Myöhään syksyllä heräsi Filip rakkausunestaan (sillä onko maallisen
elämän ilo muuta kuin unta?), kun viesti saapui kapteenilta,
jonka mukaan hän oli luvannut lähteä. Kummallista kyllä ei Filip
naimisiinmenonsa jälkeen ollut juuri ollenkaan ajatellutkaan tulevaa
kohtaloaan, minkävuoksi päivät, viikot ja kuukaudet olivatkin
kuluneet nopeasti häiritsemättömässä onnessa. Poots oli kyllä pari
kertaa kysynyt, milloin Filip matkustaa, mutta Amine, joka ei voinut
nähdä pilveäkään rakastamansa miehen otsalla, oli vastannut isälleen
niin jyrkästi, että isä oli vaiennut. Hän tiesi liiankin hyvin
isän alhaiset vaikutteet. Vanhuksella oli tapana kuluttaa aikaansa
kävelemällä edestakaisin vierashuoneessa ja katselemalla kaappeja,
joissa hopeakannut nyt loistivat alkuperäisessä kirkkaudessaan.
Eräänä lokakuun aamuna koputettiin ulko-oveen ja Amine meni
aukaisemaan.
"Haluaisin mielelläni puhutella Filip Vanderdeckenia", sanoi vieras
kuiskaten.
Mies, joka näin puhutteli Aminea, oli laiha hollantilainen merimies,
jonka mäyrännahkalakki oli vedetty syvälle silmille. Hänen piirteensä
olivat terävät ja vastenmieliset, kasvot hyvin kalpeat, huulet
verettömät ja hiukset punertavat. Hänellä oli hieman partaakin, mutta
muuten oli melkein mahdotonta sanoa, kuinka vanha hän oli. Hän voi
yhtä hyvin olla sairaalloinen nuorukainen kuin laiha, mutta voimakas
vanhus.
Kummallisinta kuitenkin tuossa miehessä oli hänen silmänsä, joita
hänellä oli vain yksi. Oikea silmä oli nimittäin kiinni ja silmämuna
nähtävästi poissa, mutta hänen vasen silmänsä oli verrattuna
kasvoihin ja päähän tavattoman suuri. Se oli pullistunut ulos
kuopastaan, oli kirkas, kostea ja hyvin vastenmielisen näköinen,
koska sen luomissa ei ollut ollenkaan ripsejä. Aminen edessä ei ollut
ihminen, jolla oli silmä, vaan silmä, johon oli liittynyt ihminen.
Se oli niin tärkeä piirre miehessä, ettei kukaan häntä katsellessaan
kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muuhun. Hän oli pieni, mutta hyvin
muodostunut, ja hänen käsiensä koosta ja väristä voitiin nähdä, ettei
hän ollut mikään tavallinen merimies. Hänen kasvojensa piirteet
olivat terävät, mutta hyvin säännölliset ja vaikka hänen käytöksensä
olikin mieliestelevää, oli siinä jonkinlaista mahdikkuutta. Hänen
olennossaan oli sitäpaitsi jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa.
Pyytäessään vierasta sisään tunsi Amine selkäänsä karmivan, vaikka
hän ei voinutkaan selittää syytä siihen.
Filip kummastui suuresti nähdessään vieraan, joka heti huoneeseen
tultuaan istuutui sohvaan Filipin viereen Aminen entiselle paikalle
sanomatta sanaakaan. Kaikki mennyt muistui nyt hänen mieleensä ja
hän tunsi, että hänet nyt kutsuttiin lyhyestä onnestaan vaaroihin
ja kärsimyksiin. Häntä hämmästytti erittäinkin se, että hän tunsi
äkkinäistä vilua, joka vapisutti hänen koko ruumistaan pienen miehen
istuessa hänen viereensä. Veri pakeni hänen poskistaan eikä hän
voinut sanoa sanaakaan pariin minuuttiin. Silmäpuoli vieras silmäili
ympärilleen ja käänsi vihdoin katseensa Amineen. Vihdoin hän rikkoi
hiljaisuuden jonkinlaisella hihittämisellä ja sanoi:
"Filip Vanderdecken, hi, hi, ette suinkaan tunne minua?"
