VIII.

Ennenkuin seuraamme Filip Vanderdeckenia tuolle uhkarohkealle

matkalle, on tarpeellista, että palautamme lukijan muistiin ne

olosuhteet, jotka olivat pakottaneet yritteliäitä hollantilaisia

purjehtimaan noihin itäisiin maanosiin, jotka viime aikoina olivat

osoittautuneet sellaisiksi pohjattomiksi rikkaudenlähteiksi.

Kun Kaarlo Suuri hallittuaan melkein koko Eurooppaa meni luostariin,

jakoi hän valtakuntansa. Ferdinand sai Itävallan ja Filip Espanjan ja

Alankomaat. Hollantilaiset olivat suurimmaksi osaksi vääräuskoisia

ja senvuoksi Filip lähetti Alban herttuan todistamaan heille, että

on parempi antaa polttaa itseään hieman tässä maailmassa kuin kärsiä

sellaisia tuskia iankaikkisesti tulevassa elämässä. Tämä aiheutti

sodan, joka kesti noin kahdeksan vuotta, ja loppui siten, että

Alankomaat julistettiin riippumattomiksi. -- Mutta nyt pitää meidän

palata hieman takaisin.

Vasco da Gaman löydettyä tien Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri

pitivät portugalilaiset yksinoikeutenaan nauttia sen suomia etuja.

He puolustivat noita oikeuksiaan tarmokkaasti eikä ainoakaan

yksityinen kauppalaiva uskaltanut ajatellakaan vastarintaa, mutta

vuonna 1577 lähetettiin amiraali Draken komentama englantilainen

laivasto sinne ja toukokuussa vuonna 1580 palasi tämä rohkea merimies

takaisin Englantiin tehtyään onnellisen matkan Intiaan. Hän toi

suuria rikkauksia tullessaan tehtyään hyvin edullisia sopimuksia

Molukkien kuninkaan kanssa. Cavendish ja useat muut seurasivat hänen

esimerkkiään, ja englantilais-itäintialainen yhtiö perustettiin ja

hallitus vahvisti sen säännöt jonkun ajan kuluttua.

Hollantilaisten ollessa Espanjan alamaisia hakivat he Lissabonista

Idän tavaroita ja levittivät niitä sitten kaikkialle Eurooppaan,

mutta tultuaan riippumattomiksi alkoivat he itse varustaa retkikuntia

Intiaan. Heillä oli onni mukanaan ja vuonna 1602 perusti hallitus

samanlaisen yhtiön kuin englantilaisetkin.

Tämän kertomuksen alkaessa olivat englantilaiset ja hollantilaiset

jo purjehtineet enemmän kuin puoli vuosisataa Intian merillä,

portugalilaisten menettäessä melkein kaiken vaikutusvaltansa niiden

ystävällisten sopimusten vuoksi, joita heidän kilpailijansa olivat

tehneet Idän hallitsijoiden kanssa, jotka olivat saaneet kärsiä

paljon portugalilaisten itaruudesta ja julmuudesta.

Vaikka hollantilaiset olivatkin suuressa kiitollisuuden velassa

englantilaisille heidän avustaan vapaussodan kestäessä, ei

heidän kiitollisuutensa näyttänyt kuitenkaan voivan sivuuttaa

Hyväntoivonnientä, sillä sen toisella puolen tappelivat

englantilaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset keskenään ja

anastivat toistensa laivoja väkevämmän oikeudella. Emämaiden

väliintulo oli silloin tällöin tarpeen, mutta edellämainittuun aikaan

asti oli tämä väliintulo supistunut noottien vaihtoon, sillä oli

selvää, että kaikki olivat väärässä.

