I.

Schelden oikealla rannalla olevan pienen linnoitetun Terneuse-nimisen

kylän ulkolaidassa sijaitsi seitsemännentoista vuosisadan

keskivaiheilla muudan pieni ja sievä tummankeltainen talo, jonka

ikkunaluukut olivat viheriät. Rakennus oli pienen, pensasaidan

ympäröimän puutarhan keskellä ja koko aluetta kiersi melko leveä

vesioja, jonka yli ei ollut niinkään helppo hypätä. Ojan yli oli

rakennettu kapea kauniilla käsipuilla varustettu rautasilta, jota

pitkin päästiin suoraan rakennuksen ovelle.

Rakennuksen väri oli nyt hyvin haalistunut. Ikkunain puitteet,

ovipielet ja muutkin puuosat osoittivat selvästi, että tämän pienen

asunnon, josta nähtävästi joskus maailmassa oli pidetty hyvää huolta,

oli nyt annettu jäädä aivan oman onnensa nojaan.

Talo oli kaksikerroksinen ja kummassakin kerroksessa oli neljä

huonetta, kaksi pienempää ja kaksi suurempaa. Makuuhuoneet olivat

tavallisuuden mukaan ylemmässä kerroksessa, ja noita kahta

alakerran pienempää huonetta käytettiin pesutupana ja romuhuoneena.

Toinen alakerran suuremmista huoneista oli sisustettu keittiöksi,

jonka seiniin naulatuilla hyllyillä kimalteli paljon kirkkaita

keittiöastioita. Tukeva honkapöytä, pari tuolia ja pieni leposänky

täydensivät keittiön huonekaluston. Kaikki oli hyvin vaatimatonta,

mutta sen korvasi erinomainen puhtaus, joka vallitsi kaikkialla.

Toinen vierashuoneeksi sisustettu suurempi huone oli ollut suljettuna

seitsemäntoista pitkää vuotta eikä kukaan talon asukkaista ollut tuon

ajan kuluessa astunut siihen jalallaankaan.

Keittiössä oli kaksi henkilöä. Toinen oli näöltään noin

neljänkymmenen vuotias nainen, jonka piirteet olivat säännölliset

ja kauniit ja silmät suuret ja tummat. Hän oli varmaankin aikoinaan

ollut oikea kaunotar, mutta nyt olivat suru ja kiihkeät tunteet

turmelleet hänen ulkomuotonsa. Hän oli laiha ja kalpea, ja hänen

tummissa silmissään oli usein sellainen ilme kuin hän ei silloin

olisi ollut täysijärkinenkään. Jokainen voi heti huomata, että häntä

painoi joku raskas ja toivoton suru. Hänellä oli sellainen päähine,

jota lesket siihen aikaan käyttivät, ja vaikka hänen pukunsa olikin

vaatimaton ja kulunut, oli se kuitenkin puhdas ja ehyt. Hän istui

tuossa pienessä leposohvassa, joka nähtävästi oli tuotukin keittiöön

hänen mukavuudekseen.

Huoneen keskellä olevalla honkapöydällä istui voimakas noin

yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Hänellä oli kauniit rohkeutta

ilmaisevat kasvot ja hänen silmänsä loistivat tarmosta ja

elämänhalusta. Istuessaan heilutteli hän jalkojaan samalla kun hän

välinpitämättömästi vihelteli jotakin laulua, eikä kukaan hänet

nähtyään voinut ajatella muuta kuin että hän oli hyvin levoton ja

seikkailunhaluinen.

"Älä lähde merelle, Filip", pyysi vanha nainen pannen kätensä

ristiin. "Lupaa minulle, että karkoitat sellaiset ajatuksetkin

mielestäsi."

"Miksi en saisi lähteä merelle, äiti?" kysyi Filip. "Mitä hyötyä

siitä on, että jään tänne kuolemaan nälkään. Minunhan täytyy tehdä

jotakin sinun hyväksesi ja omaksi hyödykseni. Enoni Van Brennen on

luvannut ottaa minut mukaansa ja antaa minulle hyvän palkan, jolla

voit elää minun voidessani mainiosti laivassa."

"Voi Filip, älä tee sitä! Kuolen varmasti, jos vain poistut luotani.

