II.

Niin paljon kuin Filipillä olikin moraalista rohkeutta, joutui hän

kumminkin melkein pois suunniltaan huomatessaan äitinsä kuolleeksi.

Vaipuen ajatuksiinsa jäi hän seisomaan vuoteen viereen ja katsomaan

kuollutta. Mutta sitten hän tointui, suoristi päänalusen ja sulki

äitinsä silmät. Hän liitti kätensä ristiin kyynelten virratessa hänen

silmistään, ja sittenkuin hän juhlallisesti oli suudellut kuolleen

otsaa, veti hän vuoteen uutimet yhteen.

"Äitiraukka", hän sanoi, "nyt olet päässyt rauhaan, mutta olet

jättänyt pojallesi raskaan perinnön."

Äidin surullinen kertomus oli tehnyt häneen hyvin voimakkaan

vaikutuksen ja hän koetti nyt koota ajatuksiaan voidakseen päättää,

mitä hänen oli tehtävä. Hän ymmärsi, ettei hänellä ollut nyt aikaa

ruveta suremaan. Hänen äitinsä oli kyllä päässyt rauhaan, mutta missä

oli hänen isänsä?

Mutta sitten hän muisti äitinsä sanat tuosta ainoasta toivosta, joka

oli vielä jäljellä. Hänen isänsä oli jättänyt kirjeen pöydälle.

Olikohan se vieläkin siellä? Hänen äidillään ei ollut ollut rohkeutta

koskea siihen, joten se luultavasti oli vieläkin paikoillaan. Tuo

kirje, johon liittyivät sellaiset toiveet, oli siis ollut avaamatta

seitsemäntoista vuotta.

Filip Vanderdecken päätti tutkia tuon kohtalokkaan huoneen, sillä

hän halusi nyt saada selville kaikkein pahimmankin. Ryhtyisikö hän

siihen heti, vai odottaisiko hän päivää? Mutta missähän avain tuohon

huoneeseen mahtoikaan olla? Hän katsoi ympärilleen ja hänen silmänsä

kiintyivät muutamaan vanhaan kaappiin, jota hän ei ollut nähnyt

äitinsäkään milloinkaan avaavan. Se ei ollutkaan lukossa ja Filip

tutki nopeasti kaikki laatikot ja komerot, mutta turhaan. Kun hän

pudisti sitä, kuuli hän vihdoinkin kolinaa muutamasta nurkasta ja hän

ymmärsi, että hänen pitää murtaa kaapin takaseinä irti saadakseen

avaimen tuosta salalaatikosta, johon se oli kätketty. Päivä alkoi

jo sarastaa ja hän haki keittiöstä puukon ja vasaran. Hän oli juuri

lyömäisillään takaosan sisään, kun hän tunsi käden laskeutuvan

olalleen.

Filip säpsähti, sillä hän oli ollut niin kiintynyt hakemiseensa,

ettei hän ollut kuullut askelia. Kun hän kääntyi katsomaan, oli

pappi, isä Seysen, hänen edessään. Pappi oli kuullut puhuttavan

Katariina Vanderdeckenin sairaudesta ja hän oli nyt tullut antamaan

sairaalle uskonnon suomaa lohdutusta.

"Mitä sinä nyt teet?" kysyi pappi. "Etkö pelkää häiritseväsi äitisi

lepoa? Aiotko ruveta varastamaan, ennenkuin hän on kuollutkaan?"

"En pelkää ollenkaan häiritseväni äitini lepoa, hyvä isä",

sanoi Filip, "sillä nyt hän on päässyt autuaitten asuntoihin.

En varastakaan, sillä koko hänen omaisuutensa on nyt minun. En

hae kultaa, vaan erästä vanhaa avainta, joka on piilossa tuossa

salalaatikossa jota en osaa avata."

"Sanoit, poikani, että äitisi on kuollut saamatta lohdutusta pyhältä

kirkoltamme. Miksi et lähettänyt sanaa minulle?"

"Hän kuoli niin äkkiä pari tuntia sitten syliini, etten ennättänyt.

Olen pahoillani, ettette ollut täällä, mutta en ole ollenkaan

huolissani hänen sielustaan."

Pappi raotti vuodeverhoa, pirskoitti ruumiille vihkivettä ja

sittenkuin hän oli hiljaa rukoillut hetkisen, kääntyi hän Filipin

puoleen.

