Varhain lauvantai-aamuna nousemme vuoteistamme. Ensiksi pesu, sitten
kahvi. Sitten käyvät harjat. Puhdasta jälkeä laitetaan. Toiset panevat
valkoista kaulaan, toiset lainaavat paitoja, ostavat housuja ja
vaihtavat kravatteja toisiltaan.
Pian ollaan valmiina. Mutta kello ei ole vielä seitsemääkään.
Jotkut lähtevät jättämään hyvästit englantilaisille. Heidän mielialansa
on apea ja painunut. Mutta he ovat tyyniä ja rauhallisia.
Eräs nuori poika rukoilee ottamaan kirjeen vanhalle äidilleen.
— Se on ankarasti kielletty, selitetään — Sitä ei tohdi...
Mutta poika rukoilee kyyneleet silmissä, hän pyytää pyytämällä tätä
pientä palvelusta vanhan rakkaan äitinsä tähden.
Epäröiden ottaa joku sen vastaan. Poika ei tiedä oikein miten hän
auttajaansa kiittäisi...
* * * * *
Seisomme ulkona ja katselemme leirin aamupuuhia. Eräs venäläinen tulee
luoksemme. Hän puhuu suomea. Kertoo olevansa hallikauppias Viipurista
ja hän pyytää meiltä samaa palvelusta kuin englantilainen. Postikortti
vaimolleen Viipuriin. Minä otan sen toimittaakseni perille...
Kun vihdoin matkaamme tuleva aliupseeri saapuu, olemme olleet ainakin
tunnin jo valmiit. Heilutamme lakkiamme hyvästiksi upseereille, jotka
seisovat keskellä pihaa lähtöämme katsomassa. Vihdoin alkavat rivit
liikkua. Ja me palaamme asemalle, läpi kaupungin, samaa tietä, jolla
tullessamme saimme kokea mitä katkerinta häväistystä. Mutta miten
erilaista nyt onkaan. Ihmisiä on kyllä liikkeellä, katsojia ovissa,
akkunoissa ja katukäytävillä. Mutta ei enää ainoatakaan vihamielistä
katsetta, ei ivallista lentävää sanaa, ei pilkkanaurua. Minne vain
katsoo näkee ystävällisesti hymyileviä kasvoja ja hyvästiksi nyökkääviä
päitä.
— Ne ovat suomalaisia, kuiskataan.
Asemalla ei ole vielä ketään. Jäämme asemapihalle odottamaan. Kapteenin
piti tulla junalle... Tuolta hän tuleekin. Hän koettaa olla iloinen ja
tyytyväinen kuin mekin, mutta en malta olla panematta merkille syvää
yksinäistä ikävän piirrettä, jonka hän kokee peittää. Hän jakelee
meille neuvoja ja osviittoja. Kertoo, että Danzigissa on meitä vastassa
Ruotsin konsuli, jonka huoleksi jää loppumatkamme ja jolta saamme
passin Ruotsiin... Sitten pyytää hän, että hänen perheelleen Turussa
vietäisiin terveisiä ja kerrottaisiin hänen kohtalostaan. Muutamia
pikkuasioita vielä ja sitten on jätettävä jäähyväiset. Juna lähtee 9,16
ja nyt on kello jo 9,05 paikoilla... Lämpimät kättenpuristukset ja
tiemme eroavat.
Asemaravintolassa ehdimme nauttia vielä seidelin saksalaista olutta.
Kahden viikon paastoamisen jälkeen maistui se erinomaiselta.
Samassa jytistää juna asemalle. Meitä varten on varattu kolmannen
luokan vaunu. Kahden viikon aikana olemme siis yhden luokan
arvoasteissakin kohonneet. Silloin laskettiin meidät vain
neljäsluokkalaisiksi.
Juna jyrrää hiljalleen. Se on vihoviimeinen paikallisjuna. Pysähtyy
joka asemalle. Kulettaa kai sikoja ja härkiä, eniten kuitenkin ihmisiä.
Asemilla ei ole juuri ketään. Pikku Berentkin, joka tulomatkalla
tarjosi mieluisen voileipä-yllätyksen, on ikävä asemaruoja, josta
tuntuu nyt mahdottomalta saada rahallakaan voileipiä... Pelaamme
shakkia. Se ei kauankaan miellytä. Nappulat nurkkaan. Korttipelikin
tuntuu ikävältä. Ja tuo kirottu juna, kun se kulkisi edes vähänkin
nopeammin.
Ainoa mikä kykenee pitämään meitä vähän vireessä on aliupseerin puheet,
jotka kyllä ovat täynnä saksalaista paatosta, mutta koskevat kuitenkin
päivän tekstiä.
