"Se oli siis kumminkin totta", ajatteli Filip, "ja isäni saa vieläkin
kitua elävänä helvetissä. Ja hän vetoaa minuun... no niin, kenenkä
muun puoleen hän oikeastaan voisikaan kääntyä? Enkö ole hänen
poikansa ja eikö tämä ole velvollisuuteni?"
"Niin, isä", huudahti Filip ja polvistui, "et ole kirjoittanut näitä
rivejä turhaan! Salli minun lukea ne läpi vieläkin kerran."
Hän kohotti kätensä, ja vaikka hänestä tuntuikin siltä, että hän piti
vielä kirjettä siinä, ei sitä kumminkaan enää näkynyt. Hän katsoi
ruohikkoon, oliko se pudonnut sinne, mutta sitä ei ollut sielläkään.
Oliko hän sitten vain kuvitellut? Ei, hänhän oli lukenut jokaisen
sanan. "Siinä tapauksessa on tuo tehtävä aiottu ainoastaan minulle",
sanoi hän. "Tulkitsen merkin niin. Kuule minua, isäni, jos sinun
sallitaan, ja kuule minua armollinen taivas, kuule poikaa, joka
vannoo tuon pyhän aarteen nimessä, että hän koettaa saada tuomion
peruutetuksi tahi itse joutua perikatoon. Omistan kaikki päiväni
tähän tehtävään ja sitten kuin olen täyttänyt velvollisuuteni, toivon
saavani kuolla levossa ja rauhassa. Ah taivas, joka otit vastaan
isäni ajattelemattoman valan, ota nyt vastaan pojankin vala, jonka
hän vannoo saman ristin nimessä, ja jos vannon väärin, rankaise
minua vielä kovemmin kuin häntä. Ota vastaan se, Herra, niin totta
kuin toivon sinun kerran ottavan vastaan isän ja pojan, mutta jos
rukoukseni tuntuu sinusta liian rohkealta, suo minulle anteeksi
julkeuteni."
Filip heittäytyi suulleen maahan ja painoi huulensa tuohon pyhään
tunnuskuvaan. Aurinko laski ja hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi
Filipin rukoillessa ja ajatellessa.
Vihdoin hän säpsähti äkkiä kuullessaan ihmisääniä. Muutamia miehiä
oli istuutunut ruohikkoon lähelle sitä paikkaa, johon hän oli
piiloutunut. Hän ei olisi halunnut kuunnella heidän keskusteluaan ja
olisi hiipinytkin tiehensä, ellei hän äkkiä olisi kuullut Pootsin
nimeä mainittavan. Hän kuunteli nyt tarkkaavaisesti ja sai selville,
että miehet olivat eron saaneita sotilaita, joilla sinä yönä oli
tarkoitus murtautua pienen lääkärin asuntoon, koska he tiesivät hänen
säilyttävän takanaan suurta rahasummaa.
"Minun ehdotukseni on paras", sanoi muudan heistä. "Hänellä ei ole
muita kuin tytär luonaan."
"Hän on minusta arvokkaampi kuin kaikki hänen rahansa yhteensä",
sanoi toinen. "Ennenkuin siis lähdemme, toivon sen olevan päätetyn
asian, että hän luovutetaan minulle."
"Jos haluatte ostaa hänet, ei meillä ole mitään sitä vastaan",
vastasi kolmas.
"No olkoon menneeksi. Kuinka paljon kehtaatte pyytää tuollaisesta
itkevästä tyttösestä?"
"Viisisataa guldenia", sanoi muudan.
"Suostun siihen, mutta vain sellaisella ehdolla, että jollei osani
saaliista ole niin suuri, saan hänet kumminkin, vai mitä?"
"No se on nyt oikeus ja kohtuus", vastasi toinen. "Erehdyn kuitenkin
suuresti, ellemme saa enempää kuin tuhannen guldenia tuon vanhuksen
kätköistä. Lupaammeko hänet siis Baetensille?"
"Kyllä", sanoivat muut.