"Äidin kuoleman pitäisi oikeastaan panna sinut itkemään, Filip, mutta

kuitenkin huomaan, että ennenkuin hänen ruumiinsa on kylmennytkään,

rupeat etsimään tuollaista mitätöntä kapinetta."

"Minulla ei ole nyt aikaa itkemiseen eikä valittamiseen, isä, sillä

minulla on muutakin ajateltavaa ja paljon tekemistä. Tiedättehän,

että rakastin äitiäni äärettömästi."

"Mutta mitä avainta sitten oikeastaan haetkaan, Filip?"

"Haen tuon huoneen avainta, joka on ollut suljettuna niin monta

vuotta. On aivan välttämätöntä, isä, että tutkin sen."

"Olen kuullut puhuttavan tuosta lukitusta huoneesta ja tiedän

myöskin, ettei äitisi halunnut milloinkaan sanoa, miksi sitä ei ikinä

avata. Kysyin sitä häneltä kerran, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta

sitä minulle. Pysyin kuitenkin vaatimuksessani, mutta silloin hän

rupesi antamaan minulle niin sekavia vastauksia, että luovuin

yrityksestäni. Äitisi mieltä painoi varmasti joku raskas salaisuus,

jota hän ei kumminkaan ilmaissut minulle milloinkaan. Sano minulle,

uskoiko hän sinulle tuon salaisuuden ennen kuolemaansa."

"Kyllä, pyhä isä."

"Etkö tuntisi huojennusta, jos uskoisit sen minullekin? Voisin ehkä

neuvoa sinua, poikani."

"Isä, toivon, että voisin uskoa sen teille ja pyytää apuanne. Tiedän,

ettette halua saada sitä tietää uteliaisuudesta, mutta en ole vielä

tutkinut, onko asia niinkuin äitini sen minulle kertoi vai onko

se vain hänen kuvittelujaan. Jos se kuitenkin olisi totta, haluan

mielelläni jakaa taakan kanssanne, vaikka ette siitä minua varmasti

kiitäkään. En voi ilmaista sitä kumminkaan vielä. Minun pitää täyttää

velvollisuuteni ja mennä yksin tuohon kirottuun huoneeseen."

"Etkö pelkää?"

"En pelkää mitään. Minun täytyy täyttää kauhea velvollisuuteni,

vaikka tunnenkin, että tämän asian tarkempi tutkiminen tekee

minustakin hullun, kuten äidistänikin."

"No, en minäkään halua olla tunkeilevainen, Filip. Voi kuitenkin

koittaa sellainenkin aika, jolloin voin olla sinulle hyödyksi.

Hyvästi, poikani. Toivon kuitenkin, että nyt ainakin luovut tuosta

sopimattomasta työstä. Lähetän tänne muutamia naapurivaimoja, että

he tekisivät kuolleelle äidillesi, jonka sielu on nyt toivoakseni

Jumalan luona, viimeisen palveluksen."

Pappi huomasi Filipin ajatusten olevan muualla. Hän näytti vaipuneen

jonkunlaiseen henkiseen tylsyyteen, ja pudistaen päätään meni pappi

tiehensä.

"Hän on oikeassa", ajatteli Filip jäätyään yksikseen ja sijoitti

kaapin paikoilleen. "Pari tuntia sinne tahi tänne ei vaikuta suuresti

asiaan. Päätäni huimaa ja minä haluan nukkua hieman."

Hän meni viereiseen huoneeseen, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui heti.

Hänen nukkuessaan olivat naapurit tulleet ja valmistaneet

hautajaiset. He olivat varoneet herättämästä häntä, koska heidän

mielestään oli pyhä velvollisuus, ettei ketään pahoillaan olevaa

saa herättää suruun. Herra Poots, joka oli myöskin kuullut lesken

kuolemasta ja tahtoi ansaita vieläkin guldenin, tuli myös. Hän meni

ensin siihen huoneeseen, jossa ruumis oli, ja sitten Filipin luo,

jota hän pudisti olkapäästä.

Filip heräsi ja nousi istualleen.