Minullahan ei ole maailmassa ketään muuta kuin sinä. Jos vain pidät

minusta, poikani, ja tiedänhän sen sanomattasikin, niin älä poistu

luotani, älä ainakaan lähde merelle."

Filip ei vastannut heti, vaan vihelteli hetkisen äidin itkiessä.

"Isän hukkumisenko vuoksi", sanoi hän vihdoinkin, "pyydät niin

hartaasti, etten lähtisi?"

"Ah, en ollenkaan", huudahti äiti. "Voi Jumalani, ole minulle

armollinen ja laupias!" jatkoi hän vaipuen polvilleen leposohvan

viereen lattialle. Hän näytti rukoilevan siinä asennossa hetkisen ja

kun hän nousi, oli hän paljon tyynempi.

"Kuulehan nyt, äiti", sanoi Filip, joka oli istunut hiljaa

paikoillaan äidin rukoillessa, "pyydät minua jäämään tänne luoksesi

näkemään nälkää kanssasi. Eikö ehdotuksesi tunnu sinusta itsestäsikin

hieman liian kovalta? Huone tuolla vastapäätä on ollut lukittuna

niin kauan kuin muistan etkä ole milloinkaan halunnut sanoa minulle,

miksi. Mutta kerran kun meillä ei ollut ollenkaan leipää talossa eikä

enonkaan kotiintulosta ollut tietoa, sanoit -- sillä silloinkin olit

melkein suunniltasi, kuten usein ennenkin --"

"Mitä sanoin silloin, Filip?" keskeytti äiti levottomasti.

"Sinä huusit ja sanoit tuolla huoneessa olevan tarpeeksi rahaa meidän

pelastukseksemme, mutta sitten vannoit mieluummin kuolevasi kuin

koskevasi niihin. Nyt haluan tietää, mitä tuolla huoneessa on ja

miksi se on ollut lukittuna niin kauan. Ellen saa tietää sitä, lähden

merelle."

Äiti, joka oli istunut paikoillaan kuin kuvapatsas Filipin puhuessa,

raotti nyt huuliaan sanoakseen jotakin, mutta ei voinutkaan puhua

mitään. Hänen silmänsä loistivat, kun hän painoi kädellään oikeata

kylkeään kuin hän olisi tuntenut siinä kovia tuskia. Vihdoin hän

lysähti kokoon veren tulviessa hänen suustaan.

Filip hyppäsi alas pöydältä, otti hänet syliinsä ja laski hänet

sitten leposohvalle, mutta hänen kauhukseen ei veri kuitenkaan

lakannut vuotamasta.

"Voi äiti, mikä sinulle tuli?" huudahti hän suunniltaan

levottomuudesta.

Äiti kääntyi hieman, ettei veri, jota virtasi lumivalkoiselle

lattialle, tukehduttaisi häntä.

"Rakas äiti, sano minulle jos vain voit, mitä voin tehdä auttaakseni

sinua?" pyysi Filip peloissaan. "Laupias Jumala, mitä tämä oikeastaan

onkaan?"

"Kuolema, lapseni, kuolema", kuiskasi äitiraukka menettäen sitten

tajuntansa.

Kauhistunut Filip poistui nyt nopeasti kotoaan hakien avuksi pari

naapurivaimoa. Ne rupesivat heti herättelemään äitiä henkiin, ja

Filip riensi sillä aikaa erään lääkärin luokse, joka asui noin

penikulman päässä. Herra Poots, lääkäri, oli pieni roistomainen ja

saita henkilö, mutta hyvin taitava ammatissaan. Hän sattui olemaan

kotona silloin kun Filip tuli pyytämään häntä mukaansa.

"Kyllä tulen", sanoi Poots, joka ei osannut kieltä täydellisesti,

"mutta kuka maksaa vaivani, herra Vanderdecken?"

"Saatte maksun heti kun enoni tulee kotiin."

"Enonne Van Brennen on minulle ennestäänkin velkaa neljä guldenia. Ja

hänen laivansa voi joutua haaksirikkoon."