Vuosi sen jälkeen kuin Cromwell anasti Englannin kruunun, julisti hän

Hollannille sodan osaksi senkinvuoksi, että hollantilaiset olivat

tappaneet hänen lähettiläänsä. Blake ja Van Tromp kohtasivat toisensa

ja taistelut muodostuivat hyvin verisiksi. Kumpainenkin puolue luuli

olevansa voitolla, mutta lopullinen rauha solmittiin vasta vuonna

1654, jolloin hollantilaisten oli pakko luvata tervehtiä jokaista

englantilaista laivaa avoimella merellä. He suostuivat siihen

mielellään, koska se ei maksanut mitään.

Nyt kun tiedämme asioiden tilan, voimme aloittaa uudestaan.

Heti Amsterdamiin tulonsa jälkeen osti Filip lujat ohuet teräsketjut

korvatakseen sillä sen ohuen nauhan, josta pyhäinjäännös oli ennen

riippunut. Tehtyään sen kiiruhti hän tavaroineen Ter Shellingiin.

Hän ei ollut unhottanut rahasummaa, jonka hän oli luvannut maksaa

kapteenille siitä, että häntä laivassa kohdeltaisiin oppilaana eikä

matruusina. Laiva oli ankkurissa muiden Intiaan lähtevien laivojen

joukossa. Kapteeni, jonka nimi oli Kloots, otti hänet ystävällisesti

vastaan, näytti hänelle hytin, jossa hän saisi asua, ja laskeutui

sitten ruumaan tarkastamaan tavaroiden sijoittamista jättäen Filipin

kannelle omiin ajatuksiinsa.

"Tässä laivassa siis", sanoi Filip katsellen sitä, "pitää minun tehdä

ensimmäinen yritykseni, joka ehkä on oleva viimeisenikin. Kuinka

vähän aavistavatkaan uudet toverini suunnitelmistani! En matkusta

uteliaisuudesta enkä ansaitakseni rahaa, vaan hakeakseni kuollutta.

Mutta voinko kohdata sen vaaratta minulle itselleni ja muille, joiden

kanssa purjehdin? Voin tuskin uskoa sitä, sillä en suinkaan saata

yhtyä häneen muuten kuin kuolemassa. Merimiehet ovat taikauskoisia

ja jos he tietäisivät hirveät suunnitelmani, eivät he varmastikaan

huolisi minua mukaansa. Taivas yksin voi ratkaista tämän arvoituksen

eikä minulla ole muuta neuvoa kuin olla kestävä."

Sitten muistui Amine hänen mieleensä ja hän seisoi kauan paikoillaan

vaipuneena ajatuksiinsa.

"Eiköhän olisi jo parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi vihdoin

joku lempeästi ja Filip heräsi säpsähtäen unelmistaan.

Puhuja oli Hillebrant, ensimmäinen perämies. Hän oli pienehkö,

mutta solakka kolmikymmenvuotias mies. Hänellä oli kauniit kasvot,

pellavanvärinen tukka ja siniset silmät, ja vaikka hän ei ollutkaan

merimiehen näköinen, ymmärsi hän ammattinsa salaisuudet paremmin kuin

moni muu.

"Kiitoksia", vastasi Filip. "Unhotin todellakin, missä olen. Hyvää

yötä ja paljon kiitoksia."

Ter Schelling oli rikattu fregatiksi ja sen kantavuus oli neljäsataa

tonnia. Sen pohja oli melkein lattea ja laidat lähenivät vesirajan

yläpuolella niin paljon toisiaan, ettei ylimmäinen kansi ollut

puoleksikaan niin leveä kuin ruuma. Koska kaikki laivat olivat

asestetut, ei kannella ollut mitään lastia, vaan kummallakin laidalla

oli kuusi tykkiä. Niiden portit olivat pienet ja pitkulaiset,

ja keula- ja peräkansi olivat paljon korkeammalla muuta laivaa.

Keulakannella oli ranapalkkien takana toinen pieni kansi, jota

sanottiin kanssin katoksi. Puolikannella oli hytti, joka kohosi

paljon veden pintaa korkeammalle. Kokkapuu oli tavattoman korkea

ja oli enemmän neljännen maston näköinen, semminkin kun siinä oli

pari purjeraakaa. Puolikannen ja lautakäytävien syvennyksiin oli

kiinnitetty aseita, jollaisia ei enää käytetä, mutta joita silloin

sanottiin hakapyssyiksi ja joilla voitiin ampua kaikkiin suuntiin.