"En", vastasi Filip melko vihaisesti.
Pienellä miehellä oli hyvin kummallinen ääni. Se oli jonkunlaista
vaimennettua huutoa, joka kaikui korvissa vielä kauan aikaa sen
jälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta.
"Nimeni on Schriften ja olen muudan Ter Schellingin luotseista",
jatkoi hän. "Olen nyt tullut, hi, hi", hän katsahti terävästi
Amineen, "riistämään teidät irti rakkaudesta ja", hän kiinnitti
nyt katseensa kaappeihin, "muistakin mukavuuksista." Hän nousi ja
polki lattiaa. "Vien teidät nyt pois lujalta maakamaralta, hi, hi,
ehkä märkään hautaan. Miten hauskaa!" lisäsi hän nauraen ja katsoen
erikoinen ilme kasvoillaan ainoalla silmällään Filipiin.
Filip aikoi ensi työkseen heittää ulos vastenmielisen vieraansa,
mutta Amine ymmärtäen hänen ajatuksensa pani käsivartensa ristiin
rinnalleen, asettui pienen miehen eteen, katsoi häneen halveksivasti
ja sanoi:
"Meidän kaikkien pitää kestää kohtalomme, hyvä mies, ja kuolema
korjaa satonsa, elimmepä sitten maalla tahi merellä. Mutta Filip
Vanderdecken ei tule milloinkaan niin kalpeaksi kuin te, vaikka
hänellä olisikin kuolema silmiensä edessä."
"Niinkö", vastasi Schriften hämmästyen nähtävästi nuoren ja kauniin
naisen kylmästä päättäväisyydestä. Hän käänsi sitten katseensa
uuninreunustalla olevaan hopeiseen neitsyt Marian kuvaan ja jatkoi:
"Huomaan, että olette katolilainen, hi, hi."
"Niin olenkin", vastasi Filip, "mutta mitä se teihin kuuluu? Milloin
laiva lähtee?"
"Viikon kuluttua, hi, hi... Todellakin lyhyt aika matkavalmistuksiin
ja jäähyväisten sanomiseen, vai mitä?"
"Siinä on enemmänkin kun tarpeeksi", vastasi Filip nousten sohvalta.
"Ilmoittakaa kapteenillenne, että tulen määrättyyn aikaan. Tule,
Amine, emme saa hukata enää ollenkaan aikaa."
"Emme kyllä", vastasi Amine, "mutta velvollisuutemme on osoittaa
ensin vieraanvaraisuutta. Herra, saanko tarjota teille joitakin
virvokkeita matkanne jälkeen?"
"Tästä päivästä kahdeksan päivän kuluttua", sanoi Schriften Filipille
vastaamatta Aminen kysymykseen. Filip nyökäytti päätään ja pieni mies
pyörähti kantapäällään, poistui huoneesta ja oli hetkisen kuluttua
kadonnut näkyvistä.
Amine vaipui takaisin sohvalle. Hän oli kyllä rohkea, mutta tämä
ilmoitus, että hänen lyhytaikainen onnensa nyt oli lopussa, oli
tullut liian äkkiä. Silmäpuolen lähetin olennossa ja puheessa
ilmenevä vahingonilo, jolla hän tahtoi kuin näyttää tietävänsä
enemmän kuin muut, hämmensi häntä ja Filipiä ja teki heidät
levottomiksi. Amine ei itkenyt, vaikka hän kätkikin kasvonsa käsiinsä
Filipin kävellessä horjuen huoneessa sinne tänne. Hänen mieleensä
muistui nyt jälleen hetki, jolloin hän löysi kirjeen ompeluksen alta.