"No, herra Vanderdecken, nyt se on siis ohi", aloitti tuo tunteeton

pieni lääkäri. "Tiesin, että niin tulee käymään. Muistakaa nyt, että

olette minulle velkaa guldenin lisää. Te lupasitte maksaa minulle

rehellisesti ja runsaasti. Kun lääkekin lasketaan, nousee saamiseni

kolmeen ja puoleen guldeniin, ellette anna minulle pulloa takaisin."

Filip oli ollut herätessään hieman hämmentynyt, mutta tuli tämän

puheen aikana aivan entiselleen.

"Saatte varmasti kolme ja puoli guldenianne ja pullon myös, herra

Poots", vastasi hän nousten seisoalleen.

"Niin, tiedän kyllä, että aikomuksenne on maksaa minulle niin

pian kuin suinkin, mutta, herra Filip, siihenhän voi mennä aikaa,

ennenkuin saatte talon myydyksi, sillä voihan sattua, ettette

löydäkään sille ostajaa. En ole ollut milloinkaan ankara sellaisia

kohtaan, jotka eivät voi maksaa, ja nyt ilmoitan teillekin ehtoni.

Äitinne kaulassa riippuu jokin sellainen, joka ei ole mistään arvosta

kenellekään muulle kuin hyvälle katolilaiselle. Auttaakseni teidät

pulasta suostun ottamaan sen maksuksi vaivoistani, ja sitten ovat

välimme selvät."

Filip kuunteli tyynesti häntä. Hän tiesi kyllä, että vanha saituri

tarkoitti tuota pyhäinjäännöstä, jonka nimessä hänen isänsä oli

vannonut tuon onnettoman valansa, mutta hän tunsi samalla, ettei hän

voi luopua siitä miljoonastakaan guldenista.

"Menkää matkoihinne", hän sanoi lyhyesti. "Poistukaa heti talostani.

Rahanne tulette kyllä saamaan."

Herra Poots tiesi hyvin, että pyhäinjäännöksen kultainen

neliskulmainen kehys oli paljon enemmän arvoinen kuin hänen

saamisensa tekikään, ja hän tiesi senkin, että pyhäinjäännöksestä oli

aikoinaan maksettu korkea hinta, ja koska sellaista noihin aikoihin

pidettiin hyvin arvokkaana, oli hän varma, että hän saisi siitä

melkoisen rahasumman. Kun hän oli kulkenut kuolleen huoneen läpi, oli

hän joutunut kiusaukseen, ja voimatta vastustaa sitä, oli hän ottanut

sen ruumiin kaulasta ja piilottanut poveensa.

"Tarjoukseni on teille edullinen, herra Filip", hän sanoi senvuoksi.

"Teidän pitäisi suostua siihen, sillä mitäpä hyötyä teillä on

tuollaisesta kapineesta."

"Ei ollenkaan!" huudahti Filip suuttuneena.

"Luovuttakaa se kumminkin haltuuni, kunnes saan maksun pyyntönihän

on aivan kohtuullinen. En halua menettää noita rahojani. Sittenkuin

tuotte minulle nuo kolme ja puoli guldenia ja pullon, saatte

kalleutenne takaisin."

Filip suuttui nyt aivan silmittömäksi. Hän tarttui herra Pootsia

kaulukseen ja heitti hänet pihalle.

"Menkää matkoihinne heti", hän huusi, "tahi?--"

Filipillä ei ollut tilaisuutta sanoa enempää, sillä lääkäri kiiruhti

pois sellaista kyytiä, että hän kaatui portaille ja nilkutti

sitten sillan yli. Hän toivoi melkein, ettei hän olisi ottanutkaan

pyhäinjäännöstä, mutta kiitos sen nopean tavan, jolla hänet oli pantu

menemään, ei hän voinutkaan panna sitä paikoilleen, vaikka olisi

halunnutkin.

Keskustelu Pootsin kanssa kohdisti tietysti Filipin ajatukset

kalleuteen ja hän meni äitinsä huoneeseen ottaakseen sen haltuunsa.

Hän veti verhot syrjään, sillä ruumis oli jo puettu, ja ojensi

kätensä irroittaakseen tuon mustan nauhan, jota ei kuitenkaan enää

ollutkaan.