Mesaanimaston takana oleva purje oli kiinnitetty purjevarpaan.

Tämän kuvauksen jälkeen tarvinnee meidän tuskin lisätä, että laivan

omituinen rakenne lisäsi melkoisesti pitkän matkan aiheuttamia

vaaroja, vaikka se siten rikattuna voikin purjehtia melkoista

vauhtia hyvässä myötätuulessa. Tuollaiset laivat ovat kuitenkin

huonoja hankatuulessa purjehtijoita ja jos tuuli sattuu painamaan ne

lähelle rantaa, ovat ne melkein aina mennyttä kalua. Ter Schellingin

miehistöön kuuluivat kapteeni, kaksi perämiestä, kaksi luotsia ja

viisiviidettä matruusia. Hytin alla oleva kajuutta oli varattu

ylitarkastajalle, joka ei ollut tullut vielä laivaan. Suuren kannen

kajuutta oli taasen tarkoitettu kapteenille ja perämiehille, jotka

muodostivatkin laivan koko päällystön.

Kun Filip heräsi seuraavana aamuna, olivat märssypurjeet jo ylhäällä

ja ankkuria nostettiin. Muutamat toiset laivat suuntasivat jo

kulkunsa merelle pullistunein purjein. Ilma oli kaunis ja Filip tunsi

olevansa hyvin virkeä.

Kapteeni Kloots seisoi hytin katolla ja katseli kaupunkiin päin

pienellä kiikarilla. Hänellä oli päässään ketunnahkalakki, jonka alta

näkyi punaisen yömyssyn laitaa. Punaisesta plyyssistä valmistetussa

liivissä oli kiiltävät metallinapit, alimmainen takki oli viheriä,

mutta päällimmäinen pitempi oli tehty karkeammasta sinisestä

kankaasta. Housut olivat mustat, sukat vaaleansiniset ja kengissä

oli suuret hopeasoljet. Vyötäreillä oli leveä vyö, joka piti kiinni

melkein polviin asti ulottuvaa poimutettua purjekangasesiliinaa.

Vyöstä riippui vielä hainnahkainen tuppi, jossa oli suuri

leveäteräinen veitsi.

Hänen pituutensa oli sopusoinnussa hänen lihavuuteensa. Kasvot

olivat soikeat ja pienet verrattuina muuhun ruumiiseen. Hänen

harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa ja hänen suoran nenänsä nipukka

oli tulipunainen viinan ja pienessä äkkiväärässä palavan tupakan

vaikutuksesta. Vain silloin kun hän jakoi käskyjään tahi sulloi

siihen uutta tupakkaa, otti hän sen hampaistaan.

"Hyvää huomenta, poikani", sanoi kapteeni. "Myöhästymme, koska

ei ylitarkastaja suvaitse tulla laivaan. Vene on ollut maissa

odottamassa häntä jo tunnin. Joudumme näin ollen viimeiseksi koko

laivastosta. Toivon, että yhtiö sallisi meidän purjehtia ilman noita

hienoja herroja, joista meillä ei ole muuta kuin vastusta."

"Mitä hänellä on tekemistä laivassa?" kysyi Filip.

"Heidän pitää pitää silmällä lastia ja huolehtia sen myynnistä, ja

elleivät he sekautuisi muuhun, ei siitä olisi mitään sanomista.

Mutta he tukkivat nenänsä joka paikkaan eivätkä muusta välitä

kuin omasta mukavuudestaan. He ovat kuin kuninkaita laivoissamme

emmekä me uskalla kohdella heitä huonosti, koska sellainen voisi

olla vahingoksi meille seuraavalla kerralla, kun laivaa laitetaan

lähtökuntoon. Yhtiö vaatii, että nuo miehet otetaan vastaan

kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla. Ammumme aina viisi

kunnianlaukausta silloin kun he tulevat laivaan."