He olivat nyt molemmat heränneet nykyisestä onnenunestaan ja heitä
värisytti heitä odottava hirveä tulevaisuus. Filip sai kuitenkin
takaisin luonnollisen tyyneytensä muutamien minuuttien kuluttua.
Hän istuutui puristaen Aminen syliinsä. He eivät puhuneet mitään,
sillä he tiesivät liiankin hyvin toistensa ajatukset, vaan koettivat
rohkaista luontonsa karaistaakseen sydämensä kestämään pian
tapahtuvaa eroa.
Amine rikkoi vihdoinkin hiljaisuuden ja sanoi:
"Lähetti ei ollut varmaankaan kotoisin tästä maailmasta, Filip. Eikö
sinusta tuntunut, että hänestä uhoi kuin kuoleman kylmyyttä, kun hän
istui vieressäsi? Minä ainakin tunsin sellaista hänen tullessaan
sisään."
Filip, joka oli ajatellut samoin kuin Aminekin, mutta ei ollut
halunnut säikähdyttää häntä, sanoi hämillään:
"Ei, Amine, kuvittelet vain, koska hän tuli niin äkkiä ja odottamatta
ja käyttäytyi niin kummallisesti. Koska hän on raajarikko ja
senvuoksi ehkä kadehtii muita ihmisiä, on hänestä tullut pahansuopa
ja vahingoniloinen. Häneltä on kielletty kaikki aviollinen onni
kokonaan, sillä ei kukaan nainen voi hymyillä tuollaiselle ihmiselle.
Hänen sappensa rupesi kiehumaan, kun hän näki niin paljon kauneutta
toisen sylissä, ja hän tunsi vahingoniloa saadessaan tuoda perille
viestin, jonka hän tiesi tekevän lopun häneltä itseltään kielletyistä
nautinnoista. Saat olla aivan varma, rakkaani, ettei se ollut mitään
muuta."
"Ja vaikka otaksumiseni olisikin oikea, ei se vaikuta ollenkaan
asiaan", vastasi Amine. "Mikään ei voi tehdä asemaasi
toivottomammaksi kuin se jo entuudestaan on. Mutta, Filip, nyt kun
olen vaimosi, pelkään enemmän kuin puolisoksesi ruvetessani. En
ymmärtänyt silloin täydellisesti tämän eron aiheuttamaa katkeruutta.
Älä sentään pelkää", jatkoi hän laskien kätensä sydämelleen, "sillä
olen valmistunut kaikkeen ja olen ylpeä siitä, että mieheni on
valittu niin mainehikkaan työn tekijäksi. Et suinkaan ole erehtynyt
kutsumuksestasi, Filip?"
"En, Amine. En ole erehtynyt kutsumuksestani, en rohkeudestani enkä
valitsemastani vaimosta", vastasi Filip surullisesti puristaen Aminen
syliinsä. "Taivaan tahto on sellainen."
"No tapahtukoon se sitten", sanoi Amine ja nousi. "Nyt ovat
ensimmäiset tuskat ohi, Filip, ja tunnenkin jo olevani rohkeampi.
Aminesi tietää velvollisuutensa. On kuitenkin hirveää ajatella, ettei
ole enää jäljellä muuta kuin viikko."
"Toivon, että se lyhenisi päiväksi, vaikka sekin tuntuisi jo liian
pitkältä", vastasi Filip. "Tuo silmäpuoli paholainen tuli liian
aikaisin."
"Älä puhu niin, Filip, sillä olen kiitollinen hänelle tästä viikosta,
jonka kuluessa saan totuttautua olemaan vailla onneani. Jos tahtoisin
vaivata sinua kyynelillä, rukouksilla ja moitteilla, riittäisi kyllä
päiväkin, mutta Aminesi tuntee velvollisuutensa paremmin. Voit lähteä
kuin ritarit muinoin vaaralliseen seikkailuun, ehkä kuolemaankin,
mutta Amine haluaa näyttää rakkautensa sinulle varustamalla sinut
aseilla, ja hän voi katsella lähtöäsi täynnä toivoa, että joskus
ainakin palaat. Viikko on pitkä aika, Filip, kun se käytetään oikein.
