V.

Filip Vanderdecken istuutui kynnykselle, siveli tukan pois

otsaltaan, jota hän antoi sitten tuulen vilvoittaa. Viimeisten

päiväin järkyttävät tapaukset olivat tehneet hänet levottomaksi ja

hämmensivät hänen ajatuksiaan. Hän tunsi kaipaavansa lepoa, mutta

hän tiesi, ettei hänelle tultaisi sellaista suomaan. Hän tunsi

olevansa surullinen, mutta ei onneton, ja hän suhtautui tyynesti

tulevaisuuteen.

"Kohtaloni ja velvollisuuteni ovat sellaiset, että minun pitää

uhrata elämäni pelastaakseni isäni. Olen vannonut valani, jonka

taivas itse on vastaanottanut." Sitten palasivat hänen ajatuksensa

takaisin Amineen. Hän ihaili tytön rohkeutta ja kauneutta, ja kun hän

katseli kuuta, joka nyt oli korkealla taivaalla, kysyi hän itseltään,

liittyisikö tytön kohtalo hänen kohtaloonsa.

"Estääkö valani minua rakastumasta Amineen?" kysyi hän itseltään.

"Ei suinkaan, koska merimiehet, jotka tekevät matkoja Intiaan, ovat

aina monta kuukautta maissa. Minun pitää isääni hakea suurilta

valtameriltä, mutta luultavasti saan palata takaisin montakin kertaa

onnistumatta yrityksessäni. Onko minun kumminkin pakko olla hakematta

lohtua rakastavalta naiselta? Teenkö oikein koettaessani voittaa

hänen rakkautensa, jonka vertaista syvyydessä ja uskollisuudessa ei

luullakseni ole usein tavattavissakaan? Voinko pyytää häntä yhtymään

mieheen, jonka elämä tulee olemaan niin epävarmaa? Mutta eikö

kaikkein merimiesten elämä ole sellaista, kun he uhmaavat aaltoja

tuuman paksuinen lauta itsensä ja kuoleman välissä? Minuthan on

sitäpaitsi vihitty erääseen tehtävään enkä niin ollen voi kuolla,

ennenkuin se on suoritettu. Mutta milloin se tapahtuu ja kuinka tämä

kaikki loppuu? Vastako kuolemassa? Toivoisin olevani levollisempi,

että paremmin voisin miettiä, mitä minun pitäisi tehdä."

Filip istui sellaisissa ajatuksissa päivän koittoon asti, jolloin

hänen valppautensa laimeni ja hän nukahti.

Hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olalleen. Hän säpsähti

ja tarttui pistooliinsa, mutta huomasikin silloin Aminen edessään.

"Tuo oli siis tarkoitettu minulle", sanoi Amine hymyillen, toistaen

Filipin sanat edelliseltä illalta.

"Teillekö, Amine? Kyllä, suojellakseni teitä vieläkin kerran, jos se

vain osoittautuu tarpeelliseksi."

"Olen siitä aivan varma. Olette ollut äärettömän ystävällinen, kun

olette valvonut vielä koko yönkin sellaisten ponnistusten jälkeen.

Nyt on kumminkin jo valoisa päivä. Tulkaa nyt sisälle levähtämään."

"Kiitoksia, mutta minua ei nukuta enää ollenkaan. Täällä on paljon

tekemistä. Meidän pitää ilmoittaa pormestarille tapahtuma ja ruumiit

saavat olla paikoillaan, kunnes asia on tutkittu. Lähteekö isänne

sinne, Amine, vai pitääkö minun mennä?"

"Isälleni sopii se paremmin, koska hän asuu talossa. Jääkää te vain

tänne ja ellette haluakaan nukkua, pitää teidän kuitenkin nauttia

joitakin virvokkeita. Menen ilmoittamaan päätöksemme isälleni. Hän on

jo syönyt aamiaisensa."

Amine haki hänet pihalle ja hän oli heti valmis lähtemään likimmäisen

kylän pormestarin luo.