"Tunnetteko tämän odottamanne herran jo entuudestaan?"

"Ainoastaan kuulopuheista. Eräs tuttu kapteeni, jonka mukana hän

ennen on ollut, sanoi häntä hyvin pelkuriksi ja pöyhkeäksi."

"Kunpa hän nyt vain tulisi", sanoi Filip, "sillä haluaisin jo

lopultakin lähteä."

"Teillä on varmaankin kummallinen matkustamishalu, poikani. Olen

kuullut, että teillä on kaunis koti ja hyvin miellyttävä vaimo."

"Haluan katsella hieman maailmaa. Opittuani merimiesammatin ostan

laivan ja kokoan itselleni omaisuuden."

"Niin, merellä voidaan kyllä ansaita omaisuuksia, mutta voidaan niitä

siellä menettääkin", vastasi kapteeni. "Jos voisin vaihtaa tämän

aivan kauniiseen taloon ja muutamiin tuhansiin guldeneihin, että

voisin pitää sen kunnossa, ette näkisi minua enää tällä paikalla.

Olen kiertänyt Hyväntoivonniemen kahdesti, mutta kolmas kerta voi

olla onnettomampi."

"Onko se niin vaarallinen paikka?"

"Niin vaarallinen kuin miksi merivirrat, kalliot, hiekkamatalikot,

myrskyt ja korkea aallokko voivat sen tehdä, ei sen kummempi.

Silloinkin kun laiva on ankkurissa niemen tällä puolen olevassa

lahdessa, ei sen miehistö voi olla hetkeäkään levollinen pelosta,

että kettinki katkeaa ja laiva ajautuu merelle tahi rannikolle

villien saaliiksi, ennenkuin ennätetään tehdä mitään sen

pelastamiseksi. Mutta sitten kuin niemi on sivuutettu onnellisesti,

läikkyvät aallot iloisesti auringonpaisteessa ja voidaan purjehtia

viikkokausia pilvettömän taivaan alla myötätuulessa tarvitsematta

koskeakaan kuutteihin."

"Mihin satamiin poikkeamme, herra kapteeni?"

"En voi sitä varmasti sanoa. Persian lahden rannalla olevaan

Gambruniin kokoutuu kai koko laivasto ensimmäisen kerran. Siellä

eroamme. Toiset purjehtivat suoraan Bantamiin Javan saarelle toisten

kulkiessa pitkin rannikkoa ja vaihtaessa itselleen kamferttia,

gummia, vahaa, kultaa ja norsunluuta. Jos meidät määrätään sinne,

pitää teidän olla hyvin varovainen seurustelussanne alkuasukasten

kanssa, herra Vanderdecken. He ovat julmia ja viekkaita, ja heidän

käyrät veitsensä ovat teräviä ja myrkytettyjä. Minulla on ollut

tuimia otteluja englantilaisten ja portugalilaisten kanssa noissa

salmissa."

"Mutta mehän olemme nyt solmineet rauhan kaikkien kanssa."

"Niin olemmekin, poikani, mutta sitten kuin olemme sivuuttaneet

niemen, emme voi luottaa tuollaisiin asiakirjoihin, jotka on

allekirjoitettu kotona. Englantilaiset ahdistavat meitä kovasti,

mihin ikinä vain menemmekään. Meidän täytyy pitää heidät aisoissa ja

laivastomme onkin luullakseni näin hyvin varustettu senvuoksi, että

pelätään vihollisuuksia."

"Kuinka kauan luulette matkamme kestävän?"

"Se riippuu asianhaaroista. Pari vuottakin ehkä, mutta voimme

suorittaa sen lyhyemmässäkin ajassa, ellei meitä viivytellä satamissa

ja käytetä sotatarkoituksiin."

"Kaksi vuotta", ajatteli Filip. "Kaksi vuotta poissa Aminen luota."