"Hän maksaa teille kyllä nuo neljä guldenia ja sitäpaitsi palkkion

siitäkin, että nyt tulette katsomaan äitiäni", sanoi Filip

raivoissaan. "Tulkaa nyt vain mukaani heti, sillä riidellessämme

täällä voi äitini kuolla."

"Nyt muistan kumminkin, että minun pitää mennä katsomaan Treneusen

pormestarin lapsia, joten en voi tullakaan heti, herra Filip."

"Kuulkaahan nyt, herra Poots", huudahti Filip punastuen vihasta,

"minua ette voi pettää. Tahdotteko tulla mukaani hyvällä, vai pitääkö

minun kiskoa teidät luolastanne?"

Herra Pootsia alkoi nyt peloittaa, sillä Filip Vanderdecken oli hyvin

tunnettu.

"Teen kaikkeni voidakseni seurata teitä heti, herra Filip."

"Teidän pitääkin tulla siekailematta, te vanha saituri!" huudahti

Filip tarttuen vanhuksen kaulukseen ja kiskaisten hänet ulos ovesta.

"Murhaajia, murhaajia!" huusi Poots kun hänet nykäistiin niin äkkiä

eteenpäin, että hän menetti jalansijansa. Hänen kasvonsa olivat

melkein mustat ja Filip pysähtyi.

"Teidän pitää kulkea vastustelematta, ellette halua tulla

kuristetuksi, sillä vien teidät muassani kaikissa tapauksissa joko

elävänä tahi kuolleena", sanoi Filip.

"Kyllä, kyllä", sanoi Poots, joka oli nyt jo hieman tointunut.

"Tulen kyllä mukaanne, mutta ennen iltaa joudutte te vankilaan, ja

mitä tuohon äitinne avustamiseen tulee, sanon suoraan, etten suostu

tekemään mitään."

"Kuulkaahan nyt, herra Poots", vastasi Filip, "niin totta kuin Jumala

on olemassa, kuristan teidät siihen paikkaan, ellette tule mukaani

ja tee äitini pelastamiseksi kaiken voitavanne. Tiedätte kyllä

entuudestaan, etten milloinkaan riko sanaani. Senvuoksi neuvon teitä

seuraamaan minua vastustelematta ja vaikka minun pitäisi myydä ainoa

takkini, saatte kyllä hyvän maksun vaivoistanne."

Tämä viimeinen huomautus vaikutti nähtävästi paljon enemmän kuin

uhkaukset. Poots oli niin pieni ja heikko, että hän oli kuin lapsi

Filipin käsissä. Hän suostui nyt lopultakin tulemaan Filipin mukaan,

osaksi senvuoksi, että hänelle luvattiin hyvä maksu, ja osaksi siksi,

ettei hän voinut paeta minnekään.

He kiiruhtivat nyt nopeasti eteenpäin ja kun he saapuivat sairaan

kotiin, oli sairas jo tajuissaan, mutta ei voinut vielä puhua.

Naapurivaimot hautoivat hänen ohimoitaan etikalla. Lääkäri käski

viedä hänet yläkertaan ja sijoittaa vuoteeseen. Poots antoi hänelle

joitakin tippoja ja kiiruhti sitten kotiinsa Filipin kanssa

antaakseen tälle tarvittavat lääkkeet.

"Teidän pitää heti antaa äidillenne tätä, herra Filip", sanoi Poots

pistäen hänen käteensä pienen pullon. "Nyt täytyy minun mennä

katsomaan pormestarin lapsia, mutta sitten tulen jälleen luoksenne."

"Älkää valehdelko minulle", sanoi Filip uhkaavasti.

"En minä valehtelekaan", sanoi Poots. "Enoonne Van Brenneniin en

luota, mutta te olette antanut minulle lupauksenne, ja minä tiedän

teidän aina pysyvän sanassanne. Tulen jälleen äitinne luokse tunnin

kuluttua. Kiiruhtakaa nyt vain kotiinne."

Filip riensi sinne ja kun hän oli antanut äidilleen lääkettä, lakkasi

verentulo heti. Puolen tunnin kuluttua voi äiti jo kuiskaten sanoa,

mitä hän halusi. Kun pieni lääkäri tuli takaisin, tutki hän sairaan

huolellisesti ja poistui sitten hänen poikansa kanssa keittiöön.

