Sunnuntai-aamuna kello seitsemän alkaa varsinainen matkamme kotimaata
kohden. Se on suunnattava läpi koko pohjois-Saksan Sassnitziin, josta
sitten lauttalaivalla Trelleborgiin, sieltä edelleen Tukholman tai
Geflen kautta Raumalle. Kuljemme rannikkotietä. Tällä kertaa kuljettaa
meitä pikajuna. Se puskee hurjaa vauhtia eteenpäin. Laskemme toisinaan
yli sadan kilometrin nopeuden tunnissa.
Kello kahdelta olemme Stettinissä ja kuljemme yli sen monien siltojen
suureen rautatiehalliin, johon ja josta junat yhtä mittaa tulevat ja
lähtevät. Täällä on junanvaihto.
Astuessamme junasta näemme perämiehet ja luotsin, jotka samaten ovat
muuttamassa junaa. Ehditään vaihtaa muutama sana. He ovat matkalla
Berliniin. Tulevasta kohtalostaan eivät he mitään tiedä. Mutta he
ovat iloisia ja tyytyväisiä. Kohtelu on ollut suuremmoinen. He ovat
saaneet asua ja syödä ensiluokan hotelleissa. Heiltä ei ole puuttunut
kerrassaan mitään. Saattajana on heillä vähän parempi upseerikin.
Toiset jo huutavat: kiirehtikää, juna lähtee heti. Juostaan maanalaista
käytävää toiselle sillalle. Juna on jo liikkeellä. Ei ehditä mukaan...
Kiroillen tarkastellaan aikataulua. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua
lähtee uusi Hamburgin pika-juna. Sillä päästään ainakin Paasewalkiin,
jossa Hamburgin ja Sassniztsin tiet eroavat. Kohta on juna taas
asemalla ja kotvan hengähdettyään lähtee Paasewalkia kohden.
Paasewalkissa saadaan odottaa toista tuntia. Aseman ravintolassa
syödään ja juodaan. Ostetaan saksalaisia sanomalehtiä.
Voss. Zeitungissa kiintyy katseemme erääseen Suomea koskevaan uutiseen.
Se on lähtöisin Köpenhaminasta. Siis epäilyttävä. Siinä kerrotaan,
että Helsingissä liikkuvan huhun mukaan ruvettaisiin suomalaisia
pakoittamaan sotaväkeen.
Tiedämme aivan varmaan, että tieto on tuulesta temmattu. Mutta
sittenkin meitä hermostuttaa, sillä tiedämme, ettei saksalaisten
mylly paljoakaan vettä tarvitse. Tuollaisesta viattomasta jutusta
voi helpolla kehittyä kohtaloita. Alituisen pelon vallassa jatkamme
Paasewalkista matkaamme. Katsomme joka asemaa epäillen. Mutta missään
ei näy mitään epäilyttävää. Stralsundissa olemme kahdeksan aikaan ja
saamme taas odottaa Rygenin poikki Sassnitziin lähtevää junaa.
Rygenin läpi kuljemme pimeässä ja keskellä yötä saavumme
Sassnitz-Haveniin. Olisimme halunneet jo heti jatkaa matkaamme
Ruotsiin, vaikka jollakin lastilautalla. Se ei ole mahdollista.
Ainoatakaan lauttaa ei lähde ennen kello viittä maanantaina.
Sassnitz-Havenissa on niinmuodoin yövyttävä.
Monopol-Hotellin mukavilla ja pehmeillä höyhenpatjoilla vietämme
yömme ja aamulla heräämme mitä ihanimpaan näköalaan Itämerelle. Laaja
sininen meri, niin kauas kuin silmä kantaa ja jyrkästi laskeva ranta:
mitä ihanin puutarha, josta valkeat huvilatalot kohoavat. On kirkas
ja kuulakas ilma. Taivaalla ei ainoatakaan pilveä. Käymme korkeilla,
metsän peittämillä vuorilla, jonne tie suurissa kaarissa punaisen
kirkon luota kiertää. Sieltä aukeaa laaja näköala kauneudesta kuululle
Rygenille, joka korkea- ja pyöreärantaisena, valkeine kalkkivuorineen
ja vehreine metsän peittämine rinteineen kohoaa merestä.
* * * * *
Aamiaiselle mentäessä merimieshuoneelle tapaamme erään englantilaisen
kapteenin.
— Puhu nyt sinä, joka osaat engelskaa.
Ryhdyn pakinoimaan. Hän on tullut Königsbergistä, jossa oli
saksalaisten vankina. Hänet samoin kuin laivansa miehistökin oli
pidätetty Memelissä. Puolueettomien valtojen alamaiset ja hän olivat
saaneet lähteä pois, hän siksi, että oli neljäkymmentäviisi vuotta
täyttänyt jo ammoin sitten, eikä ollut niinmuodoin sotaijässä. Tänne
oli kuitenkin pysäytetty ja ties koska pääsee lähtemään.
Minäkin kerron yhtä ja toista seikkailuistamme, joskaan se
ei meikäläisiä miellytä sillä he epäilevät tätä ijäkästä
englantilaiskapteenia urkkijaksi.