"Ah, poikani, pari vuotta ei ole hyvinkään pitkä aika", sanoi

kapteeni Kloots huomatessaan Filipin otsan synkistyvän. "Olin kerran

poissa viisi vuotta ja minulle kävi onnettomasti, sillä tullessani

kotiin ei minulla ollut mitään, ei laivaakaan. Minut lähetettiin

Bengaalin lahden itärannikolla sijaitsevaan Chittagongiin ja laivani

oli kolme kuukautta ankkurissa satamassa. Maan päälliköt eivät

sallineet minun lähteä, he eivät suostuneet vaihtamaan tavaroitani

eivätkä sallineet minun purjehtia muille markkinoille. Olin vienyt

ampumavarani maihin, joten en voinut ryhtyä vastarintaankaan.

Madot nakersivat laivani pohjan reikiä täyteen ja se vajosi

ankkuripaikalleen. He tiesivät sen tapahtuvan ja siten saivat he

lastini sellaiseen hintaan kuin he itse halusivat. Muudan toinen

laiva toi meidät sitten kotiin. Jos minua olisi silloin kohdeltu

rehellisemmin, ei minun olisi pakko lähteä nyt mukaan. Tuloni ovat

nyt pienet, sillä yhtiö on kieltänyt kaiken kaupan omaan laskuun.

Mutta tuolla hän nyt vihdoinkin tulee! He ovat vetäneet lipun tankoon

ja lähteneet matkalle. Herra Hillebrant, katsokaa, että miehet ovat

valmiit laukaisemaan tykkinsä ylitarkastajan kunniaksi."

"Mitähän tässä minä rupeaisin tekemään?" kysyi Filip. "Voinko olla

jollakin tavoin hyödyksi?"

"Ette paljonkaan, ellemme saa myrskyä, jolloin kaikki käsivarret

ovat tarpeen. Teidän pitää ensin katsella ja oppia, mutta ettei

aikanne tulisi pitkäksi, saatte kopioida kauniisti yhtiölle

jätettävän päiväkirjan ja auttaa minua monella muullakin tavalla

heti kun olette tointunut merikivusta, josta useimmat ensi matkan

miehet saavat kärsiä. Lääkkeeksi suosittelen kovasti vyötäreillenne

sidottua huivia, joka painaa vatsan sisään, ja ryyppyjä, joita saatte

kallistaa pullostani milloin vain haluatte. Mutta nyt pitää meidän

ottaa vastaan mahtavan yhtiömme virkamies. Herra Hillebrant, käskekää

miesten laukaista tykit."

Se tehtiin ja kun savu haihtui, souti vene pitkä lippu viiltäen

vettä laivan viereen. Filip katseli uteliaasti ylitarkastajaa,

joka jäi veneeseen, kunnes joukko laatikoita, joissa olivat yhtiön

nimikirjaimet ja muut merkit, oli nostettu kannelle. Sitten vasta

suvaitsi tarkastaja kiivetä laivaan.

Hän oli pieni laiha mies, jonka kasvot olivat kuihtuneet. Hänen

päässään oli kullalla koristettu kolmikulmainen hattu ja sen alta

riippuivat tuuhean peruukin kiharat hartioille. Hänellä oli punainen

samettitakki, jonka reunukset olivat hyvin leveät, ja valkoisiin

silkkiliiveihin, jotka ulottuivat melkein polviin asti, oli kirjailtu

värikkäitä kukkia. Housut olivat mustaa satiinia ja valkoiset sukat

olivat silkkiä. Kun tähän vielä lisätään polvien kohdalla ja kengissä

olevat kultasoljet, pitsikalvosimet ja hopeahelainen keppi, voi

lukija jo ymmärtää, millainen herra Jacob Janz Van Stroom, tämän

kunnioitettavan yhtiön Ter Schellingiin lähettämä ylitarkastaja oli.

Hän katseli ympärilleen laivan kapteenin, perämiesten ja matruusien

seisoessa kunnioittavan matkan päässä avopäin. Vaikka hän olikin

hyvin hullunkurisen näköinen, ei ketään naurattanut, sillä herra Van

Stroom oli yhtiön ylitarkastaja ja hyvin mahtava mies.

