Välittämättä siitä, mihin suuntaan hän meni, käveli Filip kauan aikaa
eteenpäin kirje kourassaan. Hän tyyntyi kuitenkin vähitellen ja koska
hän oli hengästynyt kovasta kävelemisestä, istuutui hän vihdoin
muutamalle penkille ja laski tuon peloittavan kirjeen polvelleen. Kun
hän käänsi sen toisin päin ja huomasi sinetin olevan mustan, huokaisi
hän.
"En voi lukea sitä vieläkään", ajatteli hän ja lähti taasen kulkemaan.
Puolen tunnin kuluttua pysähtyi hän jälleen. Aurinko alkoi laskea
ja Filip seisoi paikoillaan katsoen siihen niin kauan, että hänen
silmänsä huikesivat.
"Sitä voisi melkein luulla Jumalan silmäksi, ja ehkä se sellainen
onkin", ajatteli hän. "Mutta laupias luoja, miksi juuri minut on
valittu sellaisen tehtävän toimeenpanijaksi?"
Hän katsoi ympärilleen löytääkseen jonkun paikan, jossa hän voisi
kenenkään näkemättä murtaa sinetin ja lukea tuon henkien maailmasta
tulleen viestin. Vähän matkan päässä oli pieni pensaikko muutaman
metsikön laidassa. Hän meni sinne ja piiloutui niin, ettei kukaan
kulkija voinut huomata häntä.
Katsottuaan vielä kerran laskeutuvaan aurinkoon tunsi hän itsensä
rauhallisemmaksi.
"Tahtosi on kai taipumaton", huudahti hän. "Kohtaloni on sellainen ja
molempien täytyy tapahtua."
Kun hän mursi sinetin, säpsähti hän ajatellessaan, ettei sitä
ollut lähettänyt mikään kuoleva, ja muistaessaan, että se sisälsi
kadotukseen tuomitun miehen salaisuuden. Mutta tuo tuomittu oli
hänen isänsä, jonka muistoa hänet oli opetettu rakastamaan ja joka
voitiin pelastaa hirveästä kohtalosta ainoastaan tuossa kirjeessä
ilmaistuilla neuvoilla.
"Millainen pelkuri minä oikeastaan olenkaan, kun voin kuluttaa
hukkaan näin monta kallista tuntia? Näyttää aivan siltä kuin aurinko
viipyisi tuolla mäen laella vain siksi, että voisin lukea tämän."
Sitten hän rohkaisi luontonsa ja mursi tyynesti sinetin, jossa olivat
hänen isänsä nimikirjaimet.
"Katariinalle!
Erään niistä suopeista hengistä, jotka itkevät ihmisten rikosten
vuoksi, on sallittu ilmoittaa minulle se ainoa keino, jonka
avulla kauhea rangaistukseni voidaan peruuttaa.
Jos vain oman laivani kannella saan käsiini tuon pyhän kalleuden,
jonka nimessä vannoin tuon kohtalokkaan valan, jos vain saan
suudella sitä nöyrästi ja kastella katumuksen kyynelillä tuon
pyhän puupalasen, saan sitten levätä rauhassa.
Miten se tulee tapahtumaan ja kenelle tämä kohtalokas tehtävä
uskotaan, en tiedä. Ah, Katariina, meillähän on poika mutta ei,
älä puhu hänelle milloinkaan minusta. Rukoile puolestani ja nyt
hyvästi.