"Poissa!" huudahti Filip. "Vaimot eivät varmastikaan ole sitä

ottaneet. Tuo Poots-roisto on vienyt sen mukaansa. Mutta vaikka

hän olisi niellytkin sen ja minun pitäisi paloitella hänet jäsen

jäseneltä, hankin sen kyllä takaisin."

Hän riensi portaita alas, hyökkäsi ulos talosta ja juoksi haudan yli.

Kun hän kiiruhti takitta ja hatutta lääkärin erillään olevaa asuntoa

kohti, pudistivat naapurit katsellessaan hänen vauhtiaan ihmetellen

päätään. Poots oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja oli vasta ehtinyt matkan

puoliväliin, kun hän katsoessaan taakseen huomasi kauhukseen Filipin

ajavan häntä takaa. Hän aikoi ensin pysähtyä ja antaa Filipille

pyhäinjäännöksen takaisin, mutta hän luopui aikeestaan peläten

Filipin kiivautta. Sen sijaan hän paransi vauhtiaan päästäkseen

kotiinsa niin pian kuin suinkin. Mutta kuta nopeammin Pootsin

hontelot jalat kuljettivat hänen kurtistunutta ruumistaan eteenpäin,

sitä enemmän ponnisti Filipkin saadakseen varkaan kiinni. Kun Poots

oli päässyt noin kolmensadan jalan päähän asunnostaan, kuuli hän

Filipin askelten lähenevän, ja suunniltaan kauhusta ja huutaen

pelosta koetti hän rientää eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin.

Filip ojensi jo kätensä tarttuakseen Pootsiin, kun Poots kaatui

suulleen pelosta. Vanderdeckenin vauhti oli kuitenkin niin kova, että

hän kompastui ajettavaansa ja pyörähti monta kertaa ympäri. Tämä

pelasti lääkärin, sillä ennenkuin Filip voi jatkaa takaa-ajoaan, oli

Poots päässyt asuntoonsa ja sulkenut oven.

Filip oli kumminkin päättänyt saada kalleutensa takaisin, ja

koettaessaan tyyntyä hengästyksestään tarkasteli hän rakennusta,

voisiko hän mitenkään tunkeutua sinne väkisin. Mutta koska lääkäri

asui niin yksinään, oli kaikki varovaisuustoimenpiteet rakennuksen

suojelemiseksi väkivallalta otettu huomioon. Alakerran ikkunat olivat

lujasti kiinni, puhumattakaan ristikoista, joilla ne oli varustettu,

ja ylempi kerros oli niin korkealla, ettei kukaan voinut tunkeutua

taloon sen kautta.

Herra Pootsilla oli suuri praktiikka, koska hänen taitavuutensa oli

yleisesti tunnettu, mutta sekään ei ollut mikään salaisuus, että

hän oli sydämetön saituri. Kukaan ei saanut milloinkaan astua hänen

kynnyksensä yli, mutta ei kellään ollut haluakaan sellaiseen. Hänen

asuntonsa oli aivan erillään muista taloista eikä hän kaivannutkaan

muiden seuraa. Häntä ei nähty milloinkaan muualla kuin sairaiden

luona ja kuolinvuoteiden ääressä eikä kukaan tiennyt, miten hänen

kotinsa oli sisustettu. Ensi alussa hänen asettumisensa jälkeen

seudulle oli muudan vanha vaimo avannut oven niille, jotka olivat

tulleet hakemaan lääkäriltä apua, mutta hän oli kuollut jo aikoja

sitten, ja nykyään avasi Poots itse oven. Ellei hän sattunut olemaan

kotona, ei ovea milloinkaan avattu, vaikka siihen olisi koputettu

kuinka kovasti tahansa, ja ihmiset luulivatkin vanhusta niin

itaraksi, ettei hän halunnut maksaa avusta, ja otaksuivat, että hän

senvuoksi asuikin aivan yksinään.

Niin luuli Filipkin ja hän miettikin senvuoksi, miten hän saisi

aarteensa takaisin ja voisi samalla sammuttaa kostonjanonsa.

Ovi oli kuitenkin niin vahva, ettei hän voinut särkeä sitä, ja hän

päättikin tyytyä, jos hän vain saa kalleutensa takaisin.

"Herra Poots", huusi hän, "jos vain annatte anastamanne kapineen

takaisin, en tee teille mitään pahaa! Mutta ellette suostu pyyntööni,

saatte maksaa hengellänne rikoksenne."