Sittenkuin lääkäri oli poistunut, pyysi Amine Filipiä tulemaan sisään

juomaan kahvia, joka oli niin harvinainen juoma siihen aikaan, ettei

Filip ollenkaan ollut osannut otaksuakaan sellaista olevan tuon

itaran herra Pootsin talossa, mutta vanhus ei voinut olla ilman sitä,

koska hän oli nuoruudessaan tottunut siihen.

Filip, joka ei ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin, ei kursastellut

ryhtyessään ruokiin käsiksi. Amine istuutui häntä vastapäätä ja

katsoi vaitiollen hänen aterioimistaan.

"Amine", sanoi Filip vihdoinkin, "vahtiessani yöllä oli minulla

tarpeeksi aikaa ajattelemiseen. Saanko puhua peittelemättä?"

"Kyllä. Olen nimittäin varma, ettette halua sanoa mitään sellaista,

mikä voi loukata neidon korvia."

"Olette oikeassa, Amine. Olen ajatellut teitä ja isäänne. Ette voi

enää jäädä asuinaan tähän erillään olevaan taloon."

"Niin, tämä on kyllä minunkin mielestäni liian kaukana muista

asunnoista, kun otetaan huomioon hänen ja minun turvallisuuteni,

mutta tehän tunnette hänet, hän pitää yksinäisyydestä, vuokra ei ole

korkea ja hän on levoton rahojensa vuoksi."

"Ihminen, joka on levoton rahojensa vuoksi, vieköön ne varmaan

talteen, sillä täällä ne ovat aina vaarassa. Kuulkaahan nyt, Amine,

taloni on muiden talojen keskellä, ja ne suojelevat keskinäisesti

toisiaan. Olen nyt aikeissa poistua siitä ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Aion nimittäin purjehtia ensimmäisessä parhaassa laivassa Intiaan."

"Intiaanko? Mutta miksi? Sanoittehan eilen omistavanne tuhansia

guldeneja."

"Niin omistankin, mutta minun pitää sittenkin lähteä, Amine, sillä

velvollisuuteni kutsuu minua. Älkää kyselkö minulta enempää, vaan

kuunnelkaa ehdotustani. Isänne saa muuttaa asumaan talooni minun

poissaoloajakseni. Hän tekee minulle palveluksen silloin pitäessään

huolta siitä ja teidän pitää taivuttaa hänet muuttoon. Hän voi myös

vartioida rahojani. En tarvitse niitä nyt tällä haavaa enkä voi ottaa

niitä mukaanikaan."

"Isälleni ei voida uskoa vieraiden ihmisten rahoja."

"Miksi kokoaa isänne rahaa, Amine? Hän ei voi kuitenkaan ottaa

niitä mukaansa kuollessaan. Hän kokoaa niitä varmaankin teille ja

silloinhan ovat minunkin rahani varmassa tallessa."

"Antakaa ne minun taakseni, niin silloin ne kyllä säilyvät. Mutta

miksi pitää teidän matkustaa pois ja panna elämänne vaaralle

alttiiksi, kun olette niin rikas?"

"Älkää kyselkö sitä minulta, Amine. Se on minun pojanvelvollisuuteni.

Enempää en nyt missään tapauksessa voi ilmaista."

"Koska se on velvollisuutenne, en halua sitä kyselläkään. En tahtonut

sitä tietääkään naisellisesta uteliaisuudesta, vaan parempi tunne

pakotti minut tekemään tuon kysymyksen, vannon sen teille."

"Millainen tunne, Amine?"

"Tuskin tiedän sitä itsekään, ehkä jonkunlainen hyvien tunteiden

yhtymä, nimittäin kiitollisuuden, kunnioituksen, luottamuksen ja

suopeuden. Eivätkö ne jo riitä?"

"Kyllä, Amine. Näin lyhyen tuttavuuden jälkeen voidaan sellaista

pitää jo suurena voittona. Mutta minä tunnen vielä muutakin teitä

kohtaan. Jos kumminkin tunteenne minua kohtaan ovat sellaiset kuin

sanotte, niin tehkää minulle jo tänään sellainen palvelus, että

taivutatte isänne muuttamaan tästä talosta heti minun kotiini."