"Hyvä", huudahti mies, jolle herra Pootsin tytär oli luvattu. "Nyt
olen koko sielustani mukana yrityksessä. Olen rakastanut tuota tyttöä
jo kauan ja koettanut mennä naimisiin hänen kanssaan, mutta tuo vanha
saituri hylkäsi kosintani, vaikka olen vänrikki. Nyt aion kostaa.
Emme armahda häntä ollenkaan."
"Emme varmastikaan!" huusivat muut.
"Lähdemmekö heti vai odotammeko tunnin, että kuu ennättää nousta,
jolloin meidät voidaan huomata?"
"Kuka meidät nyt huomaisi? Sellaista ei voi tapahtua muuten kuin
että joku tulee hakemaan häntä sairaan luokse. Sitä parempi on
luullakseni, kuta myöhemmin lähdemme."
"Meillä on sinne puolen tunnin matka ja jos odotamme täällä vielä
puoli tuntia, saamme juuri kuutamon siksi, kun laskemme guldenejamme."
"Hyvä on. Siinä tapauksessa ennätän panna uuden piin pyssyyni ja
ladata sen uudestaan. Pimeys ei tee minulle ollenkaan kiusaa."
"Niin, olet siihen kyllä tottunut, Jan."
"Niin olenkin ja tämän luodin ammun nyt tuon vanhan roiston pään
läpi."
"Hyvä on. Haluankin mieluummin, että sinä teet sen", vastasi toinen.
"Hän pelasti nimittäin henkeni Middleburgissa silloin kun muut
luulivat minun kuolevan."
Filip ei viivytellyt kauempaa, vaan hiipi pensaiden taitse metsikköön
ja valitsi sitten erään kiertotien, etteivät roistot häntä huomaisi.
Hän oli heti ymmärtänyt, että miehet olivat eronsaaneita sotilaita,
jotka muuttivat seudun hyvin rauhattomaksi. Kaikki hänen ajatuksensa
kohdistuivat nyt siihen, miten hän voisi pelastaa vanhan lääkärin
ja tämän tyttären heitä uhkaavasta vaarasta. Senvuoksi hän unhotti
kokonaan hetkiseksi isänsä ja päivän järkyttävät tapahtumat.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua saapui hän lääkärin asunnon
edustalle. Hän koputti, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.
Sitten vasta, kun hänen uudistuviin koputuksiinsakaan ei vastattu,
ymmärsi hän, että Poots oli kutsuttu jonkun sairaan luokse.
"Neiti", hän huusi kovasti, "jos isänne on ulkona, kuten luulen, niin
kuunnelkaa, mitä minulla, Filip Vanderdeckenilla on sanomista! Kuulin
vähän aikaa sitten neljän roiston neuvottelevan, että he tappavat
isänne ja ryöstävät hänen rahansa. Vannon tuon pyhäinjäännöksen
nimessä, jonka annoitte minulle takaisin aamulla, että puhun totta."
Filip odotti hetkisen, mutta kun hän ei saanut minkäänlaista
vastausta, jatkoi hän:
"Nuori neiti, jos panette arvoa sille, jonka täytyy olla
kallisarvoisempi teille kuin isänne kulta hänelle, niin avatkaa
ikkuna ja kuunnelkaa mitä minulla on sanottavaa."
Vähän ajan kuluttua aukeni ikkuna ja Filip voi pimeässäkin erottaa
herra Pootsin kauniin tyttären.
"Nuori mies, mitä haluatte näin sopimattomaan aikaan? Mitä teillä on
minulle sanottavaa?"
Filip kertoi nyt hänelle kuulemansa ja lopetti pyytäen, että neiti
laskisi hänet sisään, jotta hän voisi puolustaa häntä.
"Ajatelkaa vain kertomustani, kaunis neiti", sanoi hän. "Teidät on
myyty miehelle, jonka nimi oli muistaakseni Baetens. Tiedän, ettette
välitä kullasta, mutta ajatelkaa itseänne ja päästäkää minut sisään.
Vannon äitiraukkani sielun nimessä, että jokainen puhumani sana on
totta."
"Sanoitteko Baetens, herra?"