Pyydettyään, että hänet ohjattaisiin kajuuttaan, sillä hänellä

ei näyttänyt olevan ollenkaan halua viipyä kannella, seurasi hän

kapteenia sinne. Nyt vedettiin ankkuri lopullisesti ylös, purjeet

pingoitettiin ja ankkuria alettiin juuri kiinnittää paikoilleen, kun

ylitarkastajan kajuutasta rupesi kuulumaan kovaa soittoa.

"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Herra Vanderdecken,

menkää katsomaan."

Filip lähestyi kajuuttaa kellon soidessa ja kun hän avasi oven, näki

hän ylitarkastajan olevan pöydällä ja kiskovan sen kohdalla olevaa

kellonnuoraa suunniltaan pelosta. Hänen peruukkinsa oli pudonnut ja

paljaine päälakineen näytti hän hyvin naurettavalta.

"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi Filip.

"Mikäkö minua vaivaa!" karjaisi herra Van Stroom. "Kutsukaa miehet

tänne pyssyineen. Kiiruhtakaa, herra! Onko tarkoitus, että minut

tapetaan, revitään palasiksi ja niellään? Herran nimessä, herra,

älkää töllistelkö siinä, vaan tehkää jotakin. Nyt se kiipeää tänne

pöydälle. Herra meitä hyvästi siunatkoon!" huusi hän vapisten pelosta.

Filip, joka oli koko ajan katsonut vain herra Van Stroomia, silmäsi

nyt osoitettuun suuntaan ja huomasi suureksi hämmästyksekseen

pienen karhun, joka leikki ylitarkastajan peruukilla. Se piti sitä

käpäläänsä välissä, pudisteli sitä ja painoi joskus turpansa siihen.

Hän säpsähti nähdessään sen, mutta ajateltuaan hetkisen ymmärsi

hän, että se on nähtävästi kesy, sillä muuten se ei olisi saanut

kuljeskella irti laivassa.

Häntä ei kuitenkaan ollenkaan haluttanut lähestyä sitä, koska hän ei

tuntenut sen luonnetta, mutta lopulta tuli kapteeni kajuuttaan ja

pelasti hänet pulasta.

"Mitä haluatte, herra?" kysyi hän. "Ah, Johannesko täällä onkin!"

jatkoi hän mennen karhun luo, jolta hän riisti peruukin potkaistuaan

sitä ensin. "Ulos kajuutasta, Johannes, heti paikalla!" huusi hän

potkien karhua niin kauan, että se lähti pakoon ovesta. "Herra Van

Stroom, olen hyvin pahoillani. Tässä on peruukkinne. Sulkekaa ovi,

herra Vanderdecken, ettei se pääse takaisin, sillä se pitää minusta

paljon."

Heti kun ovi oli saatu kiinni herra Stroomin ja hänen pelkonsa

aiheuttajan välillä, liukui pieni mies paikoiltaan pöydän

vieressä olevaan korkeaselustaiseen tuoliin, järjesti peruukkinsa

sekaisin menneet kiharat, sijoitti sen jälleen päähänsä, suoristi

pitsikalvosimiaan ja sanoi:

"Herra Kloots, mikä on tarkoitus tällä kunnioituksen puutteella

yhtiön ylitarkastajaa kohtaan?"

"Hyvänen aika, eihän tässä ole tapahtunut mitään sellaista! Kuten

näitte, oli se vain pieni karhu, joka on hyvin kiltti vieraillekin.

Kun se oli kolmen kuukauden vanha, ostin sen omakseni. Tästä saamme

syyttää vain muistamattomuuttamme. Perämies Hillebrant sulki sen

tänne kajuuttaan, ettei se olisi tiellä työn kestäessä, mutta sitten

hän unhottikin sen kokonaan. Olen hyvin pahoillani, herra Van Stroom,

mutta sitä ei päästetä enää tänne, ellette halua leikkiä sen kanssa?"