"Missä aiotte sitten itse asua?"

"Ellei isänne suostu ottamaan minua täysihoitolaiseksi tuoksi

lyhyeksi ajaksi, haen asunnon jostakin muualta. Mutta jollei hänellä

ole mitään sitä vastaan, suostun maksamaan hänelle kunnollisesti

siitä -- tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, että jään

taloon noiksi muutamiksi päiviksi."

"Mitäpä vastaansanomista minulla olisi? Tämä asuntomme ei ole

tavallinen ja te tarjoatte meille suojaa. Tekisimme hirmuisen väärin

ja olisimme äärettömän kiittämättömiä, jos karkoittaisimme teidät

omasta kodistanne."

"No taivuttakaa hänet sitten muuttoon, Amine. En halua mitään

vuokraa, vaan pitäisin sitä jonkunlaisena suosionosoituksena

itselleni, sillä matkustan hyvin levotonna täältä, ellen tiedä teidän

olevan turvassa. Lupaatteko sen minulle?"

"Lupaan teille, että käytän kaiken vaikutusvaltani, ja voin sanoa

teille jo edeltäpäin, että se kyllä tapahtuu, sillä tunnen voimani.

Tässä on käteni sen vahvistukseksi. Oletteko nyt tyytyväinen?"

Filip tarttui tuohon hänelle ojennettuun pieneen käteen, mutta ei

voinutkaan hillitä enää tunteitaan, vaan suuteli sitä. Hän katsoi

samalla Amineen, suuttuiko Amine hänen rohkeudestaan. Tytön tummien

silmien katse oli kohdistunut häneen, kuten edellisenäkin iltana,

jolloin hän päästi Filipin sisään, ja hän näytti nytkin haluavan

lukea Filipin ajatukset, mutta ei vetänyt kuitenkaan kättään pois.

"Voitte luottaa minuun, Amine", sanoi Filip ja suuteli kättä vieläkin

kerran.

"Toivon sitä -- uskon sen -- niin, olen aivan varma siitä", vastasi

Amine.

Filip päästi hänen kätensä irti ja Amine palasi paikoilleen, jossa

hän istui hetkisen hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena. Filip vaikeni

myös, sillä hänelläkin oli omat mietteensä.

"Muistaakseni", aloitti Amine vihdoinkin, "kuulin isäni sanovan

äitiänne hyvin köyhäksi. Hän kertoi, että äitinne oli hieman

sekapäinen, ja mainitsi samalla, että talossanne on muudan huone,

jota ei ole avattu pitkiin aikoihin."

"Niin, se on ollutkin lukittuna eiliseen asti."

"Sieltäkö löysitte nuo rahanne? Eikö äitinne sitten tiennytkään

mitään niiden olemassaolosta?"

"Kyllä, koska hän puhui niistä minulle kuolinvuoteellaan."

"Hänellä oli varmaankin sitten hyvin pätevät syyt tuon huoneen

lukossapitämiseen."

"Niin olikin."

"Millaiset, nuo syyt olivat, Filip?" kysyi Amine vienolla ja

hiljaisella äänellä.

"En voi ilmaista niitä, saatte tyytyä siihen kun sanon, että hän

pelkäsi muudatta näkyä."

"Millaista näkyä?"

"Hän kertoi isäni näyttäytyneen hänelle siellä."

"Uskotteko sen, Filip?"

"En epäile ollenkaan, Amine, mutta en voi vastata enää useampiin

kysymyksiin. Nyt on huoneen ovi auki eikä kenenkään tarvitse pelätä,

että hän näyttäytyy jälleen."

"En sitä pelkääkään", vastasi Amine vakavasti, "mutta eikö

päätöksenne lähteä merelle johdu jotenkin tuosta seikasta?"