"Herra Filip", sanoi Poots, "vannon Allahin nimessä tehneeni nyt

kaiken mitä voin, mutta sanon teille kumminkin, että on epäiltävää

nouseeko äitinne vuoteestaan enää milloinkaan. Hän voi ehkä elää

vielä päivän tahi pari, mutta tuskin pitempää aikaa. Minun vikani se

ei kuitenkaan ole", lisäsi Poots.

"Ei olekaan, vaan taivaan tahto", sanoi Filip suruissaan.

"Aiotte kai maksaa minulle kumminkin?" jatkoi lääkäri hetkisen

kuluttua.

"Kyllä", huudahti Filip jyrisevällä äänellä.

"Pitääkö minun tulla tänne huomennakin, herra Filip?" kysyi lääkäri

hetkisen kuluttua. "Se ei hyödytä kuitenkaan mitään ja kuten

tiedätte, maksaa se guldenin."

"Tulkaa huomenna, tulkaa milloin vain haluatte ja vaatikaa niin

paljon kuin ikinä vain kehtaatte, niin se maksetaan teille kyllä",

vastasi Filip pusertaen huulensa halveksivasti yhteen.

"Kuten haluatte. Tehän peritte talon ja huonekalut heti hänen

kuolemansa jälkeen ja sitten te myytte ne luonnollisesti. Niin, tulen

kyllä käymään. Saatte varmasti paljon rahaa, herra Filip, ja minä

tekisin mielelläni ensimmäisen tarjouksen, jos aiotte vuokrata talon

jollekin."

Filip kohotti uhkaavasti kätensä ja herra Poots peräytyi muutamaan

nurkkaan.

"Tarkoitin vasta sitten kuin äitinne on haudattu", selitti hän.

"Menkää matkoihinne, senkin roisto", sanoi Filip kätkien kasvonsa

käsiinsä ja vaipuen veriselle leposohvalle.

Vähän ajan kuluttua meni hän äitinsä luokse ja huomasi nyt tämän

tilan paljon paremmaksi. Koska vaimot olivat poistuneet, istuutui

hän vuoteen viereen, ja verenvuodon heikontamana nukahti äiti pitäen

poikansa kättä omassaan, pojan kuunnellessa hänen hengitystään ja

ajatellessa surullisia asioita.

Kello oli noin yksi yöllä, kun äiti heräsi. Hän voi nyt jälleen puhua

ja sanoi pojalleen:

"Rakas poikani, olenko vanginnut sinut tänne näin pitkäksi ajaksi?"

"Rakkauteni sinuun, äiti, on pidättänyt minua täällä enkä poistukaan

ennenkuin olet terve ja pystyssä jälleen."

"Sitä on turha toivoakaan, Filip, sillä tunnen kuoleman lähestyvän.

Ah, rakas poikani, miten mielelläni kuolisinkaan, ellei kohtalosi

minua huolettaisi. Olen jo kauan aikaa kulkenut kuolemaa kohti,

Filip, ja olen rukoillut hartaasti, että pääsisin pois."

"Miksi olet tehnyt niin, äiti?" kysyi Filip suruissaan. "Olenhan

koettanut olla sinulle mieliksi niin paljon kuin suinkin."

"Niin oletkin, lapseni, ja Jumala sinua senvuoksi siunatkoon. Olen

usein huomannut, miten olet hillinnyt ylpeän luontosi ja oikeutetun

vihasi säästääksesi minua, ja minä tiedän, miten vaikeaa se on ollut

sinulle. Vaikka olet ollut nälissäsikin, et ole kumminkaan ollut

tottelematon minulle. Ah, Filip, olet varmaankin luullut minua

hulluksi monta kertaa, koska en ole selittänyt sinulle syytä siihen,

mutta nyt aion puhua."