Keskustelemme, Filip, ja minä kätken kaikki sanasi rakkaaseen
muistooni, sillä poissaollessasi voin ravita niillä lempeäni
yksinäisyydessäni. Ei, Filip, kiitän Jumalaa, että meillä on vielä
viikko jäljellä."
"Niin teen minäkin, Amine, ja kun oikein ajattelemme, tiesimme tämän
jo ennakolta."
"Mutta rakkauteni oli niin voimakas, että unhotin kaiken muun."
"Sen täytyy kuitenkin elää paljaista muistoista poissaollessani."
Amine huokaisi. Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt Pootsin tullessa
huoneeseen. Huomattuaan Aminen muuten niin loistavissa kasvoissa
tapahtuneen muutoksen huudahti hän:
"Pyhä profeetta, mitä nyt on tapahtunut?"
"Vain se, minkä kaikki tiesimme jo ennakolta", vastasi Filip.
"Matkustan nyt, sillä laiva lähtee viikon kuluttua."
Ukon kasvojen ilme muuttui kummallisen iloiseksi, mutta hän koetti
salata tunteitaan Aminen ja hänen miehensä läsnäollessa.
"Olipa se todellakin huono uutinen!"
Kumpikaan ei vastannut, vaan poistuivat huoneesta.
Sivuuttakaamme nyt tämä viikko, joka käytettiin kaikenlaisiin
matkavalmistuksiin. Emme voi kertoakaan, kuinka hyvin Amine salasi
tunteensa ja kuinka hirveästi häntä kiusasi ajatus, että hänen pitää
erota rakkaasta miehestään. Emme osaa kuvailla niitäkään vastakkaisia
tunteita, jotka raivosivat Filipin rinnassa. Viikko oli pitkä heille
molemmille, vaikka heistä tuntuikin, että aika lensi siivillä.
Molemmat tunsivat melkein helpotusta, kun lähtöpäivä vihdoinkin
koitti, sillä nyt he voivat paljastaa nuo tunteensa, joita he niin
kauan toistensa vuoksi olivat salanneet.
"Filip", sanoi Amine heidän istuessaan vierekkäin ja syleillessään
toisiaan, "rauhoitun vasta sitten kuin olet lähtenyt, sillä en
unhota, että tämä ilmoitettiin minulle ennen naimisiinmenoani.
Lupaa näyttäytyä minulle, jos kuolet. Istun tuossa sohvassa enkä
ollenkaan pelkää haamuasi. Ilmoita minulle vain jotenkin, että olet
kuollut. Silloin tiedän, ettei minulla ole maailmassa enää mitään,
jonka vuoksi minun kannattaisi elää, ja ainoa toivoni tulee sitten
vain olemaan, että pian saan muuttaa luoksesi autuaitten asuntoihin,
Filip. Lupaa minulle se, Filip."
"Lupaan sinulle sen sellaisella edellytyksellä, että Jumala sen
sallii. Mutta, Amine --" hänen huulensa vapisivat, "en voi viipyä
täällä enää pitempää aikaa."
Amine katsoi mieheensä tummilla silmillään. Hän ei voinut puhua ja
hänen kasvonsa vääntyivät, luonto ei voinut enää vastustaa tätä
tunteitten tulvaa ja hän vaipui pyörtyneenä miehensä syliin. Kun
Filip aikoi suudella häntä viimeisen kerran, huomasi hän sen.
"Nyt hän ei tunne mitään", sanoi hän laskien hänet sohvalle, "mutta
hän herää kyllä tarpeeksi pian suruunsa."
Hän huusi nyt herra Pootsin huoneeseen Aminen avuksi, tarttui
hattuunsa, suuteli viimeisen kerran tulisesti vaimonsa otsaa ja
kiiruhti pois. Hän katosi näkyvistä paljon ennen Aminen tointumista.