Herra Pootsin kaunis tytär oli tehnyt syvän vaikutuksen Filipiin,
jonka mieli oli jo ennestäänkin hyvin järkytetty. Tultuaan kotiinsa
paneutui hän pitkäkseen vuoteelleen ja rupesi muistelemaan äskeistä
tapahtumaa. Hän ajatteli tuon kauniin tytön kasvojen ilmettä,
muisteli hänen silmiään ja hänen hopeanheleää ääntään. Mutta tytön
kaunis kuva haihtui kumminkin pian hänen mielestään, kun hän ajatteli
äitiään, joka oli ruumiina toisessa huoneessa, ja mietti salaisuutta,
joka oli piilotettu tuohon alakerran huoneeseen.
Hautajaisten oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja Filip päätti
odottaa, kunnes tuo surullinen juhlallisuus olisi ohi. Sekä henkisten
että ruumiillisten ponnistusten väsyttämänä vaipui hän uneen ja
heräsi vasta sitten kuin pappi seuraavana aamuna huusi häntä. Kaikki
oli ohi jo tunnin kuluttua, ihmiset hajautuivat ja Filip meni
kotiinsa, lukitsi oven, ettei häntä häirittäisi, ja oli onnellinen
saadessaan olla yksinään.
Hän meni siihen huoneeseen, jossa kaappi oli, ja pian hän sitten
saikin sen takaseinän irti. Salalaatikko paljastui ja siinä oli
suuri hieman ruostunut avain, jonka alla oli hänen äitinsä täyteen
kirjoittama kellastunut paperi. Siinä oli:
"Kaksi yötä on nyt kulunut tuosta kauheasta tapahtumasta, joka
pakotti minut sulkemaan tuon alakerran huoneen ja jonka vuoksi
päätäni vieläkin huimaa pelosta. Vaikka en koko elämäni aikana
ilmaisisikaan tapahtumaa, tarvitaan tätä avainta ainakin silloin
kun huone kuolemani jälkeen avataan. Kun riensin sieltä pois,
kiiruhdin lapseni luo, ja seuraavana aamuna menin alas, suljin
oven ja toin avaimen huoneeseeni. Se saa nyt olla lukossa
kuolemaani asti. Ei minkäänlainen hätä eivätkä puutteet voi
pakottaa minua enää avaaman sitä, vaikka kaapin alla olevassa
rauta-arkussa onkin tarpeeksi rahaa kaikkiin tarpeisiini. Nuo
rahat saavat olla siellä lastani varten, joka, jos en voi
ilmaista hänelle tätä hirveätä salaisuutta, saa siitä ymmärtää
sen niin kauheaksi, että hänen on parasta olla se tietämättä. Kun
lukitsin huoneen, olivat kaappien ja laatikkojen avaimet pöydällä
tahi ompelukorissani. Pöydällä on muistaakseni muudan kirjekin
ja se on suljettu sinetillä. Sitä ei saa avata kukaan muu kuin
poikani, eikä hänkään, ellei hän tiedä salaisuutta. Muussa
tapauksessa saa pappi polttaa sen, sillä siihen liittyy kirous.
Ja vaikka poikani tietäisikin kaikki, pitää hänen ajatella ensin
tarkasti, ennenkuin hän murtaa sinetin, sillä olisi paljon
parempi ettei hän milloinkaan saisi tietää enempää."
"Saisi tietää enempää", toisti Filip tuijottaessaan paperiin.
"Haluan kumminkin saada selville koko asian, ja suo minulle
senvuoksi anteeksi, rakas äiti, etten rupea tuhlaamaan aikaa turhiin
mietiskelyihin."
Hän suuteli äitinsä nimikirjoitusta, kääri paperin kokoon ja pisti
sen taskuunsa. Sitten hän otti avaimen ja laskeutui portaita
alakertaan.
Oli päivällisaika, aurinko paistoi ja kaikkialla luonnossa vallitsi
ilo ja riemu. Valehtelisimme, jos sanoisimme, ettei Filip pelännyt
pistäessään avainta reikään ja vääntäessään ovea auki. Hänen
sydämensä sykki kovasti eikä hän heti voinut mennäkään huoneeseen.
Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut tunkeutumaisillaan
jonkun hengen asuntoon, jonka hän otaksui voivan näyttäytyä hänelle.
Hän vain voi hämärästi erottaa siellä olevat esineet, koska
ikkunanluukut olivat kiinni. Hän haki senvuoksi keittiöstä kynttilän,
rohkaisi mielensä ja meni sitten huoneeseen. Kun kirjeen piti olla
pöydällä hänen avaamansa oven takana, ei hän tietystikään huomannut
sitä heti. Hän avasi ikkunat ja työnsi luukut syrjään, niin että
päivänvalo pääsi huoneeseen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän ryhtyi
siihen, sillä hän muisti, miten yliluonnollisesti ne viime kerralla
olivat auenneet. Filip jäi seisomaan paikoilleen ja kummallista kyllä
liitivät hänen ajatuksensa nyt takaisin herra Pootsin kauniiseen
tyttäreen, jonka muisto antoi hänelle uusia voimia.
Huone oli noin kahdentoista jalan levyinen ja pituinen. Siinä oli
vain yksi ikkuna ja vastapäätä ovea oli kamiini, jonka kummallakin
puolella oli korkea jostakin tummasta puulajista valmistettu kaappi.
