On perjantai-ilta ja vankinaoloaikamme yhdestoista päivä.
Olemme kaikki sisällä. Pöydällä palaa heikosti valaiseva, pyöreä
lyhty, joka heittää keltaisen heijasteen kautta huoneen ja tekee
akkunien takana sisään katsovan pimeän vielä syvemmäksi. Olkiin
uponneina makuukarsinan puolella tavoittelevat muutamat jo yöuntaan.
Toiset puhelevat keskenään venytellen. Pöydän päässä, oleskelukarsinan
puolella pelaavat neljä miestä ainaista skruvia ja keskemmällä pöytää
tuijottavat kaksi silmäparia shakkinappuloihin. Muutamat joutilaat
katselevat pelaajia. Uusi venäläinen vieraamme on kaivanut esiin
salkkunsa ja istuu ja kirjoittelee jotakin. Huoneessamme vallitsee tyyni
syysillan rauha Ei mitään särähtäviä ja rajuja ääniä, ei voimakkaita
liikkeitä. Ilonilmauksetkin menestyksestä ovat tavallista vaiteliaammat.
Samassa avautuu ovi. Kaksi kyy ovenaukeamassa.
— _Achtung!_
Kaikki ryntäävät seisaalleen, yöpuulla olevatkin.
Tulijat viittovat rauhoittumaan ja astuvat samalla keskemmälle huonetta.
Katseemme tähtäytyvät kysyvinä heihin.
Toinen upseereista kaivaa jotakin poveltaan. Se on sähkösanomakaavake.
Jotain tietoja on siis tullut!
Ryhmitymme upseerien ympärille. Peremmällä olevat seisovat penkillä ja
kurottautuvat.
— Danzigista on tullut tieto, — sanoo hän vihdoin ja hänen silmänsä
loistavat ilosta voidessaan kertoa meille tämän kauan odotetun tiedon,
— että _teidät on vapautettu!_
Sitä ylitsevuotavaa riemua, joka meidät valtaa, ei saata kuvitella.
Vankilasta vapauteen lasketun vangin ilo on siitä vain kalpea heijaste.
— Hurraa! Hurraa! kaikuu avarassa parakkihuoneessa.
Vasta Danzigista saapunut venäläinen vieraammekin elostuu. Hänessäkin
herää hiljainen toivo.
Niin valoisalta ja kirkkaalta kun äsken kaikki näytti, saivat muutamat
kuitenkin tuntea pettymystä, joka tuntui sitäkin karvaammalta, kun se
tuli hetkenä, jolloin sitä osasi vähiten odottaa.
Sähkösanoma sisälsi nimittäin määräyksen, että vain kuusitoista
suomalaista oli laskettava vapaaksi, lukuunottamatta molempia
perämiehiä ja luotsia, joitten oli seuraavana päivänä matkustettava
Berliniin.
— Berliniin, Berliniin, he tavailivat. Mitä sinne? Mitä siellä on
tehtävää? Eiväthän vaan aikone pakoittaa tai ostaa saksalaiseen
laivastoon... Upseeritkaan eivät tiedä miksikä sinne kutsutaan. He ovat
vaan saaneet määräyksen ja heillä on ollut kunnia ilmoittaa se meille.
He onnittelevat meitä ja toivottavat hauskaa matkaa. Sitten he
poistuvat.
Parakkihuoneessamme herää liike ja elämä. Unisimmatkin nousevat
vuoteiltaan ja rupeavat puolipukimissaan lyömään korttia — muuta
ilmaisumuotoa eivät he löydä ilolleen. Eräs kiertää savukkeen ja lähtee
ulos yöhön polttamaan sitä ja ajattelemaan tätä melkein uskomattomalta
tuntuvaa uutista. Ensimäinen perämies kiroo taas. Mutta toinen on
lohdullinen ja tyytyväinen. Saa nähdä edes Berlinin. Sellaista iloa ei
kaikille vihollisvaltain alamaisille tällaiseen aikaan suodakaan...
Mutta surullinen näky on tuo pitkä, tumma venäläinen konsuli. Hän
ei osaa ajatella, että me pääsemme pois ja hänen täytyy jäädä tänne
yksin. Hän kysyy taas ja taas sitä samaa asiaa. Hän vaipuu eräänlaiseen
hervottomuuteen ja tuskaan, joka miehellä vastaa naisen kyyneleitä...
Häntä koetetaan lohduttaa. On kuin se auttaisi ja hän ryhtyy
kuumeisella kiireellä kirjoittamaan kotiinsa kirjettä, vaimolleen ja
lapsilleen... Lupaamme viedä sen mukanamme.
Toiset alkavat vielä tehdä matkavalmistuksia. Heistä tuntuu vain kun ei
huomenna enää olisi aikaa, sillä kello kahdeksaltahan aamulla on oltava
jo asemalle lähtöä varten valmiina.
Niin, useimmilla nukeilla lapsikin mieluimmin leikkii.
* * * * *
Finali vankileirillä muodostuu mieliin painuvaksi. On kuin sattuma
olisi tahtonut meille näyttää mihin ankara ja armoton sotakuri johtaa.
Vähän sen jälkeen kun upseerit ovat poistuneet huoneestamme,
kuulemme seinän takaa, vartioston huoneesta, hirveätä melua:
kirousta, sadatusta, ulvontaa, huutoja, jalkojen töminää. Välillä se
silmänräpäykseksi vaikenee, mutta alkaa uudelleen ja ylimpänä joukosta
kuuluu huuto:
— Sitokaa hänet!
Melu häviää. Silloin tällöin kuuluu vain sadatus tai isku jalalla
lattiaan.
Hetkistä myöhemmin tulee telttaamme eräs vartiosotilaista. Kuultuaan,
että meidät oli vapautettu, tulee hän onnittelemaan... Häneltä saamme
kuulla myös syyn hirveään meluun seinäntakana.
— Siellä vain sidottiin eräs humalapäinen sotamies... Entinen vanki,
joka on aikoinaan tehnyt murhiakin... Oli kaupungilla vähän nauttinut
ja humalapäissään hyökännyt luutnantin päälle pistin kädessä keskellä
katua ja jumalan kirkasta päivää... Kun tuli nyt takaisin leiriin
pantiin raudat käteen ja saanee hän nähtävästi tästä mielettömyydestään
istua viitisen vuotta kuritushuoneessa...
Tiedustelimme mistä hän oli niin julmistunut luutnanttiin?
— Hyvä kuri vaikuttaa toisiin ärsyttävästi, vastasi hän.