Tarkastan ukkoa. Tuollaisen rehellisen englantilaisen merikarhuturkin
alla ei voi löytyä niin alhaisia pyyteitä. Siitä olen varma ja nauran
tovereilleni... Eikä ollutkaan. Hän nauroi saksalaisia. Kyllä ne
olivat oikeata geshäftsellskapia, jotka osasivat tehdä reklaamia
omaksi hyväkseen vangeillakin... Kun meidät pidätettiin, kertoi hän,
tiesivät saksalaiset kertoa, että englantilainen alus oli kaapattu
ja sataviisikymmentä vankia otettu — todellisuudessa oli meitä
ainoastaan viisitoista. Mutta ei tässä kyllin. Pari päivää jälkeenpäin
kerrottiin sama uutinen uudelleen ja vankien lukua oli lisätty silloin
kolmeliakymmenellä... Vähän samansuuntainen tapaus sattui myöskin
Königsbergissä. Sanomalehdet kertoivat, että sinne tuotaisiin 10,000
venäläistä sotavankia. Ne tuotiinkin, mutta niiden summan lopusta sai
vähentää ainakin yhden nollan. Korkeintaan oli niitä tuhannen. Näin
itse kun ne tuotiin... Sellaista on saksalaisten totuudenrakkaus!
nauroi hän lopuksi ja katsoi ruokasalin perällä olevaa baaria, jonka
takana nuori pulleaposkinen ja -povinen tyttönen hääri.
* * * * *
Illalla kello viideksi kiiruhdetaan lauttalaivalle. Se on suuri ja
valkoinen, kahdella savutorvella varustettu alus, "Prins Gustaf V".
Piletit on ostettavat asemalta. Yksi joukostamme lähtee niitä ostamaan,
mutta palaa pienen ajan kuluttua huolestunut ilme kasvoillaan.
— Kenellekään venäläiselle ei saa myydä pilettiä, sanoo hän.
— Onhan meillä passi?
— Se ei muuta asiaa.
Koko joukko kiroaa ja sadattelee. Jotkut katselevat syyttävästi minuun.
On se nyt jotakin, että viime tingassa tuli stoppi!
Kielitaitoiset joukostamme lähtevät uudelleen liikkeelle. Jutellaan ja
selitetään asiat pitkin ja poikin. Papereitten pätevyyttä luvataan heti
tiedustella. Tulee kuin tuleekin myönteinen vastaus. Piletit saadaan...
Hihkaistaan ilosta... Mutta vielä ei epävarmuus ja pelko jätä. Tullissa
ei enää satu mitään esteitä, eikä muuallakaan. Olemme vihdoin laivassa.
Viisi minuuttia ja köydet irtautuvat. Laiva jättää rannan:
— Hyvästi, hyvästi Saksanmaa!
Nyt vasta uskallamme oikein hengittää. Nyt vasta tunnemme itsemme
vapaiksi ja riippumattomiksi siitä ikeestä, jonka alla olimme.
* * * * *
Rygenin etäisintä nientä kiertäessämme näemme vielä näyn, joka on
viimeinen vilahdus saksalaisista, joita matkallamme näemme.
Kaksi saksalaista eskaderia tulevat läntiseltä ilmansuunnalta,
nähtävästi Kielistä ja ohjautuvat Itämerta kohden. Kumpaankin
eskaderiin kuuluu yksi risteilijä ja yhdeksän torpeedovenettä ja kaksi
vedenalaista venettä. Iltahämärässä katoavat ne pian näkymättömiin.
* * * * *
Kello kymmenen olemme Trelleborgissa. Kautta yön istumme junassa.
Seuraavana aamuna yhdeksältä olemme Tukholmassa. Täällä on viivyttävä
vuorokausi. Keskiviikkona päivällä kello kaksitoista lähtee laiva,
lähtee neljä, kaikki täynnä venäläisiä pakolaisia. Ei kuitenkaan
köyhempää ja avuttomampaa. Pääasiallisesti keskiluokkaa ja ylhäisöä.
Näissä laivoissa, joskaan ei meidän, matkustaa myös tunnettu venäläinen
kirjailija.
Laivalla on elämä vilkasta, iloista. Ohuet harsohuivit lepattavat
tuulessa, naisten otsakiharat huojuvat ja silkkihameet kahisevat.
Toiset istuvat lukien tai puhellen. Toiset taas astelevat kannella
edestakaisin.
Miinavyöhykkeen läpi kuljettaessa Ruotsin saaristossa, ajetaan kaikki
kannen alle.
Ilta ja yö on kaunis. Tuuli hiljainen. Ohikulkevien laivojen
merkkilyhtyjä näkyy vähän väliä.
Kello yhdeksän ja kymmenen välillä näkyy taivaalla kirkasta
heijastusta. Luulemme sen ensiksi jostain valonheittäjästä johtuneeksi.
Mutta, ei, se on erehdys. Kokkaan riennettyämme sitä katsomaan,
havaitsemme sen revontuleksi, kirkkaaksi, kauniiksi, suurissa
laskoksissa heijastavaksi revontuleksi, jonka vertaista harvoin näin
etelässä näkee.
Koko yön jyskäävät laivan koneet. Aamuyöstä ne pysähtyvät.
Rauman edustalla odotetaan päivän tuloa. Luotsilaivan saavuttua
asemapaikalleen, alkaa taas kulku. Puoli kahdeksalta torstai-aamuna
olemme Raumalla.
Olemme jälleen Raumalla!