Hän laski päänsä jälleen pieluksille pariksi minuutiksi, mutta jatkoi

sitten:

"Luultavasti olen joskus ollutkin aivan mielenvikainen, vai mitä

Filip? Mutta Jumala tietää senkin, että olen kantanut sydämessäni

salaisuutta, joka olisi voinut tehdä minkä vaimon tahansa

mielenvikaiseksi. Se on kiusannut sieluani päivät ja yöt, pimittänyt

järkeni ja nyt vihdoinkin, Jumalalle kiitos, murtanut ruumiilliset

voimanikin. Tunnen, Filip, että loppuni lähestyy. Ehkä saan kumminkin

viipyä täällä maailmassa niin kauan, että voin uskoa sinulle tuon

salaisuuden, joka on niin kauan painanut mieltäni, vaikka toivonkin,

ettei sinun tarvitsisi kuulla sitä, koska se voi pimittää samalla

tavalla sinun kuin minunkin järkeni."

"Äiti", sano: Filip vakavasti ja rukoilevasti, "ilmaise minulle vain

tuo hirveä salaisuus. Vaikka taivas ja helvetti olisivat siihen

osalliset, en pelkää kuunnella sitä. Taivas ei tahdo minulle mitään

pahaa enkä pelkää paholaista ollenkaan."

"Tunnen rohkean luontosi, Filip, ja tiedän miten urhoollinen ja ylpeä

olet. Olet paremmin kuin moni muu luotu kantamaan sellaisen hirmuisen

salaisuuden aiheuttamaa taakkaa. Ymmärrykseni oli kuitenkin liian

heikko kestämään sitä, mutta minä tiedän, että velvollisuuteni on

kertoa se sinulle."

Leski vaikeni hetkiseksi hänen ajatustensa pyöriessä tuossa asiassa,

jonka hän aikoi paljastaa, ja kyynelten vuotaessa alituisesti hänen

kuoppaisille poskilleen. Sitten hän näytti tekevän äkkiä päätöksensä

ja saavan kuin uusia voimia.

"Aion kertoa sinulle isästäsi, Filip. Luullaan yleisesti, että hän

hukkui."

"Eikö hän sitten niin kuollutkaan, äiti?" kysyi Filip hämmästyneenä.

"Ah, ei."

"Mutta hänhän on ollut jo kuollunna kauan aikaa, äiti."

"Ei -- ei ole", änkytti leski peittäen kädellään silmänsä.

Filip, joka luuli äidin houraavan, jatkoi:

"Mutta missä hän sitten onkaan, äiti?"

Leski suoristautui, mutta vapisi koko ruumiiltaan, kun hän vastasi:

_"Hän on joutunut elävänä kadotukseen."_

Naisraukka vaipui nyt jälleen pieluksille ja veti peitteen päänsä

yli kuin haluten piiloutua omilta muistoiltaan. Filip oli liiaksi

kauhistunut voidakseen heti vastata, mutta lopulta hän ei kumminkaan

voinut enää kestää jännitystä, vaan kuiskasi:

"Kerro nyt minulle, äiti, nopeasti tuo salaisuus."

"Niin, nyt saat kuulla sen, poikani", sanoi hänen äitinsä

juhlallisesti. "Isälläsi oli aivan samanlainen luonne kuin

sinullakin, Filip. Kunpa hänen julma kohtalonsa voisi olla sinulle

jonkunlaiseksi varoitukseksi, rakas lapseni! Hän oli reipas ja

rohkea ja, kuten kerrottiin, hyvin kunnollinen merimies. Hän oli

syntynyt Amsterdamissa, mutta hän ei halunnut asua siellä, koska

hän oli katolilainen, ja sinähän tiedät kyllä, että hollantilaiset

ovat uskomme mukaan vääräuskoisia. Siitä on nyt seitsemäntoista

vuotta tahi hieman enemmänkin, kun hän lähti viemään kauniilla

Amsterdam-nimisellä laivallaan kallisarvoista lastia Intiaan. Se oli

hänen kolmas matkansa, Filip, ja se olisi, jos Jumala olisi sen niin

tahtonut, ollut hänen viimeisensäkin; hän oli nimittäin uhrannut osan

rahoistaan komeaan laivaan ja yksi ainoa suotuisa matka olisi tehnyt

hänestä rikkaan miehen. Ah, miten usein keskustelimmekaan siitä,

miten järjestäisimme kaiken hänen palattuaan, ja miten usein olen

saanutkaan lohtua noiden tulevaisuussuunnitelmien muistelemisesta

hänen poissaollessaan! Rakastin häntä koko sydämestäni, Filip,

sillä hän oli aina niin hyvä ja hellä minua kohtaan, ja senvuoksi

olinkin niin äärettömästi iloinen tietäessäni hänen tulevan takaisin.