Hän on ollut nimittäin sotanäyttämöllä, mutta on nyt levähtämässä. Hän
kertoo, että rintamamiehiä vaihdetaan pienien väliaikojen päästä, jotta
aina on tuoretta väkeä taistelussa. Hän on ollut itäisellä näyttämöllä,
takaisin lyödyissä joukoissa. Hänen kuvauksensa taisteluista ovat
kammottavat. Kanuunat ja kuularuiskut ovat tehneet julmaa jälkeä.
Kuolleita ja haavoittuneita on suurissa kasoissa ja verta... ah...
olisitte nähneet saappaanvarsiani... Kysytte jos siellä ei peljännyt?
Peljännyt, ei. Aluksi, ensin kun ei ollut kuullut kivääritulen laulua,
jota järeät tykit ja kuularuiskut säestivät, vähän kammotti. Ajatteli:
palaakohan tuolta vielä takasin. Mutta taistelu huumaa. Se kuolettaa
kaikki hermot. Yksi vain elää: innostus. Ei murhaan, vaan voittoon.
Sotamies ei ajattele, että hän murhaa. Hän tekee kaikki vaistomaisesti,
mitään ajattelematta. Nähdessään toverin sivultaan kaatuvan, ei ehdi
edes surkutella, vielä vähemmin murehtia. Seuraava hetki voi olla oma
kohtalonhetki... Ja olisitte nähneet miten saksalaiset ottelivat.
Sellaista urheutta ja uljuutta. Ei säästelty vaivoja ja vaaroja.
Kuolemaa suorastaan halveksittiin. Sillä kaikki olivat vakuutetut
siitä, että saksalaiset taistelevat oikean ja jalon asian vuoksi ja
suuria päämääriä silmälläpitäen.
Hän luottaa täydellisesti meidän saksalaisystävällisyyteemme, hän on
huvitettu seurastamme, tarjoo meille sikaarejaan...
Eräällä asemalla parin tunnin matkalla Danzigista täytyy meidän odottaa
seuraavaa junaa lähes kaksi tuntia. Mikä jumalattoman pitkä aika! Kello
kuuden tienoissa saavumme vasta Danzigiin.
Asemalla on, kuten kapteeni kertoi, meitä vastassa Ruotsin konsuli
sihteereineen. Kuljemme kautta asemarakennuksen maanalaisten käytävien
ja suuren hallin, josta eroaa käytävät poliisilaitokseen, johonkin
pankkiin ja ties mihinkä.
Menemme ulos ja pysähdymme käytävälle, jossa konsuli antaa meille
matkarahat Ruotsiin (400 Rmk.) ja yhteisen passin. Yleisöä tunkee
ympärillämme, katselee ja tiedustelee. Poliisilla on täysi työ pitää
heitä loitolla.
Täällä jättää aliupseeri meille jäähyväiset ja toivottaa hauskaa matkan
jatkoa. Kiitämme häntä.
Nyt olemme vapaat. Viimeinen, jolla oli jonkinlainen vartiopalvelus
meille tehtävänä, meni.
Asemalla ovat asiat pian selvitetty. Sitten lähdetään joukolla asemasta
vasemmalle, puiston syrjää kaartavaa katua eteenpäin. Päävartion
edustalla olevan torin toisella puolella on Hotell Vanzelow. Sinne
menemme kaikki. Huoneet jaetaan. Toiset joutuvat kaksivuoteisiin
perhehuoneisiin, toiset yksinäisiin. Koetellaan ensiksi sänkyjä. Sillä
kuukausi on kulunut siitä kun viimeiksi oikeata sänkyä näki... Ihan
resooreilla! Päällä untuvapatja. Miten makeasti siinä mahtaakaan maata!
Ennen maatamenoa syödään. Wienerschnizelit ovat tilatut kasviksineen.
Parsaakin saa nähdä! Mikä herkku muun hyvän ohella! Ja saksalaista
olutta.
Syömme. Pala palalta katoaa ruoka lautasilta ja kasvisruuatkin,
joitten arvoa eivät paraistelaisemme osaa oikein mitata, häviävät.
Lopulta tuijottavat tyhjät kulhot meitä vastaan ja toteavat
itsehavaitsemammekin näyn: kaikki loppu.
Nälkäisinä tuijottavat miehet lautasiinsa, ikäänkuin vasta syöty ateria
olisi ollut alkuruoka.
Mutta lisää ei tule. Turha odottaakaan. Vähän pettyneinä noustaan
pöydästä ja mennään takaisin huoneisiin. Rappuja noustessa lohduttaa
eräs:
— Kyllä oli hyvä, ettei enempää ollut. Olisi syönyt itsensä vielä
sairaaksi...
— Puhu joutavia, ärjäsee toinen tyytymättömänä.
Toiset ryhtyvät vielä kortinpeluun. Muutamat uskaltavat katsomaan
kaupunkia. Loput riisuutuvat ja heittäytyvät lämpimään, pehmeään
vuoteeseen, jommoisessa makaamisen nautinto on jo osittain unohtunut.