Poots kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta kun hän päästyään turvaan oli

tukahduttanut pelkonsa, ei hän voinut suostua luopumaan aarteesta.

Hän toivoi Filipin lopulta kyllästyvän odottamiseen ja otaksui

voivansa sitten järjestää asian maksamalla muutamia guldeneja, jotka

köyhästä Filipistä tuntuisivat varmaankin jo suurelta omaisuudelta.

Hän oli varma, että hän sitten joskus myöhemmin voi myydä

pyhäinjäännöksen korkeasta hinnasta.

Kun Filip huomasi, ettei hänelle vastattu, soimasi hän lääkäriä

aluksi kovasti ja päätti sitten sytyttää talon palamaan. Seinän

vieressä oli halkoja ja sittenkuin hän oli hakenut heiniä muutamasta

läheisyydessä olevasta suovasta, sulloi hän ne oven viereen yhteen

kasaan ja latoi halot sille ja sytytti sitten nuotion tuleen. Ovi

syttyi pian palamaan ja liekit alkoivat jo nuoleskella rakennuksen

muitakin puuosia.

"Nyt saat tuntea kostoni voiman, sinä varas ja ruumiinryöstäjä!"

huusi Filip. "Jos jäätte rakennukseen, kuolette liekkeihin, mutta jos

poistutte sieltä, tapan teidät."

Filip oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun muudan yläkerran ikkuna,

joka oli kauimpana ovesta, aukeni.

"Ahaa, nyt te tulette vihdoinkin pyytämään armoa", huusi hän, mutta

vaikeni äkkiä, sillä tuon pienen saiturin asemesta näki hän edessään

mitä miellyttävimmän seitsentoistavuotiaan tytön kuin ilmestyksen.

Hänen letitetty musta tukkansa oli kierretty sievästi pään ympärille,

hänen silmänsä olivat tummat ja lempeät, valkoinen otsa oli korkea,

poskissa olivat pienet hymykuopat, nenä oli kauniisti muodostunut ja

suora ja huulet punaiset ja täyteläiset. Viehättävämpiä kasvoja voi

tuskin olla olemassakaan, sillä ne muistuttivat noista pyhimyksistä,

joita kuuluisimmat maalarimme ovat joskus onnistuneet kuvaamaan.

Vaikka liekit kohosivatkin ikkunaa kohti ja savu pimensi ilman,

pakotti hänen rauhallinen olentonsa katselijaa ajattelemaan jotakin

roviolla poltettavaa naismarttyyria.

"Mitä haluattekaan, raivostunut nuorukainen?" kysyi hän tyynesti.

"Miksi tahdotte tappaa kaikki tämän talon asukkaat?"

Filip seisoi hetkisen paikoillaan vastaamatta, mutta sitten hän

käsitti äkkiä, millaisen rakastettavan olennon hän kostonhimossaan

oli uhraamaisillaan. Hän unhotti kaiken muun, paitsi vaaran, joka

uhkasi tyttöä, ja heitteli heti palavat halot tielle, jossa ne pian

sammuivat, ja nakkeli oveen suuria multakokkareita sammuttaakseen

liekit, jotka eivät olleetkaan vielä paljon vahingoittaneet paksuja

tammilautoja. Nuori tyttö katseli hänen hommiaan vaitiollen.

"Nyt on vaara torjuttu, nuori neiti", sanoi Filip. "Jumala antakoon

minulle anteeksi, että olin vähällä uhrata niin nuoren elämän. Aioin

vain kostaa herra Pootsille."

"Mitä on herra Poots tehnyt teille, kun halusitte kostaa niin

hirveästi?" kysyi nuori tyttö tyynesti.

"Mitäkö hän on tehnyt? Hän on ryöstänyt kuolleen äitini anastamalla

häneltä kallisarvoisen pyhäinjäännöksen."

"Onko hän ryöstänyt ruumiilta? Sellaista ei hän varmastikaan ole

tehnyt. Teette hänelle vääryyttä, nuori herra."

"En ollenkaan, sillä tiedän olevani oikeassa. Suokaa minulle

anteeksi, mutta haluan saada tuon kalleuteni takaisin tavalla millä

hyvänsä. Ette tiedä ollenkaan, miten tärkeätä se on."