Merimiehen vaimon osaa ei kenenkään tarvitse kadehtia. Hän saa

olla yksinään ja hylättynä kuukausimääriä ja katsella levottomasti

kynttilän palamista loppuun kuunnellessaan myrskyn raivoa, joka

ennustaa surua ja onnettomuutta, haaksirikkoja ja leskeyttä. Isäsi

oli ollut poissa jo noin kuusi kuukautta ja minun olisi vielä pitänyt

odottaa pitkä surullinen vuosi, ennenkuin olisin voinut toivoakaan

häntä takaisin. Sinä, lapseni, olit ainoa lohdutukseni ja iloni.

Eräänä iltana olit vaipunut uneen istuttuani luonasi niin kauan, ja

sinä olit hymyillyt minulle ja kuiskannut unissasi 'äiti'. Suutelin

sinua ja polvistuttuani rukoilin Jumalaa varjelemaan sinua ja isääsi,

aavistamatta silloin ollenkaan, millaisen kauhean kirouksen alaisena

hän jo silloin oli."

Sairas vaikeni hetkiseksi jatkaen sitten. Filip katsoi häneen

tarkasti ja kuunteli henkeä pidättäen.

"Poistuin luotasi ja menin tuohon huoneeseen, joka aina siitä yöstä

asti on ollut suljettuna. Istuuduin lukemaan, sillä oli kova myrsky,

ja silloin kun myrsky pauhaa, voivat merimiehen vaimot harvoin

nukkua. Oli keskiyö, satoi kun saavista kaataen ja voimatta sitä

tyydyttävästi selittää tunsin olevani hirveän levoton. Kastoin

sormeni vihkivesiastiassa ja tein ristinmerkin. Kova tuulenpuuska

ulvoi talon nurkissa ja säikähdytti minua yhä enemmän, ja minulla oli

mitä selvin aavistus siitä, että tulee tapahtumaan joku onnettomuus.

Tuuli paiskasikin äkkiä ikkunanluukut ja ikkunan auki, kynttilä

sammui ja minä jouduin kokonaan pimeään. Huusin kauhusta, mutta

toinnuin kuitenkin lopulta sen verran, että voin mennä ikkunaan

katsomaan, jaksaisinko sulkea sen jälleen, kun näin isäsi, Filip,

tulevan hitaasti huoneeseen sen kautta."

"Laupias Jumala!" mumisi Filip melkein kuulumattomasta

"En tiennyt, mitä uskoa. Hän seisoi huoneessa ja vaikka siellä olikin

aivan pimeä, näin hänen vartalonsa ja kasvonsa melko selvästi. Olin

niin peloissani, etten voinut liikahtaakaan, vaikka en halunnutkaan

mitään niin hartaasti kuin lähestyä rakastamaani miestä. Jäin

seisomaan paikoilleni kauhun jäykistyttämänä. Kun hän oli tullut

huoneeseen, sulkeutuivat ikkunat ja luukut itsestään. Kynttiläkin

syttyi jälleen palamaan ja koska silloin luulin ilmestystä hänen

haamukseen, kaaduin pyörtyneenä lattialle."

Kun tulin jälleen tajuihini, lepäsin leposohvalla ja tunsin kylmän

ja märän käden puristavan omaani. Tyynnyin silloin ja unhotin tuon

yliluonnollisen tavan, jolla hän oli tullut luokseni. Kuvittelin,

että hänelle oli käynyt huonosti, ja luulin hänen senvuoksi palanneen

kotiin. Aukaisin silmäni ja kun näin rakastamani miehen edessäni,

heittäydyin hänen syliinsä. Hänen vaatteensa olivat likomärät

sateesta ja minusta tuntui siltä kuin olisin syleillyt jääpalasta,

mutta ei mikään voi jäähdyttää naisen rakkautta, Filip. Hän otti

vastaan hyväilyni, mutta ei vastannut niihin eikä puhunutkaan, vaan

oli hyvin ajattelevan ja surullisen näköinen. 'William,' huudahdin

silloin, 'Vanderdecken, puhu Katariinallesi'.