"Ellen kuullut väärin, nimittivät toiset häntä niin. Hän kertoi
joskus maailmassa rakastuneensa teihin."
"Muistan hyvin tuon nimen, mutta en tiedä oikein, mitä minun pitää
tehdä tahi sanoa. Isäni meni auttamaan muudatta lapsivuoteessa
makaavaa naista ja voi viipyä vielä poissa monta tuntia. Olen
yksinäni ja nyt on yö. Minun ei pitäisi avata ovea, mutta en voi
kuitenkaan olla uskomatta teitä. Ette suinkaan voi olla niin
roistomainen, että keksitte tällaisia juttuja?"
"En -- niin totta kuin kerran toivon tulevani autuaaksi. Mutta älkää
panko elämäänne ja kunniaanne alttiiksi, vaan päästäkää minut sisään."
"Ja vaikka sen nyt tekisinkin, mitä voisitte tehdä niin useaa
vastaan? Heitä on neljä yhtä vastaan ja niin ollen voittavat he
teidät pian."
"Ei, jos teillä vain on aseita, ja luullakseni on isänne hankkinut
sellaisia. En pelkää noita roistoja, ja tiedättehän minun olevan
rohkean."
"Kyllä ja nyt aiotte uskaltaa henkenne niiden puolesta, joita ennen
uhkasitte. Kiitän teitä, mutta en uskalla avata ovea."
"Ellette päästä minua sisään, jään tänne ulos aseitta ja olen
huonosti varustettu taistellakseni neljää asestettua roistoa vastaan.
Pysyn täällä paikoillani kumminkin todistaakseni teille kertomukseni
totuuden ja sen, että haluan mielelläni puolustaa teitä kaikkea pahaa
vastaan."
"Minä joutuisin niin ollen syypääksi kuolemaanne, mutta se ei saa
tapahtua. Ah, hyvä herra, vannokaa kaiken sen nimessä, jota pidätte
pyhänä, ettette petä minua."
"Vannon sen teidän nimessänne, nuori neiti, sillä olette minulle
muita kalliimpi."
Ikkuna suljettiin nyt ja hetkisen kuluttua avasi herra Pootsin kaunis
tyttö oven. Hän piti kynttilää oikeassa kädessään ja väri vaihtui
alituisesti hänen poskissaan. Vasemmassa kädessä, joka riippui
sivulla, oli pistooli melkein piilossa esiliinan alla. Filip näki
sen heti, mutta ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän halusi vain
rauhoittaa tyttöä.
"Nuori neiti", hän sanoi, "ennenkuin kuu on noussut, ovat rosvot
täällä. Haluan suojella teitä, kunhan vain luotatte minuun. Voisiko
kukaan sitäpaitsi tehdäkään teille mitään pahaa?"
Kun tyttö seisoi siinä hämillään, mutta kuitenkin rohkeana, kannatti
häntä todellakin katsella. Hänen sopusuhtainen vartalonsa ja kaunis
pukunsa herättivät Filipissä sekä kummastusta että ihailua. Hänellä
ei ollut päähinettä ja kahdelle letille palmikoitu pitkä tukka
riippui hartioilla, ja vaikka hän olikin pieni, oli hänen ruumiinsa
kuitenkin hyvin muodostunut. Paljon maailmaa nähnyt henkilö olisi
kumminkin heti huomannut, että hänen kasvojensa piirteet ja puku
olivat arabialaista alkuperää.
Hän katsoi vakavasti Filipiin kuin lukeakseen tämän salatuimmatkin
ajatukset, mutta Filipin rehelliset kasvot ja miehekäs esiintyminen
rauhoittivat häntä paljon.
"No tulkaa nyt sitten sisään", sanoi hän hetkisen mietittyään.
"Huomaan nyt, että voin empimättä luottaa teihin." Filip totteli ja
sulki ja lukitsi sitten oven.
"Emme saa hukata enää ollenkaan aikaa", sanoi hän. "Ettekö halua
sanoa minulle nimeänne?"
"Minua sanotaan Amineksi", vastasi tyttö.
"Kiitoksia. Onko teillä aseita ja ampumatarpeita asunnossanne?"