"Odottakaa hieman, nuori herra", vastasi tyttö, "tulen heti takaisin."

Filip seisoi paikoillaan muutamia minuutteja ajatuksiinsa vaipuneena,

sillä hän ei voinut ymmärtää, miten niin kaunis olento oli joutunut

herra Pootsin taloon. Kuka hän mahtoi ollakaan? Hän heräsi

unelmistaan, kun niiden esine nojautui ulos ikkunasta tuo ikävöity

aarre kädessään.

"Tässä on kalleutenne", hän sanoi. "Olen pahoillani, että isäni

on voinut tehdä itsensä syypääksi tällaiseen, joka täydellisesti

oikeuttaa vihanne. Tuossa sen nyt saatte", hän lopetti pudottaen

kotelon Filipille, "ja nyt pitää teidän poistua."

"Isännekö?" toisti Filip muistamatta ottaa koteloa ylös. "Voiko hän

olla isänne?"

Tyttö aikoi peräytyä vastaamatta, mutta Filip jatkoi:

"Odottakaa hetkinen, että saan pyytää teiltä anteeksi

ajattelemattomuuttani. Vannon tämän pyhän kalleuden nimessä", jatkoi

hän ottaen kotelon maasta ja suudellen sitä, "etten olisi milloinkaan

ryhtynytkään sellaiseen tekoon, jos vain olisin tiennyt talossa

asuvan viattomiakin ihmisiä. Olen kuitenkin iloinen, ettei mitään

vahinkoa ole tapahtunut. Mutta vaara ei ole kumminkaan vielä kokonaan

ohi. Ovipielet hehkuvat vielä ja ellei niitä sammuteta, palaa koko

talo. Isänne vuoksi ei teidän enää tarvitse olla peloissanne, nuori

neiti. Vaikka hän olisi tehnyt minulle vääryyttä tuhat kertaa

enemmän, en halua teidän vuoksenne vahingoittaa hiustakaan hänen

päässään. Hän tuntee minut kyllä ja tietää minun pysyvän sanassani.

Sallikaa minun nyt ennen poistumistani hyvittää tekemäni vahinko."

"Ei, ei, älä luota häneen!" huusi herra Poots muutamasta ikkunasta.

"Luulen kumminkin, että voimme luottaa häneen", vastasi tytär,

"ja me olemme hänen apunsa tarpeessa, sillä mitä voimmekaan me

-- heikko nuori tyttö ja vielä heikompi isä -- tehdä tällaisessa

tapauksessa? Aukaise ovi ja salli meidän tehdä kaikkemme rakennuksen

suojelemiseksi. Hän aukaisee kyllä oven", sanoi hän kääntyen Filipiin

päin, "ja kiitoksia, että haluatte auttaa meitä, herra, sillä luotan

lupaukseenne."

"Minua ei ole vielä milloinkaan syytetty siitä, että olisin syönyt

sanani", vastasi Filip. "Hänen pitää kumminkin avata ovi nopeasti,

sillä tuli alkaa jo syttyä uudelleen."

Herra Poots aukaisi oven vapisevin sormin ja kiiruhti sitten nopeasti

takaisin yläkertaan. Filipin oli pakko kantaa monta korvollista

vettä, ennenkuin tuli oli saatu sammumaan, ja hänen ollessaan siinä

toimessa ei kumpikaan näyttäytynyt, ei isä eikä tytär.

Kun kaikki oli jälleen kunnossa, lukitsi Filip oven ja katsoi

ikkunaan, johon tuo kaunis tyttö nyt ilmestyi. Filip kumarsi syvään

hänelle ja vakuutti vaaran nyt olevan kokonaan ohi.

"Paljon kiitoksia, herra", vastasi tyttö. "Käytöksenne oli kyllä

alussa hieman ajattelematonta, mutta nyt olette osoittanut voivanne

olla huolellinenkin."

"Tahdotteko sanoa isällenne, että vihani häntä kohtaan on haihtunut,

ja ilmoittaa, että parin päivän kuluttua tulen maksamaan hänen

saatavansa."

Ikkuna sulkeutui nyt, ja katsottuaan siihen hetkisen lähti Filip

kotiinsa tietysti aivan eri mielellä kuin hän oli ollut tullessaan.