'Niin, aion puhua, sillä minulla ei ole pitkälti aikaa', sanoi hän

juhlallisesti.

'Ei, ei, et saa lähteä merelle enää. Olet menettänyt laivasi, mutta

olet itse pelastunut. Nythän olen saanut sinut takaisin jälleen, vai

kuinka?'

'Et, ikävä kyllä. Älä pelkää, vaan kuuntele tarkasti, sillä minulle

on suotu vain lyhyelti aikaa. En ole menettänyt laivaani, Katariina,

vaan --. Älä puhu, vaan kuuntele tarkasti. En ole kuollut, mutta en

ole eläväkään. Liitelen tämän ja henkimaailman välillä. Kuuntele

nyt hievahtamatta. Yhdeksän viikkoa taistelin luonnonvoimia vastaan

päästäkseni Hyvän toivon niemen ympäri ja vielä senkin jälkeen

purjehdin yhdeksän viikkoa huolimatta tuulista ja virroista

sivuuttaakseni sen, mutta turhaan. Silloin jouduin raivoihini ja

raivosinkin hirveästi. Miehistö, joka oli väsynyt pitkästä matkasta,

halusi, että palaisin Taffel-lahteen, mutta siihen en suostunut ja

silloin tuli minusta murhaaja, vaikkakin tahtomattani, mutta tulin

kumminkin syypääksi ihmisen kuolemaan. Luotsi rupesi vastustamaan

minua ja koetti taivuttaa miehistöä vangitsemaan minut, ja kun hän

koetti käydä minuun käsiksi, löin raivoissani häntä niin, että hän

kaatui, ja kun laiva silloin sattui kallistumaan äkkiä, vieri hän

laidan yli mereen. Mutta ei tuokaan kauhea kuolemantapaus voinut

hillitä minua, vaan minä vannoin tuon pyhän ristinpalasen nimessä,

jota nyt säilytät kaulassasi olevassa kotelossa, että minä huolimatta

myrskystä ja merestä, taivaasta ja helvetistä saavutan kyllä lopulta

päämääräni, vaikka minun pitäisi purjehtia tuomiopäivään asti.

Taivaalta kuuluva ukkonen ja salamat vastasivat valaani. Rajumyrsky

yllätti laivan, purjeet repeytyivät riekaleiksi, vuoren korkuiset

aallot vyöryivät ylitsemme ja muutamaan hyvin alhaalla kiitävään

pilveen, joka pimensi koko maailman, oli kirjoitettu tulikirjaimin:

"_'Aina tuomiopäivään asti!'_ Kuulehan nyt, Katariina, aikani on

kallista. Minulla on vielä muudan toivo jäljellä ja senvuoksi on

minun nyt sallittukin tulla tänne. Ota tämä kirje (hän laski suljetun

kirjeen pöydälle), lue se ja koeta auttaa minua, rakas Katariina. Lue

se, ja nyt hyvästi, sillä minun pitää nyt mennä'."

Ikkunat ja luukut avautuivat nyt jälleen, kynttilä sammui ja mieheni

haamu ikäänkuin liiteli pois pimeään. Kiiruhdin ikkunaan ja ojensin

käsivarteni häntä kohti huutaen samalla kuin mielipuoli, mutta hän

liiteli vain etemmäksi kuin salamat myrskyn siivillä, katseeni

seuratessa häntä, kunnes hän häipyi valoon ja lopulta katosi. Ikkunat

ja luukut sulkeutuivat jälleen, kynttilä syttyi ja minä olin taasen

yksinäni. "Ah, taivas, ole armelias, järkeni, järkeni! Filip, Filip",

vaikeroi tuo naisraukka, "et saa poistua luotani, kuuletko!"

Näin huutaen nousi tuo melkein mieletön nainen vuoteestaan ja vaipui

lopulta poikansa syliin, jossa hän lepäsi liikkumatonna muutamia

minuutteja. Mutta kun Filip levotonna hänen pitkästä vaitiolostaan

aikoi laskea hänet vuoteeseen takaisin, repsahti pää taaksepäin ja

silmät raukesivat. Vanderdeckenin leski oli kuollut.