"On kumpiakin. Toivon vain, että isäni tulisi kotiini."
"Minäkin toivoisin", sanoi Filip, "että hän tulisi ennen rosvoja.
Haluaisin kumminkin, ettei hän saapuisi hyökkäyksen kestäessä, sillä
siellä on pyssy, joka on erityisesti ladattu hänen varaltaan, ja jos
he saavat hänet kiinni, eivät he säästä hänen henkeään, elleivät saa
kaikkea hänen kultaansa tahi teitä lunnaiksi. Mutta missä nuo aseet
nyt ovat?"
"Seuratkaa minua", sanoi Amine vieden Filipin muutamaan yläkerran
kaukaisimpaan huoneeseen, jota hänen isänsä näytti käyttävän
työhuoneenaan. Kaikilla seinillä oli hyllyjä, joilla oli pulloja
ja rasioita. Eräässä nurkassa oli rautainen rahakirstu ja kamiinin
yläpuolella oli kaksi karbiinia ja pari pistoolia.
"Ne ovat kaikki latingissa", sanoi Amine laskien kädessään olevan
pistoolin pöydälle.
Filip otti aseet alas ja tarkasti ne samoin kuin senkin pistoolin,
jonka Amine oli pannut pöydälle. Sekin oli ladattu.
"Tämä oli siis aiottu minulle, Amine", sanoi hän hymyillen.
"Ei teille, vaan jollekin kavaltajalle, jos sellainen olisi koettanut
tunkeutua tänne."
"No niin, hyvä neiti", sanoi Filip, "nyt asetun tämän ikkunan ääreen,
mutta teidän pitää sammuttaa kynttilä. Voitte jäädä tänne ja panna
oven lukkoon, jos pelkäätte."
"Ette tunne minua ollenkaan, jos luulette minun pelkäävän hyökkäystä.
Jään tänne pyssyjä lataamaan, johon olen hyvin tottunut."
"Ei, ei", huudahti Filip, "voitte vielä haavoittua."
"Mahdollista kyllä, mutta luuletteko minun voivan olla toimetonna
täällä silloin kun toinen panee henkensä alttiiksi minun vuokseni?
Tiedän kyllä velvollisuuteni ja aion sen täyttääkin."
"Ette saa panna henkeänne vaaraan, Amine", vastasi Filip. "En voi
tähdätä tarkasti tietäessäni sen. Nyt täytyy minun kumminkin viedä
aseet toiseen huoneeseen, sillä aika on käsillä."
Amine auttoi Filipiä aseiden kantamisessa, otti sitten kynttilän ja
poistui. Heti kun Filip jäi yksikseen, avasi hän ikkunan ja katsoi
ulos, mutta siellä ei näkynyt ristinsieluakaan eikä hän kuullut
hiiskahdustakaan, vaikka hän jännittikin korviaan. Kuu oli juuri
nousemaisillaan ja vihdoinkin kuuli Filip hiljaista kuiskailemista
alhaalta. Kun hän katsoi ikkunasta, näki hän pimeydestä huolimatta
neljä miestä oven edustalla. Hän hiipi toiseen huoneeseen Aminen
luokse, joka laittoi ampumatarpeita kuntoon.
"He seisovat nyt oven edustalla neuvottelemassa. Voitte katsella
heitä nyt vaaratta. Olen tavallaan iloinen heidän tulostaan, koska
teidän ei nyt enää tarvitse epäillä sanojani."
Amine katsoi ikkunasta ja laski sitten kätensä Filipin käsivarrelle.
"Suokaa minulle anteeksi epäröimiseni. Nyt en pelkää muuta kuin että
isä tulee liian pian kotiin, jolloin he saavat hänet kiinni."
Sittenkuin rosvot olivat tarkastaneet oven ja huomanneet sen liian
vahvaksi murrettavaksi, turvautuivat he viekkauteen. He koputtivat,
mutta kun heidän uudistettuunkaan jyrinäänsä ei vastattu, pistivät
he lyhyen neuvottelun jälkeen pyssyn suun avaimen reikään ja
laukaisivat. Lukko irtautui silloin, mutta rautatangot, joilla ovi
myös oli suljettu, kestivät vielä.