"Voin empimättä tunnustaa teille, että se aiheutuu juuri siitä, mutta

nyt pyydän teitä, ettette kyselisi minulta enempää. Olen pahoillani,

mutta velvollisuuteni kieltää minua puhumasta muuta."

"Olitte niin innokas saamaan takaisin tuon pyhäinjäännöksen, Filip",

sanoi Amine hetkisen kuluttua, "että luulen senkin varmasti yhtyvän

jollakin tavoin tuohon salaisuuteen, vai mitä?"

"Vastaan nyt viimeisen kerran kysymykseenne, Amine. Niin, se kuuluu

siihen hyvin läheisesti, mutta älkää kyselkö minulta nyt enempää."

"Olette niin muissa ajatuksissa, Filip, ettette ymmärrä minun

osoittavan vain teille kohteliaisuutta tiedustellessani asioitanne."

"Kyllä minä ymmärrän ja olenkin teille hyvin kiitollinen siitä.

Suokaa minulle anteeksi ja muistakaa, ettei salaisuus ole omani,

minusta ainakin tuntuu siltä. Jumala tietää minun toivovan, etten

olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, sillä se on särkenyt kaikki

elämäni toiveet."

Kun Filip katsoi ylös, huomasi hän Aminen katseen kohdistuneen häneen.

"Haluaisitte mielellänne lukea ajatukseni, Amine, ja tutustua

salaisuuteeni, vai mitä?"

"Ajatuksenne tahtoisin kyllä tietää, mutta en salaisuuttanne, vaikka

olenkin pahoillani, että se painaa mieltänne niin raskaasti. Se on

varmaankin hirmuinen, koska se voi lannistaa niin rohkeankin luonnon

kuin teidän."

"Mistä olette saanut rohkeutenne?" kysyi Filip puhuakseen jostakin

muusta.

"Olosuhteet tekevät ihmisistä joko rohkeita tahi pelkureita.

Sellaiset, jotka ovat tottuneet vaaroihin ja vaikeuksiin, eivät

pelkää niitä."

"Missä olette ollut alttiina sellaisille, Amine?"

"En täällä, vaan maassa, jossa synnyin."

"Ettekö halua kertoa minulle elämänne tarinaa, Amine? Voin hyvin

säilyttää salaisuuden, jos vain käskette."

"Olette sen jo minulle todistanutkin aivan vasten tahtoani", vastasi

Amine hymyillen, "mutta teillä on oikeus tietää jotakin hänestä,

jonka hengen olette pelastanut. Kun isäni poikasena matkusti

muutamassa kauppalaivassa, ottivat maurit hänet vangiksi ja myivät

hänet omassa maassaan orjaksi eräälle lääkärille. Kun isäntä huomasi,

että orjalla oli terävä järki, otti hän pojan apulaisekseen ja

juuri tuon miehen johdolla oppikin sitten isäni kaiken taitonsa.

Hän oli muutamien vuosien kuluttua aivan yhtä taitava kuin hänen

opettajansakin. Mutta tehän tiedätte isäni itaruuden, jota ei

voida salata, hän halusi rikastua ja kääntyi muhamedin uskoon,

jolloin hän pääsi vapaaksi ja voi ruveta harjoittamaan ammattiaan

omaan laskuunsa. Hän otti vaimokseen arabialaisen naisen, muutaman

orjantyttären, jonka hän oli parantanut, ja asettui asumaan siihen

maahan. Minä synnyin, isäni kokosi rikkauksia ja tuli hyvin

kuuluisaksi, mutta kun erään päällikön poika kuoli hänen hoidossaan,

ruvettiin häntä syyttämään. Hänet julistettiin lainsuojattomaksi,

mutta hän onnistui pakenemaan menettäen kuitenkin koko omaisuutensa.