"Leikkiäkö sen kanssa? Minäkö, yhtiön ylitarkastaja, ryhtyisin nyt

leikkimään karhun kanssa? Herra Kloots, teidän pitää heti heittää

elukka mereen."

"Pidän siitä niin paljon, etten suostu täyttämään käskyänne, herra

Van Stroom. Lupaan, ettei se enää milloinkaan vaivaa teitä."

"Siinä tapauksessa, kapteeni Kloots, saatte vastata asiasta yhtiölle,

sillä aion ilmoittaa tästä johtokunnalle. Sopimuksenne yhtiön kanssa

julistetaan mitättömäksi eikä rahtiosuuttanne makseta."

Kloots oli, kuten useimmat hollantilaiset, hyvin itsepäinen ja

ylitarkastajan mahtava käytös ärsytti häntä. "Sopimuksessani ei ole

sanaakaan siitä, etten saa ottaa eläimiä laivaan", väitti hän.

"Seuraan yhtiön sääntöjä", sanoi Van Stroom nojautuen taaksepäin

tuolissaan tärkeän näköisenä. "Niiden mukaan pitää teidän ottaa

laivaanne vieraita ja harvinaisia eläimiä, kuten leijonia,

tiikereitä, norsuja ja muita itämaisia eläimiä, silloin kun maaherrat

ja yhtiön asiamiehet lähettävät sellaisia lahjaksi hallitsijoille,

mutta ei missään tapauksessa sallita yhtiön laivojen päälliköiden

ottaa mukaansa eläimiä omaksi huvikseen, olkootpa ne sitten millaisia

tahansa, koska ne kieltämättä on tuotu laivaan yksityisessä

keinottelutarkoituksessa."

"Karhuani en myy mistään hinnasta, herra Van Stroom."

"Teidän pitää heti lähettää se pois laivasta, herra kapteeni. Vaadin

sitä ja ellette tottele, saatte itse vastata seurauksista."

"Siinä tapauksessa lasken ankkurin jälleen, herra Van Stroom, ja

lähetän sanan pääkonttoriin saadakseni asian ratkaistuksi. Jos

johtokunta vaatii, että eläin on vietävä maihin, alistun päätökseen,

mutta muistakaakin silloin, herra Van Stroom, että menetämme

laivaston suojeluksen ja saamme purjehtia yksinämme. Laskenko

ankkurin, herra ylitarkastaja?"

Tämä huomautus voitti Herra Stroomin itsepäisyyden. Häntä ei

haluttanut ollenkaan purjehtia erillään, ja pelko, että niin voisi

käydä, oli voimakkaampi kuin karhun aiheuttama säikähdys.

"Herra Kloots, en tahdo olla liian ankara. Jos karhu pannaan liekaan,

niin ettei se pääse lähestymään minua, suostun siihen, että se

jätetään laivaan."

"Pidän sen erillään teistä niin hyvin kuin voin, mutta jos se pannaan

liekaan, ulvoo se päivät ja yöt, niin ettette saa ollenkaan nukkua,

herra Van Stroom", vastasi Kloots.

Huomattuaan, että kapteeni oli päättäväinen eikä välittänyt

uhkauksista, menetteli ylitarkastaja, kuten joku muukin sellaiseen

avuttomaan tilaan joutunut henkilö olisi menetellyt. Hän vannoi

mielessään kostavansa ja sanoi alistuvaisesti: "No niin, eläin saa

jäädä laivaan sellaisilla ehdoilla."

Herra Kloots ja Filip poistuivat nyt kajuutasta. Kapteeni ei ollut

ollenkaan hyvällä tuulella mumistessaan mennessään: "Kun yhtiö

lähettää apinoitansa laivoihin, miksi en minä silloin saisi ottaa

mukaani karhua?" Ihastuen tähän päähänpistoonsa tuli hän jälleen

hyvälle tuulelle.