Filip ei halunnut, vaikka hänellä olisi ollutkin siihen kieltämätön
oikeus, ampua roistoja, ennenkuin he aloittivat hyökkäyksen. Nyt
ojensi hän kuitenkin pyssynsä sen miehen päätä kohti, joka oli
lähimpänä ovea. Hän oli tähdännyt tarkasti, sillä mies kaatui
kuolleena maahan ja muut vetäytyivät peloissaan takaisin. Pari
sekuntia myöhemmin vihelsi pistoolin luoti Filipin pään ohi
vahingoittamatta häntä ollenkaan, koska Amine vetäisi hänet juuri
silloin taaksepäin.
"Älkää suotta paljastako itseänne, Filip", sanoi hän hiljaa.
"Hän sanoi minua Filipiksi", ajatteli Filip, mutta ei sanonut mitään.
"Nyt ne odottavat, että tulisitte ikkunaan jälleen", sanoi Amine.
"Ottakaa nyt tuo toinen pyssy ja menkää eteiseen. Jos lukko on
irtautunut, voivat he ehkä pistää kätensä reiästä ja irroittaa
salvat. On parasta, että menette sinne, sillä he luulevat teidän
olevan muualla. Lataan pyssyn sillä aikaa uudestaan."
"Aivan niin", myönsi Filip mennen eteiseen. Hän huomasikin heti sinne
tultuaan, että muudan rosvoista oli kuin olikin pistänyt kätensä
reiästä ja koetti nyt nostaa ylimmäistä salpaa paikoiltaan.
Filip aikoi juuri laukaista, kun ulkona olevat toiset roistot ampua
paukauttivat monta kertaa.
"Amine on paljastanut itsensä", ajatteli hän, "ja on ehkä
haavoittunut."
Kostonhimossaan laukaisi hän kumminkin ensin latingin mieheen ja
kiiruhti sitten yläkertaan saadakseen selville, miten Aminen oli
käynyt. Mutta tyttö ei ollutkaan ikkunassa, jolloin hän hyökkäsi
toiseen huoneeseen ja näki Aminen huolellisesti lataavan pyssyä.
"Jumalani, miten säikähdinkään, Amine! Kun he ampuivat, luulin teidän
näyttäytyneen ikkunassa."
"En minä sentään niin tyhmä ole. Ajattelin kumminkin, että he
vastaavat tuleenne, kun ammutte oven läpi, ja luulin teidän
mahdollisesti haavoittuvan. Senvuoksi menin ikkunan viereen ja näytin
siitä heille kepin nokkaan sitomiani isäni vaatteita. Nuo toiset,
jotka odottivat, ampuivat silloin heti."
"Ah, kuka olisi voinut uskoa, että niin kaunis tyttö voi olla niin
rohkea!" huudahti Filip.
"Eivätkö sitten muut kuin rumat voi olla rohkeita?" kysyi Amine
hymyillen.
"En tarkoittanut sitä, Amine. Mutta nyt tuhlaan kallista aikaa. Minun
pitää mennä ovelle jälleen. Antakaa minulle tuo pyssy ja ladatkaa
tämä taasen."
Filip hiipi portaita alas, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, kuuli hän
Pootsin äänen ulkoa. Aminekin oli kuullut sen ja riensi heti Filipin
rinnalle ladattu pistooli kummassakin kädessään.
"Älkää olko peloissanne, Amine", hän sanoi aukaisten salvat.
"Roistoja on enää vain kaksi ja isänne pelastuu varmasti."
Ovi aukeni ja Filip hyökkäsi pihalle pyssyineen. Hän näki herra
Pootsin makaavan maassa noiden molempien miesten välissä, joista
toinen kohotti juuri puukkoansa työntääkseen sen lääkärin ruumiiseen,
kun luoti lävisti hänen päänsä. Viimeinen roisto hyökkäsi nyt Filipin
kimppuun ja syntyi kova kamppailu, joka kumminkin loppui pian
senvuoksi että Amine tuli lähemmäksi ja ampui luodin miehen ruumiin
läpi.
