen elämä ei saa joutua vaaraan
kapteenin hullutusten vuoksi. Elukka oli repiä minut aivan palasiksi."
"Sen hyökkäys ei tarkoittanut teitä, vaan hunajaa, johon se on
päässytkin käsiksi minun voimatta sille mitään. Sen luontoa emme voi
muuttaa. Olkaa niin hyvä ja tulkaa minun kajuuttaani niin kauaksi
kuin saamme sen veitikan suljetuksi johonkin. Tämän jälkeen se ei
enää saa kulkea vapaana."
Herra Van Stroomistakin tuntui viisaimmalta suostua tähän
ehdotukseen. Matruuseilla oli melkoinen työ karhun sitomisessa,
ennenkuin se saatiin pois kajuutasta ja suljetuksi vankilaan. Tämä
uusi seikkailu muodosti sitten päiviin puheenaiheen, sillä meri oli
jälleen rasvatyyni ja laiva kellui liikkumatonna sen peilikirkkaalla
pinnalla.
"Miten aurinko onkaan punainen laskiessaan", huomautti Hillebrant
kapteenille, joka oli komentosillalla Filipin kanssa. "Ellen erehdy,
ei meillä ole puutetta tuulesta huomenna."
"Niin minäkin luulen", vastasi kapteeni. "On hyvin kummallista,
ettemme näe ainoatakaan laivastoomme kuuluvaa alusta, sillä nekin kai
ovat ajautuneet tälle suunnalle."
"Eivätköhän ne sentään ole pysytelleen kauempana maista."
"Kunpa mekin olisimme menetelleet samoin! Oli nipin napin, että
pelastuimme eilen. Täydellinen tyven on yhtä vaarallinen kuin liian
kova tuuli."
Nyt kuului miehistön joukosta sekavaa hälinää heidän seisoessaan
yhdessä joukossa ja katsoessaan merelle. "Laiva! Ei -- kyllä se
sittenkin on laiva!" huudettiin monta kertaa.
"He luulevat näkevänsä laivan tuolla pimeässä", sanoi Schriften
tullen komentosillalle. "Hi, hi!"
"Missä?"
"Tuolla pimeässä", vastasi hän viitaten taivaanrannan pimeimpään
kohtaan, sillä aurinko oli jo laskenut.
Kapteeni, Hillebrant ja Filip käänsivät katseensa osoitettuun
suuntaan ja luulivatkin huomaavansa jotakin laivan tapaista. Pimeys
näytti vähitellen haihtuvan ja heikko vaalea salama valaisi tuon
osan taivaanrantaa. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin, ja laiva
tuli yhä selvemmin näkyviin, kunnes he voivat erottaa sen rungon,
mastot ja raa'at. Nuo kolme miestä hieroivat silmiään, sillä he
voivat tuskin uskoa niitä. Tuossa heikossa valaistuksessa, joka
kirkasti taivaanrannan noin viidentoista asteen korkeudelta, oli
kuin olikin näkyvissä noin kolmen penikulman päässä suuri laiva,
mutta vaikka olikin aivan tyyni, näytti se joutuneen kovan myrskyn
kynsiin, sillä se keikkui kovasti kohoten korkealle ja kallistuen
aivan laidan tasalle kohotakseen sitten jälleen kohdalleen. Sen
iso- ja märssypurjeet olivat kiinni ja raa'at rassatut sivutuuleen.
Sen vauhti oli mitätön, mutta myrsky painoi sitä siitä huolimatta
melko nopeasti Ter Schellingiä kohti, jonne se rupesi näkymään
yhä selvemmin. Vihdoin teki se käännöksen, ja ennenkuin se pääsi
uudestaan tuuleen, tuli se niin lähelle, että voitiin nähdä sen
miehistökin. He näkivät veden kohinan kokassa, kuulivat poosun
vihellykset, rungon natinan ja mastojen ritinän, mutta sitten alkoi
pimeys taasen lisääntyä eikä laivasta ollut enää muutamien sekuntien
kuluttua mitään näkyvissä.
"Herra Jumala!" huudahti kapteeni.
Filip tunsi käden laskeutuvan olalleen ja kylmät väreet karmivat
hänen selkäänsä. Hän kääntyi ja näki Schriftenin vieressään. Mies
huusi hänen korvaansa:
_"Filip Vanderdecken, laiva oli Lentävä Hollantilainen!"_