Äitini ja minä seurasimme häntä. Hän pakeni beduiinien turviin ja

oli sitten heidän luonaan muutamia vuosia. Siellä totuin nopeihin

marsseihin, hurjiin hyökkäyksiin, tappioihin ja pakoon, ja usein näin

murhiakin. Mutta kun beduiinit eivät maksaneet isälleni tarpeeksi

ja kun hän kuuli päällikön kuolleen, palasi hän Kairoon ja rupesi

jälleen harjoittamaan ammattiaan. Hän kokosi taasen paljon rahaa,

mutta saikin sitten ajoissa kuulla, että uusi päällikkö himoitsee

niitä. Hän otti osan omaisuudestaan mukaansa ja pakeni muutamassa

pienessä laivassa Espanjaan. Hän ei ole kumminkaan saanut pitää

rahojaan milloinkaan pitkää aikaa, sillä hänet on aina ryövätty. Nyt

on hän taasen näiden kolmen vuoden kuluessa, jotka olemme asuneet

täällä, koonnut jotakin. Emme olleet kuin vuoden Middleburgissa ja

sitten muutimme tänne. Sellainen on elämäni tarina, Filip."

"Kuuluuko isänne vieläkin muhamedin uskokuntaan?"

"En tiedä. Hän ei luullakseni kuulu mihinkään, sillä hän ei ole

opettanut minua milloinkaan. Hänen kultansa on hänen jumalansa."

"Entä teidän?"

"Sanon jumalakseni häntä, joka on luonut tämän kauniin maailman --

luonnon jumalaa -- nimittäkäämme häntä nyt miten vain. Minulla on

sellainen tunne, Filip, mutta haluaisin tietää hieman enemmänkin. On

olemassa niin paljon erilaisia uskontoja, jotka kaikki luullakseni

kuitenkin vievät taivaaseen. Tehän olette kristitty, Filip; onkohan

se ainoa oikea uskonto, jokainen sanoo omaa uskoaan oikeaksi,

uskokoonpa hän sitten mitä tahansa."

"Kristinusko on ainoa oikea, Amine. Kunpa vain uskaltaisin paljastaa

kaikki pätevät todistukseni, niin --"

"-- en enää epäilisi. Niinkö? Mutta eikö teidän velvollisuutenne ole

ilmaista noita todistuksia? Oletteko juhlallisesti vannonut, ettette

milloinkaan puhu niistä?"

"En, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, etten saa tehdä

sitä. Nyt kuulen ääniä. Isänne on varmaankin palannut viranomaisten

kanssa ja minun täytyy mennä heitä vastaan."

Filip meni alakertaan, mutta Amine jäi paikoilleen ja katsoi hänen

jälkeensä.

"Onko mahdollista", sanoi hän sivellen kädellään otsaansa, "että se

voi syntyä näin äkkiä? Niin se kumminkin on. Tunnen, että mieluummin

ja'an surun, jonka hän salaa minulta, vaarat, jotka uhkaavat häntä,

niin, itse kuolemankin hänen kuin rauhallisen elämän ja onnen

jonkun toisen kanssa. Ja kummallista olisikin, ellen joutuisi sitä

tekemäänkin. Illalla muuttaa isäni hänen taloonsa. Rupean heti

laittamaan tavaroita kuntoon."

Viranomaiset kirjoittivat muistiin Filipin ja herra Pootsin

selitykset, ruumiit tarkastettiin ja huomattiin, että ainakin pari

heistä oli hyvin tunnettuja maankiertäjiä. Sitten vietiin raadot

pois ja Filip ja herra Poots saivat mennä jälleen Aminen luo. Amine

kertoi nyt isälleen Filipin suunnitelman ja Poots suostui siihen,

pääasiallisesti senvuoksi, ettei hänen tarvinnut maksaa vuokraa. He

tilasivat vaunut ja samana iltapäivänä vietiin huonekalut, lääkkeet

ja suurin osa muustakin irtaimesta uuteen asuntoon. Vasta sitten

kuin oli pimeä, nostettiin lääkärin raskas rahakirstu vaunuihin ja

Filip istuutui sen viereen suojelemaan sitä. Amine käveli sivulla

isänsä kanssa. Oli jo myöhä ilta, kun kaikki saatiin sellaiseen

järjestykseen, että voitiin mennä nukkumaan.