Filip kantoi Pootsin, joka oli aivan suunniltaan pelosta,
rakennukseen kuin lapsen. Jonkun ajan kuluttua tyyntyi hän kumminkin
hieman.
"Tyttäreni!" hän huusi. "Tyttäreni -- missä hän on?"
"Täällä, isäni. Olen pelastettu."
"Ah, lapseni on siis vahingoittumaton!" hän sanoi aukaisten silmänsä
ja tuijottaen eteensä. "Mutta entä rahani -- missä ne ovat?"
"Ne on myöskin pelastettu, isäni, kiitos tämän nuorukaisen, jota olet
kohdellut niin huonosti."
"Mitä tarkoitat? Ah, nythän minä näenkin, että täällä on Filip
Vanderdecken! Hän on velkaa minulle kolme ja puoli guldenia ja
lääkepullon. Hänkö on pelastanut sinut ja rahani?"
"Niin ja voidakseen tehdä sen pani hän oman henkensä alttiiksi."
"Vai niin; no siinä tapauksessa annan hänelle koko velan anteeksi,
mutta lääkepullon voi hän kyllä antaa takaisin. Anna minulle hieman
vettä."
Filip oli mennyt jälleen ulos. Kaksi roistoista oli kuollut, kolmas
oli viimeisillään ja neljännestä vuoti verta kovasti, mutta hän
ei vastannut mitään, kun Filip puhutteli häntä. Filip otti heidän
aseensa ja meni sisälle, missä Poots oli nyt jo melkein tointunut.
"Kiitän teitä, Filip Vanderdecken. Olette pelastanut rakkaan lapseni
ja rahani, joita ei olekaan kuin muutamia kolikoita, sillä olen hyvin
köyhä. Toivon, että eläisitte kauan ja tulisitte onnelliseksi."
Nyt muistuivat isän kirje ja vala, jonka hän oli vannonut,
ensimmäisen kerran Filipin mieleen roistojen tapaamisen jälkeen ja
hänen kasvonsa synkistyivät.
"Kauan ja onnellisena", hän toisti. "Ei suinkaan", mumisi hän
pudistaen tahtomattaan päätään.
"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille", sanoi Amine.
"Niin, se on kyllä totta", myönsi vanha Poots, "mutta olemme köyhiä,
hyvin köyhiä. Puhuin rahoistani, koska minulla on niitä niin vähän,
etten voi luopua ainoastakaan kolikosta, mutta teidän ei tarvitse
kuitenkaan maksaa minulle noita kolmea ja puolta guldenia, sillä
niistä voin minä nyt ainakin luopua."
"Miksi luopuisitte niistä, herra Poots? Minähän lupasin maksaa ne
teille ja kuten tiedätte, pidän aina sanani. Minulla on tuhansia
guldeneja enkä tiedä, mitä niillä teen."
"Onko teillä tuhansia guldeneja?" huudahti Poots. "Laskette vain
leikkiä enkä usko teitä."
"Toistan vielä kerran teille, Amine, että minulla on tuhansia
guldeneja. Tiedätte, etten voi valehdella teille."
"Uskoin sen heti, kun sanoitte sen isälleni", vastasi Amine.
"Mutta kun teillä on niin paljon, Vanderdecken, ja minä olen niin
köyhä, niin --"
Mutta Amine laski kätensä isän huulille ja lause keskeytyi.
"Isä", sanoi hän, "on jo aika, että menemme nukkumaan. Filip,
teidänkin pitää mennä kotiinne yöksi."
"Ei, enkä aio nukkuakaan", vastasi Filip. "Mutta te molemmat voitte
kyllä pelkäämättä mennä vuoteisiinne. Aion seisoa vahdissa koko yön
tuolla ulkopuolella. Antakaa minulle vain kynttilä, niin poistun.
Hyvää yötä, herra Poots. Hyvää yötä, Amine."
"Hyvää yötä", vastasi Amine, "ja hyvin paljon kiitoksia."
"Tuhansittain guldeneja", mumisi, vanhus Filipin mennessä portaita
alas.