Lattia ei ollut ollenkaan likainen, mutta koko katto oli hämähäkin
verkkojen peitossa. Sen keskeltä riippui heijastuspullo, hyvin
tavallinen koristus siihen aikaan, mutta hämähäkin seitit olivat
himmentäneet sen pinnan. Kehyksissä olevia tauluja riippui seinillä
ja uunin reunalla oli hopeinen neitsyt Marian kuva kuluneella
samasta metallista taotulla levyllä. Sen molemmilla puolilla oli
muutamia kiinalaisia porsliininukkeja ja kaappien lasioven takaa
näkyi hopeapikareita, joiden kiilto oli tuskin himmennyt. Ikkunaa
vastapäätä olevalla seinälläkin oli kehyksissä olevia tauluja ja
pari lintuhäkkiä, joiden asukkaat olivat jo aikoja sitten kuolleet.
Pohjalla olevista keltaisista höyhenistä voitiin päättää, että
linnut olivat olleet kanarialintuja, jotka siihen aikaan olivat
hyvin harvinaisia ja kalliita. Filip ei pitänyt ollenkaan kiirettä
tarkastaessaan huonetta, ja näytti aivan siltä kuin hän olisi
pelännyt hakea sitä, jota varten hän oli sinne tullut. Muutamalla
tuolilla oli pellavariepu, ja hän ymmärsi sen kuuluneen hänelle, kun
hän oli ollut lapsi. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa sohvaan, jossa
hänen äitinsä oli istunut silloin kun isä oli tehnyt tuon kauhean
vierailunsa.
Neulomakori oli pöydällä ja siinä olivat nuo avaimetkin, mutta
kirjettä ei näkynyt missään. Hän katseli tarkasti ympärilleen,
nosteli sohvatyynyjä ja neulomakoria ja tutki lattiankin, mutta kirje
pysyi kun pysyikin poissa, ja Filipillä oli sellainen tunne kuin
raskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.
"Äiti raukkani onkin siis nukahtanut", ajatteli hän, "ja uneksinut
koko tuon hirmuisen tapauksen. Luulinkin niin, mutta tuolla
unella oli kuitenkin sellainen vaikutus häneen, että hän tuli
mielenvikaiseksi. Äitiraukka, kuinka saitkaan kärsiä, mutta nyt olet
saanut palkkasi Jumalan luona!"
Filip, joka oli rauhoittunut, aukaisi nyt kaapin alla olevan
rauta-arkun ja löysi sieltä pienistä keltaisista pusseista paljon
rahaa, hänen arvionsa mukaan ainakin noin tuhannen guldenia.
Pistettyään muutamia guldeneja taskuunsa lukitsi hän kaapin.
"Äitiraukka", hän ajatteli, "täällä sinä elit köyhyydessä, vaikka
tuollainen aarre oli kätesi ulottuvilla." Sitten hän tarkasti
kaappien muutkin osastot, jotka olivat täynnä kiinalaisia
porsliiniastioita, hopeakannuja ja pikareita.
Nämä odottamattomat rikkaudet olivat tietysti rohkaisseet Filipin
mieltä melkoisesti, mutta enimmin iloitsi hän kuitenkin siitä, ettei
tuo äidin näky merkinnytkään mitään. Hän istuutui sohvaan ja alkoi
rakennella ilmalinnoja, joiden kaikkien esineenä oli herra Pootsin
kaunis tytär ja jotka aina päättyivät iloon ja riemuun. Hän istui
siinä asennossa pari tuntia, ennenkuin hän jälleen muisti äitinsä
tuskallisen kuoleman.
"Äitiraukka", sanoi hän ääneen noustessaan seisoalleen, "täällä
istuit sinä, väsyneenä valvomisesta kanssani ja muistelit isää, kun
mielikuvituksesi loihti tuon hirmuisen näyn silmiesi eteen. Tuossa on
vielä ompeluksesi sellaisena kuin se putosi käsistäsi, ja sen mukana
katosi elämäsikin onni. Kuinka olet saanutkaan kärsiä!" jatkoi hän
kumartuen alas ja ottaen ompeluksen käteensä. "Suuri Jumala!" hän
huudahti ja peräytyi niin äkkiä, että hän kaasi pöydän. "Tuossahan se
nyt on!" Hän risti kätensä ja taivutti päänsä kauhusta rinnalleen.
"Kirje oli siis todellakin olemassa."
Niin, se oli totta. Vanderdeckenin kirje oli ollut piilossa
ompeluksen alla. Jos Filip olisi huomannut sen heti silloin kun hän
oli valmistautunut sitä hakemaan, ei se olisi tehnyt häneen niin
järkyttävää vaikutusta, mutta se, että hän löysi sen vasta nyt, kun
hän oli vaipunut onnellisiin tulevaisuuden unelmiin, teki hänet
levottomaksi ja täytti hänen mielensä raskailla aavistuksilla.
Vihdoin hän otti kuitenkin kirjeen käteensä ja syöksyi pois huoneesta.
"En voi lukea sitä ainakaan täällä", huudahti hän. "Luen sen jossakin
tuolla vihastuneen taivaan alla."
Hän pani hatun päähänsä, lukitsi oven ja lähti kulkemaan tietämättä
oikein itsekään, minne.